Suuri hesalainen kirjakerho

Teknisten säätöjen takia muutaman viikon takainen haastattelu Radio Helsingissä ilmaantui nettiin viipyillen. Mutta nyt sitä saa, Taru Torikan Suuri hesalainen kirjakerho & Viisastuminen sallittu.

Tämä menee hyvin

Tämän vuoden Finlandia-palkintojen saajissa oli kaksi runoilijaa. Siis vaikka runoteokset pudotettiin kauan sitten, vuonna 1993, pois kilpailusta. Se johtui tietysti siitä, että runokirjat olisivat voittaneet kisan joka vuosi. Mutta runoutta ei noin vain nujerreta, vuoden 2016 finlandistit Juuli Niemi ja Jukka Viikilä aloittivat runoilijoina ja ovat yhä, prosaisteinakin, runoilijoita. Näin, hyvin.

Sen kunniaksi laitan, puolen vuoden tauon jälkeen, myös tänne blogiin tuoreen runon, proosarunon tarkemmin sanottuna. Work in Progress. Kommentit ja parannusehdotukset tervetulleita.

Tämä menee hyvin, kuin olisi taas oikeissa töissä, ryhdikkäästi istumassa täyspuisen työpöydän ääressä. Selän takana riippuisi ajatuksia herättävää jälkimodernia taidetta, vasemmalla seinän kokoinen ikkuna, josta näkyisi suurkaupungin humalluttava siluetti, penismäiset talot törröttäisivät kohti pilviä ja alhaalla ihmiset olisivat pistemäisiä ja hiljakseen liikkuvia. Niin tämän pitäisi mennä, että aina olisi kaikkea korkeammalla, tähyilisi vain, olisi puolueeton ja riippumaton kuin radaltaan eksynyt, keskusvalvomon unohtama satelliitti. Tallentelisi kenenkään huomaamatta viestivirtaa, lähettäisi lyhyitä sanomia eri kanaville, avoimiin ja suljettuihin keskusteluryhmiin, yksityisiäkin viestejä lähettelisi ja aivan sattumanvaraisille ihmisille, niille pienille pisteille, ja painottaisi tärkeitä asioita, vapautta, veljeyttä ja tasa-arvoa, sisaruutta unohtamatta, se olisi hyvin, silloin olisi taas oikeissa töissä.

Slavoj Žižek ja Donald Trump

Julkkisfilosofi Slavoj Žižek ilmoitti äskettäin Channel 4 Newsin haastattelussa, että hän äänestäisi Donald Trumpia Yhdysvaltojen presidentiksi.

Tämäpäs sattui. Uuden esseekokoelmani Viisastuminen sallittu yksi keskeisteema on oikeisto- ja vasemmistopopulismin kummallinen samankaltaisuus. Slavoj Žižekin ilmoitus on tästä täysi näyttö, kuten me juristit tapaamme sanoa.

Uuskommunisti Žižek peri 2000-luvulla Karl Marxin ja Michel Foucault’n paikan keskeisimpänä trenditeoreetikkona. Vakavasti otettavista filosofeista hänet erottaa helppolukuisuus, populistinen poliittisuus ja fanien kosiskelu vitsikkäillä yksinkertaistuksilla. Varsinaisia filosofeja enemmän Žižekillä onkin ihailijoita opiskelija-aktivistien, yhteiskuntatieteilijöiden ja taiteen- ja kulttuurintutkijoiden parissa, jotka usein etsivät filosofiasta vain tukea etukäteen lukkoonlyödyille poliittisille tavoitteilleen. Suomessa Žižekiä ovat näyttävästi nostaneet esille esimerkiksi punavihreät aktivistit Tere Vadén, Kimmo Jylhämö ja Hanna Kuusela.

