Ultra Bra ja minä

Ultra Bra. Kuva Wikipedia Commons.

Se oli muistaakseni syksy 1994. Olin äskettäin palannut Edinburghista, missä olin ollut opiskelijavaihdossa. Siellä olin tutustunut musiikinopiskelija Olli Virtaperkoon, joka intoili barokkisellosta ja Frank Zappasta. Palattuamme Helsinkiin Olli kutsui minut ja muut suomalaiset Edinburghissa samaan aikaan opiskelleet jonkin uuden yhtyeen keikalle johonkin Kaisaniemen ravintolaan.

Siinä ne seisoivat rivissä lavalla, Olli ja joitain muita ihmisiä. Yleisöä oli kovin vähän, ehkä vähän enemmän kuin yhtyeessä oli jäseniä.

Nyt vuonna 2017 näen valokuvissa taas saman rivistön lavalla. Lavan edessä velloo tuhatpäinen fanijoukko. Tunnelma muistuttaa uskonnollisen tai poliittisen hurmosliikkeen tapahtumaa.

Ollin musiikista minua innostaa silti eniten hänen Ensemble Ambrosius -yhtyeensä ja yleensäkin barokkisellomusiikki. Vahva suositus.

Ai niin vielä. Muuttama vuosi sitten olimme Ollin kanssa Minna Lindgrenin vieraina radiossa keskustelemassa taidekritiikistä.

Mauno Koiviston taivaaseennousu

 

On kaiketi sattumaa, että äskettäin kuolleen presidentti Mauno Koiviston hautajaiset järjestetään helatorstaina. Mutta jotain osuvaa ja kohdallista siinä on. Kristityt viettävät helatorstaita Jeesuksen taivaaseennousun muistoksi. Kuten suuren osan uskontonsa sisällöstä, tämänkin perinteen kristityt omaksuivat muilta. Antiikin maailmassa taivaaseennouseminen oli yleistä. Vuonna 14 keisari Augustuksen hautajaisissa entinen preetori Numerius Atticus vannoi nähneensä keisarin hahmon nousseen hautaroviolta taivaaseen. Augustuksen leski Livia palkitsi miehen jälkeenpäin miljoonan sestertiuksen lahjalla.

Myös amiraali Nelson ja Napoleon nousivat tiettävästi taivaaseen.

Jean Auguste Dominique Ingres: L’apothéose de Napoléon Ier

Mauno Koiviston kuoleman jälkeen alkanut sentimentaalinen muistelu ja ylistyskirjoittelu sosiaalisessa ja ammattimediassa huipentuu tänään. Kymmenien tuhansien ihmisten odotetaan saapuvan seuraamaan hautajaissaattoa.

Jotain masentavaa tässä kaikessa on demokratian kannalta. En tarkoita sitä, ettenkö arvostaisi Koiviston tekoja presidenttinä. Hän teki virheitä, kuten me kaikki teemme, mutta myös paljon viisaita ratkaisuja.

Mutta yleisellä tasolla suhtautuminen presidentti-instituutioon aiheuttaa minussa nolouden tunteita. Hätkähdyttävän moni haikailee maan isää tai emoa, johtajaa, joka hoitaisi asiat kuntoon.

EU ja Euroopan parlamentti ovat jokaisen kansalaisen elämän kannalta kaikkein tärkeimpiä vallan käytön paikkoja, mutta ne saavat kaikkein vähiten julkisuutta ja Euroopan parlamentin vaalien äänestysprosentti on kaikkein alhaisin. Presidentti sen sijaan ei vaikuta kansalaisten elämän kannalta oikeastaan mihinkään, mutta saa kaikkein eniten julkisuutta ja äänestysaktiivisuus presidentinvaaleissa on kaikkein korkein.

Henkilöpalvontaa esiintyy politiikan kaikilla laidoilla. Jussi Halla-ahon seuraajat kutsuvat häntä ’mestariksi’. Muutama vuosi sitten presidenttiehdokas Pekka Haaviston ympärille syntyi samantyyppinen punavihreä hurmosliike. Kekkonen on arvostelun yläpuolella keskustassa ja Mannerheim kokoomuksessa.

