Surullinen tarina – Sananvapauden historia Suomessa

Yksi kesäkirjoistani on ollut OTT Riku Neuvosen tuore teos Sananvapauden historia Suomessa (Gaudeamus, 2018). Kirjoittaja on tutkija, mutta kyseessä on yleistajuinen tietokirja, ei vain juristeille tarkoitettu teos. Tärkeä kirja, suosittelen. Suosittelen siitä huolimatta tai ehkä juuri siksi, että teos antaa surkean kuvan sananvapauden historiallisesta asemasta Suomessa.

Vuonna 2016 Suomessa järjestettiin UNESCOn Maailman lehdistönvapauden päivän kongressi, johon minäkin osallistuin. Suomi-kuvaa kiillotettiin terhakkaasti, kuten tämänkaltaisissa tilaisuuksissa yleensä. Ulkomaisille vieraille haluttiin kertoa erityisesti Peter Forsskålista. Hän oli vuonna 1732 Helsingissä syntynyt luonnontieteilijä ja filosofi, joka on jäänyt aikalaisensa Anders Chydeniuksen varjoon. Forsskål puolusti omana aikanaan vallankumouksellisella tavalla ilmaisunvapautta, lehdistön painovapautta, kuten sitä silloin kutsuttiin. Kongressin suomalaisjärjestäjät hehkuttivat Ruotsin (ja sitä kautta jotenkin siis myös Suomen…) vuoden 1766 painovapauslakia, joka olikin aikanaan mullistava, joskin lyhytikäinen. Mutta on päkistettyä ja vähän epärehellistäkin väittää, että se olisi samalla lailla osa meidän kulttuurista perintöämme kuin se on osa Ruotsin historiaa. Suomen tie irtaantui Ruotsista ja samalla muista Pohjoismaista vuonna 1809, kun Suomesta tuli osa Venäjää. Sananvapauden orastava kehitys pysähtyi. Pieniä poikkeuksia ja säröjä lukuun ottamatta 1800-luku ja 1900-luvun alku olivat Suomessa täyden ennakkosensuurin aikaa, ei puhettakaan painovapaudesta tai Chydeniuksen tai Forsskålin ideoista. Kehitys oli Suomessa siis hyvin toisenlainen kuin Ruotsissa, eikä tämä koskenut vain ilmaisunvapautta vaan laajemminkin koko kulttuuria ja yhteiskuntaa.

Neuvosen kirjasta lukijalle selviää, että vuoden 1917 jälkeenkään tilanne ei ratkaisevasti muuttunut. Muodollinen ennakkosensuuri toki poistui, mutta ilmaisunvapaus oli monesta syystä surkealla tolalla. Moraalisilla, kansallismielisillä ja uskonnollisilla perusteilla vaiennettiin paitsi yhteiskunnallista keskustelua myös taidetta ja kirjallisuutta. Laitavasemmistolaista mielipiteenilmaisua hiljennettiin erityislaeilla. Lopulta samoilla laeilla suitsittiin myös äärioikeistoa. Kiellettyjä elokuvia olivat muun muassa Sergei Eisensteinin Panssarilaiva Potemkin (1927) ja Horst Wesselin natsimyönteinen Hans Westmar vuonna 1933.  Ajan henkeä kuvaa hyvin se, että kirjailija Mika Waltari vastusti Suomalainen Suomi -aikakauslehdessä uuden angloamerikkalaisen, ranskalaisen ja ruotsalaisen kirjallisuuden kääntämistä suomeksi. Viesti meni perille. Toisin kuin suurimmassa osassa Eurooppaa, 1930-luvulla suomeksi ei ilmestynyt esimerkiksi modernistisen maailmankirjallisuuden klassikkoja, kuten James Joycen, Virginia Woolfin ja Franz Kafkan teoksia.

Sota-aika 1940-luvulla oli tietysti täydellisen sensuurin aikaa. Se ulottui musiikkiin saakka, esimerkiksi jazzin esittäminen oli kokonaan kiellettyä.

Toista maailmansotaa seurasi vankka itsesensuurin aika. Täyssuomettuneessa Kekkosslovakiassa kaikki oppivat, mistä asioista oli syytä vaieta. Asenne ulottui politiikasta myös taiteen, elokuvan ja kirjallisuuden aloille. Ihan oma lukunsa oli sarjakuvien aiheuttama moraalipaniikki ja sensurointiyritykset. Asialla ei ollut pelkästään kansallismielinen ja konservatiivinen oikeisto. 1950-luvulla ympäri Suomea kiersi laitavasemmistolaisen naisyhdistyksen Parasta lapsille ry:n ”Piirrettyä julmuutta” -sarjakuvanäyttely, jolla vaadittiin sarjakuvien valvontaa.

Suomettumisen synkimpinä hetkinä ehdotettiin niin sanottujen rauhanlakien säätämistä. Ne olisivat käytännössä kieltäneet Neuvostoliiton arvostelun. Eikä asiaa suinkaan ajanut vain laitavasemmisto. Vuonna 1973 nykyisen Perussuomalaisten edeltäjä SMP vaati samaa. Neuvostoliiton toimien kritisoiminen olisi ollut sama asia kuin rauhan vastaisten tietojen esittäminen. Vielä vuonna 1985 elokuvatarkastamo kielsi Renny Harlinin elokuvan Jäätävä polte, koska se olisi voinut huonontaa Suomen ja Neuvostoliiton suhteita.

Nykyään perusoikeusjuristeja kuunnellaan herkällä korvalla, mutta näin ei ole ollut aina. Vuonna 1955 hallinto-oikeuden professori Veli Merikoski totesi, että Yleisradion monopoliasema on vastoin perustuslaissa turvattua sananvapautta. Hänen kannallaan ei ollut mitään vaikutusta, ja poliittisen vasemmiston vastustuksen takia kaupallisen radio- ja televisiotoiminnan vapautumista saatiin odottaa vuosikymmeniä.

Entäpä tänään? Ei hyvältä näytä. Kun sananvapauden historiamme on mitä on, toisin ei ehkä voisi ollakaan. Yhtenä harvoista eurooppalaisista valtioista Suomen rikoslaissa on yhä arkaainen jumalanpilkkarikos; yhä vain, viisikymmentä vuotta sen jälkeen, kun Hannu Salama kustantajineen sai tuomion jumalanpilkasta. Kansainväliset ihmisoikeusjärjestöt kampanjoivat koko ajan ympäri maailmaa sen puolesta, että kunnianloukkaus pitäisi dekriminalisoida. Useassa Afrikan valtiossa tämä työ on myös tuottanut tulosta. Jos aiheuttaa toiselle vahinkoa levittämällä valheellista tietoa, vahingot pitää toki korvata.  Mutta on enemmän kuin kyseenalaista, että ”kunnianloukkaus” on rikos, josta voi saada jopa vankeusrangaistuksen kuten Suomessa. En ole huomannut oikeastaan kenenkään tähän puuttuvan Suomessa.

Melkein aina kun sananvapaudesta nykyään keskustellaan, nousee esiin suoria tai epäsuoria vaiennusvaatimuksia, koska ”vihapuhe”, ”kulttuurinen omiminen”, ”sananvastuu” ja niin edelleen. Netissä vellovan vihapuheen on sanottu johtavan itsesensuuriin ja vaikenemiseen. Kyllä, vihapuhe ja vainoaminen ovat vakavia ongelmia ja kaventavat ilmaisunvapautta. Mutta väitän, että loppujen lopuksi todellista, vakavaa vihapuhetta on vähemmän kuin voisi luulla sen perusteella, kuinka paljon julkisuudessa asiasta puhutaan.

Mitä enemmän seuraan yhteiskunnallista keskustelua sananvapaudesta, sitä enemmän minusta tuntuu, että on syntynyt ilmaisunvapautta rajoittava loukkaantumisen kulttuuri, johon kuuluu toisten sanomisten kyttääminen etenkin sosiaalisessa mediassa. Kyseessä on eräänlainen Gotcha! -asenne. Sainpas kiinni! Alkakoon somekohu! Taiteessa ja kirjallisuudessa ilmiö näkyy Suomeenkin ilmaantuneessa kulttuurisen omimisen käsitteessä. Enemmistön tai oikeastaan minkään toisen identiteettiryhmän edustajalla ei ole sen mukaan oikeutta esittää vähemmistöjen edustajia teoksissaan. Mediassa toistuu tarina vähemmistöryhmän edustajasta, joka loukkaantuu siitä, kuinka hänen ryhmäidentiteettiään esitetään julkisuudessa.

En ole juuri nähnyt julkisuudessa aloitteita sananvapauden vahvistamiseksi. Kun lukee Neuvosen kirjaa, tästä ei ehkä pitäisi olla edes yllättynyt. Sananvapauden rajoittaminen on piirtynyt syvälle suomalaiseen yhteiskuntaan ja mielenmaisemaan. Filosofi Voltairen suuhun laitettu tokaisu: ”Olen eri mieltä kanssanne, mutta puolustan kuolemaan asti oikeuttanne sanoa mielipiteenne” kuulostaa erinomaiselta periaatteelta, mutta sen edistäminen suomalaisessa julkisessa keskustelussa tuntuu käytännössä mahdottomalta. Tämä siitä huolimatta, että myös Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on linjannut yhdessä merkittävimmistä tapauksistaan (Handyside v United Kingdom, 1972), että sananvapauden suojaa nauttivat myös ilmaisut, jotka ovat joidenkin mielestä loukkaavia, järkyttäviä tai häiritseviä: (…. but also to those that offend, shock or disturb the State or any sector of the population).