Charles Heat: Apotheosis of Nelson

Suomen presidentti-instituutio on tsaristinen jäänne, josta pitäisi vihdoin päästä eroon. Mallia voisi ottaa esimerkiksi Saksasta, jossa on kyllä myös presidentti, mutta tällä ei ole kuin arvovaltaa. Onko tähän syynä se, että saksalaiset muistavat, mitä sokeasti ihailluista kansakunnan johtajista voi seurata? Parlamentaarinen demokratia toimii Saksassa muutenkin mallikkaasti. Suomessa sen sijaan on kummallinen sekamalli, joka on myös koko ajan altis vakavalle kriisille, jos pääministeri ja presidentti riitautuvat.

Keisari Antoninus Pius nousi taivaaseen vuonna 161

Bukarest

Samaan aikaan kun iso osa muista suomalaisista kirjailijoista toipuu eilisistä Kirjailijaliiton 120-vuotisjuhlista, minä pakkaan tavaroitani ja valmistaudun paluumatkalle Suomeen. Viikon kestäneet Bukarestin runofestivaalit eivät pettäneet odotuksia. Kymmenittäin runoesityksiä ja muuta ohjelmaa. Useassa tapahtumassa nähty jazzin ja runouden naittaminen toimi hyvin. Runousesitykset saivat nostetta välillä kuunnellusta musiikista ja päinvastoin.

Samaan tapaa kuin muutama vuosi sitten Kyproksella, täälläkin ulkomaiset vieraat lukivat omalla äidinkielellään ja käännökset (romaniaksi ja englanniksi) heijastettiin samaan aikaan isolle näytölle. Toimiva ja kielellisesti tasa-arvoinen ratkaisu.

Itse kaupunki muistutti silmissäni muita Itä-Euroopan ja Balkanin kaupunkeja, joissa olen käynyt, kuten Zagrebia (Ylen mukaan Zakrebia). Ehkä vähän yllätyin siitä, kuinka paljon katukuvassa vielä näkyi jälkiä Ceaușescun ajasta ja sosialismista, rähjäisiä taloja ja kuoppia kaduilla.

Matkavinkkinä voisi mainita nykytaiteen museon MNACin, joka sijaitsee maailmankuulussa Ceaușescun palatsissa, eli silloisessa ”Kansan palatsissa”. Rakennus oli juuri valmistumassa 1989, kun diktaattori syrjäytettiin ja teloitettiin. Pääosin rakennus on nykyään Romanian parlamentin käytössä, mutta kolossin yhteen nurkkaan on sijoitettu isot kokoelmat nykytaidetta.

Kansan talo (Casa Poporului)

 

 

Festivaalin pääjärjestäjä oli Muzeul Naţional al Literaturii Române, suurin piirtein Suomalaisen Kirjallisuuden Seuraa vastaava organisaatio. Molempien päätehtävä on toimia muistiorganisaationa ja tutkimuslaitoksena, mutta Romanian MNLR on myös aktiivinen ja hyvin rahoitettu nykykirjallisuuden toimija. Kiitokset järjestäjille.

Täällä runoa romaniaksi, käännös Sigrid Crasnean. Observator Cultural 18. mai 2017 (Nr. 872).

Romaniaan

 

Huomenna lähden Romaniaan osallistuakseni Bukarestin kansainvälisille runousfestivaaleille. Olen yksi yli sadasta osanottajasta, jotka tulevat yli kolmestakymmenestä eri maasta.

Tiedossa on kiireinen runousviikko, joka päivä esityksiä ja keskusteluja. Runouden korkeaa juhlaa. Ohjelman ylenpalttisuus melkeinpä uuvuttaa. Festivaalista on tekeillä myös kirja, jossa runot julkaistaan erikielisinä käännöksinä. Minun runoni on kääntänyt romaniaksi Sigrid Crasnean ja englanniksi Emily Jeremiah. Suurkiitokset kummallekin huippuammattilaiselle!