 

 

 

Kolme epäilijää – Marx, Nietzsche, Freud

YLE Teema näyttää parhaillaan dokumenttisarjaa, jossa käsitellään Karl Marxia, Friedrich Nietzscheä ja Sigmund Freudia (katsottavissa myös YLE Areenassa). Nähtyäni kaksi ensimmäistä osaa, en voi sanoa olevani varauksettoman innoissani. Ajatuksia ja teoksia selitetään liikaa filosofien henkilöhistorian avulla. Mutta sille ei taida voida mitään, että ihmistä kiinnostaa ihminen. Onhan niin paljon kutkuttavampaa kuulla esimerkiksi Karl Marxin baarinhuuruisesta opiskelijaelämästä ja hänen avioliiton ulkopuolisista suhteistaan kuin perehtyä Pääomaan ja pohtia, onko sen ajatuksilla enää kantavuutta.

Dokumenttisarja kuitenkin innosti minut kaivamaan kesähuvilan kirjahyllystä filosofi Paul Ricoeurin teoksen De l’interprétation. Essai sur Freud, jota olen viimeksi lukenut kunnolla lähes kaksikymmentä vuotta sitten, kun kirjoitin väitöskirjaani. Kirja keskittyy Freudin ajatuksiin, mutta siinä sivutaan myös Marxia ja Nietzscheä.

 

Ranskalaisfilosofi esittää kiinnostavan yleistyksen kolmikon ajattelusta. Ricoeur kutsuu heitä ”Epäluulon mestareiksi”. Kaikkien kolmen lähtökohta on se, että ihmiset ovat väärän tietoisuuden vallassa. Me uskomme vilpittömästi omien ajatustemme ja uskomustemme totuuteen emmekä ymmärrä, että olemme perustavalla tavalla erehtyneet. Tietoisuutemme on vääristynyt. Omista tulokulmistaan kolme epäluulon filosofia kannustavat meitä kyseenalaistamaan omassa tietoisuudessamme itsestään selvinä totuuksina pitämämme ajatukset.

Marxin ideologiakritiikin tarkoitus oli paljastaa, että taloudelliset tuotantosuhteet määrittävät ihmistä ratkaisevalla tavalla. Kapitalismi on muokannut tietoisuutemme, ajatuksemme ja uskomuksemme sellaisiksi kuin ne nyt ovat. Marxin mukaan myös kapitalisti on järjestelmän uhri ja väärän tietoisuuden vallassa. Hän ei pysty käsittämään, kuinka paljon paremmin asiat olisivat, jos kapitalismin sijaan syntyisi kommunistinen talousjärjestelmä.

Nietzsche puolestaan yritti herätellä meitä ymmärtämään, että vallantahto on lopulta ihmisenä olemisen perusperiaate. Orjamoraalia edustava kristinusko ja muut kulttuuriset perinteet estävät meitä toteuttamasta ihmisyyden mahdollisuuksia täysimääräisesti. Tähän liittyy monitulkintainen yli-ihmisen käsite, jota on myöhemmin käytetty kyseenalaisilla tavoilla. Saksan kansallissosialistit esimerkiksi hyödynsivät Nietzscheä propagandassaan, Nietzschen sisaren tuella. Tästä puhutaan paljon myös YLE Teeman esittämässä sarjassa.

Freudin tavoite oli paljastaa, kuinka minuutemme tiedostamattomat elementit vaikuttavat käytökseemme, tunteisiimme ja ajatuksiimme. Varsinkin varhaisen lapsuuden tapahtumat ja seksuaaliset vietit ehdollistavat tietoisuutemme toimintaa, ja suuri osa teoistamme on Freudin mukaan oirehtimista, pakonomaista toistoa ilman, että ymmärtäisimme tekojemme ja ajatustemme todellisia syitä.

Marx, Nietzsche ja Freud kannustivat meitä epäluuloon omia käsityksiämme kohtaan. Heidän mukaansa olemme kaikki virheellisten uskomusten vallassa emmekä tiedä, miksi oikeasti teemme, ajattelemme ja tunnemme niin kuin teemme, ajattelemme ja tunnemme.

Kaikki kolme ovat myös olleet kovan arvostelun kohteina. Omasta mielestäni Marxin suhteen kritiikki on ollut osuvinta. Hänen käsityksensä talouden toiminnasta on osoittautunut virheelliseksi, ihan vain raa’an empirian perusteella. Marxia ei oikeastaan voi pitää varsinaisena filosofina, siis ajattelijana, joka sanoisi jotain yleispätevää ihmisestä ja maailmasta. Marx oli oman aikansa yhteiskunnan tarkka huomioitsija, ei sen enempää.

Freudia vastaan on myös hyökätty rajusti. Osa kritiikistä on ollut tunnepitoista meuhkaamista, mutta osa on ollut kohdallisempaa. Nykyajan psykologia ei kannata kaikkia hänen väitteitään. Mutta osa niistä on pitänyt pintansa. Freudin kehittämä psykoanalyysi on edelleen psykoterapian pohjana ja osoittautunut toimivaksi keinoksi mielenterveysongelmien hoidossa. Toki Freudin ajoista moni asia on muuttunut.

On Freudin teoreettisista ajatuksista mitä mieltä tahansa, niin eittämätön tosiasia on, että niihin pohjautuvat terapiat ovat auttaneet miljoonia ihmisiä. Kiinnostava kysymys on se, kuinka paljon yhteiskunnallisia ja kulttuurisia ilmiöitä voidaan selittää ja ymmärtää psykoanalyysin käsitteillä. Kansallisten traumojen, kuten vaikka Suomen 1918 sodan, pohtiminen ihmisen kokeman trauman tapaan on kiinnostavaa, mutta siinä on myös vaaransa.

Samoin Nietzschen ajatuksia on vastustettu välillä tunteenomaisesti. Mutta myös hänellä on sitkeät kannattajansa. Kukapa nuori, vihainen ja lahjakas taiteilija tai filosofi ei innostuisi Nietzschen ajatuksesta, jonka mukaan poikkeusyksilön pitää nousta korkeuksiin, käyttää lahjakkuuttaan täysimääräisesti vähät välittäen vähäisempien tallaajien kitinästä. Hivenen vanhempana tämä ei ehkä tunnu yhtä kohdalliselta elämänpoliittiselta linjaukselta.  Filosofiassa Nietzscheen ovat tukeutuneet esimerkiksi Jacques Derridan ja Michel Foucault’n kaltaiset jälkistrukturalistit. He ammentavat Nietzschestä tukea muun muassa tietoteoreettisille käsityksilleen, joiden mukaan myös totuus ja tieto määrittyvät vallantahdon kautta. Vallantahto on taustalla jokaisessa näennäisen puolueettomassakin totuusväitteessä. Nietzschen nimeen vannoen moni jälkistrukturalisti tietääkin varmasti, että varmasti ei voi tietää.

 

Tekijänoikeudet jälleen puristuksessa

Kaksi vuotta sitten ilmestyneessä esseekokoelmassa Viisastuminen sallittu uskalsin esittää vienon optimistisen toiveen tekijänoikeuksien suhteen. Haaveksin siitä, että surullisen kuuluisan Järkeä tekijänoikeuslakiin -aloitteen romahtamisesta seuraisi samantyyppinen havahtuminen todellisuuteen kuin Stalingradin tappio oli Suomen saksalaismyönteisille kansallismielisille idealisteille vuonna 1943. Tai kuin Tšekkoslovakian miehitys, joka vuonna 1968 avasi monen suomalaisen sosialistin silmät Neuvostoliiton suhteen.

Tätä kirjoittaessani huomaan surukseni, että näin ei ole käynyt, päinvastoin.

Meneillään on uusi farssi, tällä kertaa Euroopan parlamentissa. Kyseessä on pitkään ja perusteellisesti valmisteltu EU:n tekijänoikeusuudistus, jonka yksi ratkaiseva äänestys on hyvin pian. Ei hyvältä näytä.

Kirjailijat ja kääntäjät ovat olleet huolissaan ehdotetusta artikla 12:sta, joka voi uhata lainauskorvauksia. Kokonaisuuden merkittävimmät kohdat ovat aivan muualla. Yleisenä tavoitteena on ollut päivittää vanhentunut tekijänoikeuslainsäädäntö nykymaailmassa toimivaksi.

Yksi tärkeimmistä ehdotuksista koskee niin sanottua value gapia eli arvokuilua (artikla 13). Tällä hetkellä iso osa luovien alojen teosten taloudellisesta arvosta siirtyy alustapalveluille eikä teosten tekijöille ja luovien alojen yrityksille. Facebookin ja YouTuben kaltaiset palvelut hyödyntävät toisten tekemää sisältöä ja saavat niiden avulla mainostuloja. Nämä nettifirmat eivät maksa sisältöjen tekijöille mitään tai maksavat erittäin vähän. Ne toimivat eri tavalla kuin sellaiset palvelut, jotka maksavat asianmukaisesti tekijänoikeuskorvauksia, kuten Spotify tai Netflix. Googlen omistama YouTube on tällä hetkellä kaikkein suosituin musiikin kuuntelun kanava.

Alustapalveluja vaaditaan nyt suitsimaan niissä leviävää piraattimateriaalia. Ne eivät tätä halua, tietenkään, koska saavat niiden avulla kävijöitä ja mainostuloja. Virta on ehtymätön: siis piraattitavaran virta netissä ja sillä rahaa tahkoavan Googlen tulovirta.