Bukarestin festivaalien yksi oheistapahtuma on Romanian PENin 95-vuotisjuhla. Siellä edustan ennen kaikkea PEN Internationalia, maailman PEN-keskusten kattojärjestöä, mutta minua on pyydetty esittelemään myös Suomen PENin historiaa ja toimintaa, täältä löysin muistin virkistykseksi materiaalit esitelmää varten.

Ai niin. Tämä ei oikeastaan liity blogauksen varsinaiseen aiheeseen. Esiinnyin viime viikolla Arto Luukkasen keskusteluohjelmassa Dosentti, jossa puhuimme muun muassa viime vuonna ilmestyneestä esseekokoelmasta Viisastuminen sallittu. Paljon palautetta on tullut ohjelman myötä, kiitos! Nyt se on myös netissä katsottavana, täällä.

 

Filosofipresidentti Ranskaan?

Emmanuel Macron. Kuva Truong-Ngoc / Wikimedia Commons

Tätä kirjoittaessani näyttää todennäköiseltä, että Ranskan seuraava presidentti on Emmanuel Macron. Vastaehdokas Marine Le Pen sai hyvin ääniä ensimmäisellä kierroksella, mutta suurin osa ranskalaisista ei missään nimessä halua häntä presidentiksi.

Ensimmäisen kerran luin Macronin nimen yli viisitoista vuotta sitten, vaikka se ei silloin jäänyt mieleeni. Macron nimittäin toimi filosofi Paul Ricoeurin tutkimusavustajana, ja Ricoeur kiittää häntä teoksensa La Memoire, l’oubli, pardon esipuheessa. Olen itse kirjoittanut Ricoeurista, muun muassa Viisastuminen sallittu -esseekokoelmassa ja myös kääntänyt yhden hänen kirjoituksensa suomeksi.

Löysin lisääkin outoja yhteensattumia. Macron on perehtynyt Hegelin oikeusfilosofiaan, josta minäkin taannoin kirjoitin. Lisäksi hän on toiminut Esprit-lehdessä, jota tilasin kotiini muutaman vuoden. Kirjoitinpa Esprit’stä jutunkin niin & näin -lehteen. Macron itse on julkaissut lehdessä artikkeleita sekä politiikasta että Paul Ricoeurin filosofiasta.

Yliopistouran jälkeen Emmanuel Macron toimi virkamiehenä ja Rotschildin pankkiiriliikkeessä. Teoreettisen, poliittisen ja taloudellisen lahjakkuuden yhdistelmä on todella harvinaista – jo se tekee Emmanuel Macronista poikkeuksellisen kiinnostavan tulokkaan Ranskan ja Euroopan politiikkaan.

Politiikassa Macron toimi pitkään sosiaalidemokraateissa, vuosina 2014-2016 hallituksessa talousministerinä. Yllättäen hän kuitenkin irtautui puolueesta ja perusti oman poliittisen liikkeensä En marche! Sisällöltään liikettä voi luonnehtia edistys- ja uudistusmieliseksi puolueeksi, joka tukee voimakkaasti Euroopan unionia ja kansainvälistä yhteistyötä.

Ehkä Macronia voisi verrata Paavo Lipposen, Mikael Jungnerin, Pilvi Torstin ja Tytti Tuppuraisen kaltaisiin sosiaalidemokraatteihin tai vaikka demareista kokoomukseen siirtyneeseen Juhana Vartiaiseen. Siis kansainvälisesti suuntautuneisiin ja todellisuudentajuisiin poliitikoihin, jotka kannattavat hyvinvointivaltiota, mutta ymmärtävät sen ylläpidon edellyttävän uudistuksia ja vastuullista talouspolitiikkaa.

Muistot

Päädyin äskettäin illalliselle kahden entisen koulukaverin kanssa. Kuten moni samaan tilanteeseen päätynyt tietää, tuloksena on omalaatuinen tunnevyöry. Yhtä aikaa ihmiset ovat oudolla tavalla samoja ja tuttuja kuin vuosikymmenet sitten. Toisaalta he eivät ole. Lapsuuden ja nuoruuden vuosien jälkeen on tapahtunut kovin paljon, minulle ja heille, kaikille.