Yhtymäkohdat taannoiseen Järkeä tekijänoikeuslaki -kampanjaan ovat silmiinpistäviä. Myös silloin tarkkasilmäinen Follow the money -analyysi paljasti, että nettiaktivistien julkilausutut ylevät tavoitteet ”demokratian” ja ”sananvapauden” puolustamisesta olivat pelkkää sumutusta. Kyse oli rahasta kuten on nytkin.

Nettijätit, jotka ovat usein myös veroparatiisifirmoja, ovat lobanneet hirmuisella voimalla komission ehdotusta vastaan. Tukea ne ovat saaneet tekijänoikeuksien ideologisilta vastustajilta. Saksalainen piraattimeppi, vihreiden ryhmän varapuheenjohtaja Julia Reda ja vihreiden Heidi Hautala tukevat Googlen ja Facebookin tavoitteita, mutta muotoilevat agendansa toki toisin, heille kyseessä on ”netin avoimuuden” puolustaminen.

Kaikki asiasta kirjoittaneet toimittajat eivät ole vaivautuneet tekemään kotiläksyjään vaan ovat levittäneet siekailematta aktivistien puuskahduksia. Yksi poskettomimmista on ollut väite, jonka mukaan artikla 13 kieltäisi nettimeemit. Yksityiskohdista välittämättä huudahdellaan ”sensuurista” ja siitä, että ”internet menee rikki”. Sosiaalisessa mediassa leviävät perättömyydet voivat vielä kaataa koko ehdotuksen. Internetissä oudoinkin väite muuttuu hiljakseen toden kaltaiseksi, kunhan sitä kierrätetään tarpeeksi. Tämä ei ole ainoa yhtenevyys tekijänoikeuskritiikin ja toisen 2000-luvun ääriliikkeen, maahanmuuttokritiikin välillä.

Yksityiskohtiin kannattaisi perehtyä. Kuluneen parin vuoden aikana poliittisessa prosessissa alkuperäinen direktiiviehdotus on muuttunut paljon ja aitoa dialogia on käyty. Liioittelun ja pelottelun lisäksi on esitetty myös asiallista kritiikkiä, ja se on otettu huomioon. Ongelmallisia kohtia on muotoiltu uudelleen, kuten lainsäädäntötyössä pitääkin. Mutta mikään ei tunnu tekijänoikeuksien ideologisille vastustajille riittävän. Parhaillaan on käynnissä uskomattomia mittasuhteita saanut myllytys, jossa europarlamentaarikkoja pommitetaan masinoiduilla sähköpostikampanjoilla. Ei auta, vaikka ilmaan heitellyt pelot ja liioittelut on kumottu asiallisella analyysilla moneen kertaan.

Erityiskiitos asiallisesta keskustelusta menee MEP Petri Sarvamaalle. Kirjailijoita huolettanut kysymys lainauskorvausten tulevaisuudesta näyttäisi myös menevän hyvään suuntaan, suomalaismepeistä etenkin Henna Virkkunen ja Miapetra Kumpula-Natri ovat tehneet sen eteen suuren työn. Siitä kiitokset.

Kävi EU:n tekijänoikeusuudistuksessa lopulta miten tahansa, toivon sen ainakin havahduttavan luovan luokan ja kulttuurin ystävät arvioimaan suhdettaan vihreisiin. Ensi vuonna on edessä useita vaaleja, kulttuurin tekijöiden ja kulttuurin ystävien on syytä painaa nyt meneillään oleva tapahtumasarja mieleensä.

 

 

Viimeiset vaiheet

Elokuussa 2018 ilmestyvän romaanin Perintö viimeinen viilaus on meneillään. Kun taittovedokset on palautettu, mitään ei ole enää tehtävissä. Tämä on jokaisen kirjan kohdalla yhtä aikaa mahtavaa ja hirveää. Kuin päästäisi pienen lapsen ensimmäistä kertaa yksin ulos. Sinne meni. Kai se pärjää? Toivottavasti ei tapahdu mitään ikävää. Päästinkö sen maailmalle liian aikaisin? Olisinko voinut vielä tehdä jotain?

 

 

Milloin kirja on rasistinen?

Maanantai 28.5.2018 klo 10–17
Turun yliopisto, Janus-Sali, Sirkkala (Kaivokatu 12)

Ohjelma

10:15 Heikki A. Kovalainen: Mitä on rasismi, ja milloin kirja on rasistinen?
11:00 Hanna Meretoja: Kansallissosialismi Littellin Hyväntahtoisissa
11:30 Jarkko Tontti: Kirjallisuus tuomiolla – Euroopan ihmisoikeustuomioistuin ja taiteen vapaus

12:00–13:15 Lounastauko

13:15 Ralf Kauranen & Anna Vuorinne: Arto Nyyssösen Mamoud-sarjakuvasta
13:45 Reima Välimäki: Valkoisen Suomen keskiaika Hilda Huntuvuoren historiallisissa romaaneissa

14:15–15:00 Kahvitauko

15:00 Joel Kuortti: Rasismi ja Salman Rushdien Saatanalliset säkeet
15:30 Lotta Kähkönen: Tarzanin sitkeä rasistinen perintö

16:00-17:00 Loppukeskustelu

Tilaisuus on avoin kaikille kiinnostuneille, tervetuloa!

Bled – Padova – Firenze

Viime viikolla matkustin Bledin pikkukaupunkiin Sloveniaan, jossa pidetään vuosittain PEN-tapaaminen. Edellisen kerran olin täällä näköjään vuonna 2011. Tänä vuonna juhlistettiin Bledin kirjailijakokousten viisikymmenvuotispäivää. Yksi puhujista oli vuoden 2003 Nobelin rauhanpalkinnon saaja Shirin Ebadi. Iranilainen juristi Ebadi on ensimmäinen palkinnon saanut musliminainen. Kuohuntaa kokouksessa aiheutti bulgarialaisen kirjailijan Zdravka Evtimovan kertomus tuoreista paljastuksista filosofi Julia Kristevan menneisyydestä. On esitetty, että Ranskassa pitkään vaikuttanut filosofi toimi aikanaan Bulgarian salaisen poliisin palveluksessa.

 

Shirin Ebadi

 

Bledin kokouksen jälkeen PEN Internationalin hallitus eli Board pakkautui vuokra-autoon, ja suuntasimme kohti Firenzeä, jossa pitäisimme hallituksen kokouksen. Executive Director Carles Torner istui ratissa ja matkanteko sujui leppeästi. Puolivälissä päätimme pitää taukoa Padovassa ja käydä samalla katsomassa Giotton freskoja Scrovegnin kappelissa. Pysähdyttävän upeita ne olivatkin.

 

Cappella degli Scrovegni

 

Myös vuokraamamme auto pysähtyi lopullisesti. Erinäisen säätämisen ja käsienheiluttelun jälkeen päädyimme onnekkaasti viimeiseen Firenzeen vievään junaan.

 

Hämmennystä Padovassa

 

Myöhään pimeällä saapuessamme en ihan käsittänyt kokouspaikkamme luonnetta. Sitä ällistyttävämpää olikin herätä aamulla renessanssihuvila Villa La Pietrassa ja kurkistaa ikkunasta satumaisiin puutarhoihin. 1400-luvulla rakennettu Villa La Pietra on nykyään New York Universityn omistuksessa. Yliopisto tarjosi ystävällisesti meille kokoustilat ja majoituksen. Vastineeksi PEN järjesti yleisötilaisuuden opiskelijoille ja paikallisille.

Puutarhoissa patsaiden lomassa vaeltelu ehkä hivenen helpotti raskasta usean päivän kokousurakkaa. Ison kansainvälisen järjestön hallinnon ja toiminnan ohjaaminen on uuvuttavaa ja hetkittäin PENin olemassaolon tarkoitus uhkaa hautautua byrokratiaan. Mutta onneksi muutama hallituksen jäsen muistutti jo läsnäolollaan siitä, miksi me teemme sitä, mitä me teemme. Turkkilainen kirjailija ja lakimies Burhan Sömnez on käytännössä koko ajan hengenvaarassa. Hän on ollut pitkiä aikoja vankilassa, ja häntä on myös kidutettu. Burhania suojaa PENin lisäksi onneksi myös se, että hän on Turkissa kuuluisa menestyskirjailija. Toinen hallituksen jäsen myanmarilainen Ma Thida on myös viettänyt pitkiä aikoja vankilassa.

 

Villa La Pietra

 

Firenzestä matka jatkuu pian Budapestiin, Unkariin. PEN Internationalin edustajina tapaamme paikallisia kirjailijoita ja journalisteja ja keskustelemme maan demokratian tilanteesta. Stay tuned.

 

Teoksesta toiseen

 

Viime viikot olen jumpannut elokuussa ilmestyvää romaania Perintö. Meneillään on viimeistelyvaihe. Paljon kielellistä hiomista, mutta vielä on mahdollisuus isompiinkin säätöihin.

Kun päästä alkoi nousta savua, päätin tehdä välillä jotain muuta. Kävin Taidehallissa katsomassa Markku Keräsen maalausten näyttelyn.

Irtaantuminen onnistui vain osaksi. Omat ajatukseni sulautuivat näyttelyyn.