Hämmentävällä tavalla ihmiset toisaalta muuttuvat koko ajan ja samalla pysyvät samanlaisina kuin ovat olleet lapsuudestaan lähtien. Ilmeet, eleet, äänenpainot, kaikki se mikä on tietoisen kontrollin ulkopuolella; kaikki se mikä kertoo ihmisestä eniten – se muuttuu vähiten.

Illan mittaan huomasin, että eräskin nykyinen ministeriön tiedottaja oli monella tavalla ihan sama ihminen kuin vuosia sitten Tampereen klassillisen lukion ranskan tunnilla, jossa vapisimme hirmuisen opettajattaren katseen alla; ja toisaalta ei ollut, ei todellakaan. Molempien ällistykseksi huomasimme, että olimme asuneet 1990-luvulla Brysselissä toisistamme tietämättä.

Ja kyllä vain, eräskin nykyinen toimittaja oli ihan sama kärkäskielinen pellavapää kuin 1980-luvulla, jolloin katselimme Tampereen Tuomiokirkonkadun pienoismalliliikkeen ikkunassa koottavia pienoismalleja ja totesimme, että rahat eivät riitä; ja toisaalta hän ei ollut sama ihminen vaan monessa mielessä ihan erilainen.

Viime vuonna ilmestyneessä esseekokoelmassa Viisastuminen sallittu tuumin muistamista, kaikkia sen ristiriitaisuuksia ja kummallisuuksia. Jos asiaa ei vaivaudu ajattelemaan, muisti ja muistot ovat itsestään selvä asia. Mutta jos niitä ryhtyy pohtimaan, mikään ei olekaan enää yksinkertaista. Miksi muistamme jotain ja jotain emme muista? Miksi eri ihmisten muistikuvat eroavat niin paljon samoista tapahtumista? Missä ja miten muistot ovat olemassa?

Muistaminen voi olla välähdyksenomainen mielikuva, jotain, joka voi vaikuttaa spontaanilta ilmaantumiselta. Tai muistaminen voi olla muistityön, aktiivisen muistelun, tulos. Molemmat kruunaa tunnustaminen (ranskaksi reconnaissance), toinen taso, jossa muisto todennetaan ja varmennetaan. ”Aivan!” ”Niin se oli!” Sama kokemus valtaa meidät, kun vuosikausien jälkeen yllättäen tapaamme jo unohtamamme ihmisen: ”Sinä!”

Juuri näitä ällistyttäviä kokemuksia vanhojen tuttavien kanssa saa. Kiitos siitä.

 

King Kong

 

King Kong on olevista mahtavin, häntä ei sukupuutto tai ilmastonmuutos uhkaa. Hän on niin paljon ihmisempi kuin sinä tai minä; Kongin silmät katsovat syvemmälle, hänen kätensä kurkottavat kauemmas, hänen karvoituksensa on niin paljon tuuheampi kuin sinun vaatimaton kainalotuherosi tai rintasi ruskeat haituvat, alemmista karvoituksista puhumattakaan. Vain fysiikan lait rajoittavat King Kongia, eivätkä nekään aina. Isoimman apinan viha on niin paljon inhimillisempää kuin meidän yhteiskunnan ja psykoanalyysin turmelema vihamme, apinoista mahtavin vihaa kilpailijaa ja vainoojaa; ihminen, minä ja sinä, vain oirehtii, vihaa netissä tekaistulla nimellä, vaikka oikeasti jokainen vihaa itseään, isää ja äitiä. Jättiapinana oleminen olisi niin paljon helpompaa, ihmisempää, varsinkaan silloin ei tarvitsisi kestää ironiaa, ihmisen keksinnöistä hirveintä, jonka runtelemina sinä ja minä kaipaamme eläimenä olon väkevää tuntua, rehellistä tykkäämistä ja sitä seuraavaa karvaisen kämmenen iskua.

 

 

Ihmisoikeuspuheesta

Viime aikoina on usein todettu, että kansainvälisiin sopimuksiin perustuva ihmisoikeusjärjestelmä ja kotimaiset perusoikeudet ovat paineen alla ja rapautumassa. Esimerkiksi Suomen ja monien muiden maiden turvapaikkapolitiikan kiristykset ovat jo lähellä kansainvälisten ihmisoikeussopimusten asettamia minimivaatimuksia.