Markku Keräsen maalauksista on sanottu, että ne ikään kuin työntävät seuraavia teoksia. Ituja tulevista teoksista näkyy vanhemmissa. Varhaisemmat konkreettiset ihmisaiheet ovat hiljakseen muuttuneet abstrakteiksi. Ihmispariskuntien tilalle tulee elementtien ketjuja ja lopulta värikkäitä ympyröitä. Kun tarkkaan katsoo, jo vanhemmissa teoksissa näkyy tietynlainen ketjuuntumisen idea, esimerkiksi teoksessa, jossa mies ja nainen halaavat toisiaan. Se on kuin ensimmäinen rinkula joka muuttuu DNA-ketjun näköiseksi jonoksi seuraavan vuosikymmenen töissä.

Jotain tämän kaltaista tunnistan kirjallisuudessa, ainakin omassa kirjoittamisessani. Edelliset teokset sisältävät idullaan seuraavia.

Käytännön tasolla tämä ilmenee usein niin, että jossain vaiheessa työn alla oleva teos alkaa jo kyllästyttää ja mieleen nousee ideoita uusista.

Juuri tässä tilanteessa olen nyt. Tiedän hyvin, että nyt kannattaisi puristaa loppuun asti. Sen jälkeen, kun kirja on lähtenyt maailmalle, mitään ei ole tehtävissä.

 

Kirjallinen yliopistovisiitti

 

Pakkanen kirveli poskia, mutta siitä välittämättä kävin eilen pitkästä aikaa Helsingin yliopistolla. Sanna Nyqvistin ja Outi Ojan Kirjalliset väärennökset -teoksen julkaisutilaisuus pidettiin Tiedekulmassa. Yliopiston työntekijät olivat sattumalta samana päivänä lakossa, mutta siitä huolimatta iso joukko ihmisiä oli saapunut paikalle.

Mitä kiinnostavin teos. Tekijät kartoittavat tapauksia kirjallisuuden historiasta, joissa on ollut kyse esimerkiksi sepitetystä kansalliseepoksesta, väärentämisestä, plagioinnista tai muusta kepulipelistä.

Yksi kohuksi asti noussut tapaus oli muutama vuosi sitten Panu Rajalan romaani Intoilija. Paljastui, että siinä oli kymmeniä sivuja I.K. Inhan teoksista lähes sanasta sanaan kopioitua tekstiä. Rajalan taisi pelastaa käräjöinniltä vain se, että Inhan teoksien tekijänoikeuden suoja-aika oli jo umpeutunut (7o vuotta tekijän kuolemasta). Joissakin muissa maissa näin ei olisi käynyt. Esimerkiksi Ranskassa moraaliset tekijänoikeudet eivät vanhene eli lainatuissa kohdissa on aina mainittava alkuperäinen tekijä. Suomessa sen sijaan on periaatteessa mahdollista julkaista omissa nimissään toisten teoksia, jos niiden suoja-aika on umpeutunut – ilman että oikeaa tekijää edes mainitaan. Erikoista tapauksessa oli myös se, että koko vyyhdin esiin nostanut toimittaja Seppo Puttonen joutui kohun aikana kritiikin kohteeksi, ehkäpä enemmän kuin Rajala itse.

Kirjallisuudentutkija Panu Rajalan nimi on viime aikoina noussut esiin myös seksuaalisen häirintään liittyvien epäilyjen johdosta. Kenellekään kirja-alalla pitempään toimineelle tämä ei ole uutinen, kummallista on lähinnä se, että asia pysyi piilossa niinkin pitkään.

Nostattavan keskustelun jälkeen vaihdoin muutaman sanan tilaisuudessa yleisönä olleiden kansanedustaja Outi Alanko-Kahiluodon ja suuresti arvostamani professori emeritus Hannu Riikosen kanssa. Hekin olivat Sanna Nyqvistin ja Outi Ojan teoksesta innoissaan. Riikonen myös kertoi, että hänen käydessään yliopistolla syömässä terhakka lakkovahti oli tullut tiedustelemaan, ettei hän vain ole tulossa töihin. Emerituksia yliopistolaisten lakko ei kaiketi kuitenkaan koskenut. Ja taitaa olla niin, että yliopistolaisten lakkoilun vaikutus on samanlainen kuin jos kirjailijat menisivät lakkoon.

Martin Schulzista ja tekijänoikeuksista

Martin Schulz ja PEN Internationalin delegaatio Brysselissä vuonna 2015

Yllätysuutinen Saksasta kertoo, että SPD:n puheenjohtaja Martin Schulz luopuu sekä puolueensa puheenjohtajuudesta että ministerin paikasta tulevassa hallituksesta.

Tapasin Schulzin muutama vuosi sitten, kun hän oli vielä Euroopan parlamentin puhemies. PEN Internationalin delegaatio keskusteli Schulzin kanssa Euroopan pakolaistilanteesta, ilmaisunvapauskysymyksistä ja myös tekijänoikeuksista. PEN oli juuri saanut valmiiksi oman tekijänoikeuslinjauksensa, johon Schulz kabinetteineen kiinnostuneena perehtyi. Martin Schulz osoittautui kirjallisuuden tuntijaksi. Ennen poliitikon uraansa hän toimi kirjakauppiaana.