Toisaalta ihmisoikeudet ja perusoikeudet ovat nykyään kaikkien huulilla ja niihin vedotaan välillä tavalla, joka juristia hirvittää. Poliitikot ja järjestöaktivistit ajavat poliittisia tavoitteitaan ihmisoikeuspuheella, joka ei aina kestä juridista tarkastelua. Pitkällä tähtäimellä ihmisoikeuksien politisoitumien vain joidenkin puolueiden agendan ajamiseksi uhkaa koko ihmisoikeus- ja perusoikeusjärjestelmän uskottavuutta.

Mutta nyt on solidia tietoa tarjolla. Eduskunnan oikeusasiamiehen kanslian yhteydessä toimiva Ihmisoikeuskeskus on tehnyt kattavan tietopaketin, johon kaikkien ihmisoikeuksiin ja perustuslakiin vetoavien kannattaa tutustua.

Itse esittelen sivustolla perustuslain 12 §:n Sananvapaus ja julkisuus.

Jääkiekkoilija

 

Loppuottelussa ratkaisumaalin tekeminen on jääkiekkoilijan salainen voimanlähde, turvasatama ja tyynynpehmeä päiväunelma, johon jääkiekkoilija uppoaa kuin kolme kertaa viikossa tyttöystävän jalkojen väliin; hän saa varmuuden arvostaan ihmiskunnan täysivaltaisena jäsenenä. Siihen jääkiekkoilija, ei enää juniori, turvautuu vain vaikeimpina hetkinä; silloin kun äiti soittaa ja kysyy mitä kuuluu ja tarkoittaa oikeasti, että kuinka monta tehopistettä teit, ja sivulauseessa muistuttaa, että naapurin Janin kuntosalikaverin pikkuserkku pelaa NHL:ssä. Jääkiekkoilija on vaiti ja muistelee eilistä, kun koko joukkue tuijotti luistinten kärkiä pukuhuoneessa ja valmentaja huusi, että tätä menoa ensi kaudella pelataan alemmassa sarjassa hernekeittopalkalla; siellä ei olisi tanssityttöjä katsomon portailla keinuttelemassa pompulamaisia gluteus maximuksiaan kuten SM-liigassa, ylemmistä taivaan piireistä puhumattakaan. Kun äidin ja tyttöystävän narina käy sietämättömäksi jääkiekkoilija ajattelee liigan loppuottelua, ei, maailmanmestaruudesta hän vielä joskus pelaisi, viimeisellä minuutilla kiekko pomppisi häneen eteensä kuin tyttöystävä kauan sitten yläkoulun viimeisellä luokalla koulun diskossa, äiti isän kanssa kolmekymmentä vuotta sitten kesäisellä tanssilavalla, jolloin jääkiekkoilija oppi mitä on mustasukkaisuus; ja hän nappaisi kiekon, tyttöystävän, äidin ja isänkin hän nappaisi mailansa lapaan, kieputtelisi hetken, rikkoisi kaikki luonnonlait, tekisi neljätoista maalia yhdellä kertaa.

 

 

 

Klassikoista ja kakanialaisista juhlallisuuksista

Sosiaalisen median peukutusten myötä päädyin äskettäin lukemaan Hanna Meretojan professoriluentoa Kirjallisuus ja mahdollisuuden taju. Monessa viisasta pohdintaa. (Myös YouTubessa). Minua esityksessä kosketti muun ohella viittaus Robert Musilin romaaniin Mies vailla ominaisuuksia (Der Mann ohne Eigenschaften, 1930–1943). Aloitin nimittäin äskettäin tämän yli tuhatsivuisen klassikon lukemisen usean vuoden viivyttelyn jälkeen. (Etulehdelle kirjoittamani merkinnän mukaan olen ostanut kirjan viidellä eurolla Suomalaisen kirjakaupan alennusmyynnistä 4. tammikuuta 2012).

Nykyään suhtaudun aavistuksen epäillen klassikoihin. 1990-luvulla opiskelijana olin vakuuttunut, että jos vain luen tarpeeksi kirjallisuuden ja filosofian klassikoita, katson klassikkoelokuvia ja kuuntelen kulttuurisesti arvostettua musiikkia, minusta tulee kaikin puolin parempi ihminen, viisas, oikeudenmukainen ja syvällinen, mitä se sitten tarkoittaakin.

Tarpeeksi klassikkoja luettuani olen nykyään sitä mieltä, että osa niistä on yliarvostettuja. Tolstoi esimerkiksi, jonka Sota ja rauha on pitkäveteinen ja auttamatta vanhentunut teos. Shakespeare on ihan kohtuullinen näytelmäkirjailija, mutta samalla maailman yliarvostetuin kirjailija. Hänen ylivertainen maineensa perustuu enemmän englanninkielisten maiden taloudelliseen, poliittiseen ja kulttuuriseen valta-asemaan maailmassa kuin hänen näytelmiinsä.

Takaisin Musiliin. Jo muutaman sadan sivun jälkeen myönsin itselleni, että tämä teos on klassikkoasemansa ansainnut. Kirjoittamisen tyyli on hämmentävän 2000-lukulainen, vinon ironinen tulokulma maailmaan ja ihmisiin, heidän pieniin ja suurempiin pyrintöihinsä. Eletään vuotta 1913. Itävalta-Unkarin (teoksessa Kakania) keisarin hallituskauden 70-vuotisjuhallisuuksiin aletaan valmistautua suunnittelemalla niin sanottua ”paralleeliaktiota”. Tähdätään vuoteen 1918, ja wieniläiset miettivät, kuinka ylittää pohjoisen naapurimaan Saksan keisarin hallituskauden samalla vuodelle ajoittuvat 30-vuotisjuhlallisuudet.

Päähenkilö Ulrich on teoksen nimen mukainen ’mies vailla ominaisuuksia’. ”Ulrich on modernin ihmisen prototyyppi eli ’mies vailla ominaisuuksia’ ja aito ’mahdollisuusihminen’: hän ei kykene kanavoimaan kykyjään mihinkään konkreettiseen vaan jumiutuu aina siihen, mitä voisi olla – niin sanotusti asettuu nukkumaan hänelle sijatun vuoteen viereen.” Näin Timo Pankakoski kirjoittaa arviossaan.

Hauskuus on tietenkin siinä, että todellisuudessa vuonna 1918 Itävalta-Unkari oli hajonnut ja Saksan keisari syösty vallasta. 1920-luvulla kirjansa kirjoittamisen aloittanut Musil pyrki, kaiken muun ohessa, tekemään pystyyn kuolleen Itävalta-Unkarin ruumiinavauksen ja ehkä siinä onnistuikin.

Jos haluamme tehdä historiallisia analogioita, teos tarjoaa siihen herkullisia mahdollisuuksia. Monikulttuurista ja tilkkutäkkimaista Itävalta-Unkaria on usein verrattu Euroopan unioniin, byrokraattisia ja hidasliikkeisiä molemmat. Euroopan unionia on usein hehkutettu rauhanprojektina. Myös Ulrich ja muut paralleeliaktiota suunnittelevat wieniläiset haluavat korostaa 70 vuotta hallinnutta keisari Frans Joosefia ’rauhankeisarina’. Teos kertoo kaiken muun ohella aikalaisten kyvyttömyydestä huomata raakalaismaisen nationalismin nousua, joka pian tuhosi heidän keisarikuntansa. Kuulostaa liiankin tutulta. Jos haluamme jatkaa analogioiden linjalla, vuonna 2017 vietetään Suomen satavuotisjuhlia ja myös EU:n edeltäjän Euroopan hiili- ja teräsyhteisön 60-vuotisjuhlavuotta…

En halua jatkaa tätä ajatusta pidemmälle.

Mutta niille, jotka yhä tänä päivänä osaavat nauttia hitaasti matelevan, essehtivän ja aiheesta toiseen polveilevan kerronnan lumosta, Mies vailla ominaisuuksia on parasta mahdollista luettavaa – tekstin huumaa, lukemisen ja ajattelemisen riemua.