Juuri nyt kirjallisuuden ystävä Schulzia kaivattaisiin Euroopan parlamentissa. Miksikö? Siksi, että EU:n tekijänoikeusuudistus on loppusuoralla ja ratkaisevat hetket ovat tulossa. Peli on kovaa.

Kirjailijat ovat olleet huolissaan ehdotetusta artikla 12:sta, joka voi uhata lainauskorvauksia. Mutta kokonaisuuden merkittävimmät kohdat ovat muualla. Yksi tärkeimmistä koskee niin sanottua value gapia, johon komission ehdotus pyrkii puuttumaan. Value gap tarkoittaa sitä, että tällä hetkellä iso osa luovien alojen teosten arvosta siirtyy alustapalveluille sen sijaan, että se tulisi teosten tekijöille ja luovien alojen yrityksille.  Facebookin ja Googlen omistaman Youtuben kaltaiset palvelut hyödyntävät toisten tekemää sisältöä ja saavat niiden avulla mainostuloja. Nämä nettifirmat eivät maksa sisältöjen tekijöille mitään tai maksavat erittäin vähän. Ne toimivat siis toisin kuin sellaiset palvelut, jotka maksavat asianmukaisesti tekijänoikeuskorvauksia, kuten HBO, Spotify tai Netflix.

Nettijätit, jotka ovat myös veroparatiisifirmoja, lobbaavat ankarasti komission ehdotusta vastaan. Ne saavat tukea tekijänoikeuksien ideologisilta vastustajilta eli piraateilta. Saksalainen piraattimeppi Julia Reda tukee Googlen ja Facebookin tavoitteita, mutta muotoilee agendansa toki toisin, hänelle kyseessä on ”netin avoimuuden” ja ”sananvapauden” puolustaminen. Yksittäisellä piraatilla ei olisi juuri vaikutusvaltaa, mutta Reda on Vihreiden ryhmän varapuheenjohtaja ja valtaosa vihreistä on myös nettifirmojen puolella. Tämä ei koske vain europarlamentin vihreitä vaan kaikkien maiden vihreiden puolueiden poliitikkoja. Suomen Vihreiden kansanedustaja Jyrki Kasvi kertoi juuri eilen Twitterissä tapaamisestaan Googlen lobbareiden kanssa.

Ainakin minun somekuplassani kovin moni taiteilija, kirjailija, luovan alan tekijä ja yrittäjä kannattaa vihreitä. Kävi EU:n tekijänoikeusuudistuksessa lopulta miten tahansa, ehkä se ainakin havahduttaa luovan luokan ja kulttuurin ystävät arvioimaan suhdettaan Vihreisiin.

 

 

Tammipäiväkirja XI – Vuoden 1918 tapahtumat

Isoäitini veli eli isoenoni Kalevi Alajoki kuoli jokin aika sitten 103-vuotiaana. Hän oli varmasti yksi viimeisistä ihmisistä, jolla oli omakohtaisia muistoja vuodesta 1918. Kalevi säilyi teräväpäisenä loppuun asti. Hän oli monessa mielessä hämmästyttävä ihminen. Vuonna 2006 Kalevi julkaisi esikoisromaanin, 92-vuotiaana. Helsingin Sanomat haastatteli häntä muutama vuosi sitten.

Kalevi Alajoki

Kalevi muisteli usein perheen pakomatkaa talvella 1918 yli jäätyneen Mouhijärven. Kotikunta Suodenniemi sijaitsi rintama-alueen tuntumassa, ja sekä punaiset että valkoiset toimivat siellä.  Isä Felix oli siirtynyt pohjoiseen valkoisten alueelle jo aikaisemmin. Helmikuussa surmattiin pitäjän kirkkoherra Kaarlo Kalpa, ja tilanne muuttui entistä uhkaavammaksi. Kalevin äiti lapsineen päätti lähteä. Kalevi muisti, että mukaan rekeen otettiin säkillinen viljaa. Järveä ylitettäessä rannalta ammuttiin, ja pikkupoika näki välähdyksiä. Hän piti sitä vain jännittävänä.

Traagisesta vuodesta 1918 puhuttaessa pidän kirjailija Veijo Meren antamaa nimeä parhaana – vuoden 1918 tapahtumat.

Osa sukulaisistani oli myös toisella puolella. Isoisäni isä Kalle Mäkelä ei osallistunut sotaan, mutta sympatisoi punaisia, vaikka tilallinen olikin. Isoisäni Reino muisteli, kuinka valkoiset etsivät Kallea, tunkeutuivat taloon ja uhkailivat perhettä aseilla. Kallen puoliso Emma sanoi pikkulapset sylissään sotilaille, että ampukaa vaan, menee sitten kolme yhtä aikaa.