Laitavasemmistoa ja laitaoikeistoa pidetään toistensa äärimmäisinä vastakohtina, mutta lopulta niiden kannattajien mielenmaisema on hyvin samanlainen. Kyseessä on ympyrä, jossa ääripäät lopulta tulevat yhteen. Näin se on ollut historiallisestikin. 1920- ja 1930-luvuilla Saksassa niin kommunistina kuin kansallissosialistina pääsi Žižekin tapaan sättimään kapitalismia, individualismia ja liberaalia parlamentaarista demokratiaa sekä tietysti vetoamaan kansan etuun. Tunnetuista historiallisista äärioikeistojohtajista esimerkiksi Joseph Goebbels ja Benito Mussolini olivat alun perin laitavasemmistolaisia. Sekä oikeisto- että vasemmistopopulistien retoriikan ytimessä on vihollisen etsiminen. Kompromissi, kuunteleminen ja konsensus eivät kelpaa.

Zagreb

Suomessa kirjaihmiset kerääntyvät parhaillaan luonnonkauniin Itä-Pasilan kirkkaana hohtavaan helmeen, Messukeskukseen. Minä sen sijaan istun kahvilan terassilla Tkalčićeva-kadulla Zagrebissa. Eilen päättyi Kroatian Kirjailijaliiton ja European Writers Councilin järjestämä tapaaminen. Kirjallisuudesta puhuttiin, ja vielä enemmän kirjallisuuden elämisen ehdoista, tekijänoikeuksista, lainauskorvauksista ja sen sellaisista. Opin, että jos ovat kirjailijat kovilla Suomessa, niin vielä huonommin asiat ovat esimerkiksi Montenegrossa, missä ei ole vielä edes kirjailijaliittoa; ja Bulgariassa, missä valtio vähät välittää EU:n direktiiveistä, esimerkiksi lainauskorvausdirektiivistä.

Olen kolunnut melkein kaikki Euroopan maat, mutta jostain syystä Kroatia on jäänyt käymättä. Tämähän on aivan upea paikka. Zagrebista on vaikea uskoa, että vielä vähän aikaa sitten se oli osa sosialistista ankeuttamisen liittoutumaa. Zagreb on runsaana rönsyilevä suurkaupunki mihin tahansa pohjoismaiseen pääkaupunkiin verrattuna.

Sellainenkin täällä tuli vastaan kuin fiktiivisestä henkilöstä tehty patsas. Miroslav Krležan luoma Petrica Kerempuh oli Zagrebin Sokrates, sarkastinen kyselijä ja kommentaattori.

Petrica Kerempuh

Yllättäen törmäsin myös kuvista ennestään tuntemaani veistokseen, Kroatian kuuluisimman kuvanveistäjän Ivan Meštrovićin J.W. von Goetheen.

Juristirunoilijat Zagrebissa

Kahvilan terassille saapui myös iloinen viesti Helsingistä. Esseekokoelma Viisastuminen sallittu on vihdoin, viivästysten jälkeen, saapunut painosta. Kustantaja lähetti kirjamessuhumusta kuvankin.

Viisastuminen sallittu

Äänessä

Kalle Haatanen: Aikalaiskokemus ja ajan henki. YLE Radio 1. 1. lokakuuta 2016.

Puheen iltapäivä. Vieraana kirjailija Jarkko Tontti. YLE Puhe. 20. lokakuuta 2016.

Puheen Päivä. YLE Puhe. 6. lokakuuta 2016.

Kohti Galiciaa ja muita mielenliikahduksia

Viikon päästä Ourensessa Galiciassa alkaa PEN Internationalin 82. kongressi. Satapäinen joukko kirjailijoita kymmenistä maista kokoontuu yhteen miettimään, mitä mieltä kirjailijat ovat ajankohtaisista kysymyksistä. Tiedossa on kasapäin äänestyksiä ja julkilausumia. Viime päiväni ovat olleet kiireisiä ja sama jatkuu ensi viikolla. PEN-kongressien järjestäminen tapahtuu paikallisen PEN-keskuksen – tällä kertaan siis Galician PENin – ja PEN Internationalin yhteistyönä. Säätämistä on riittänyt, voin kertoa.

Vuosi sitten Québecin kongressissa PEN Internationalille valittiin uusi presidentti, Suomessakin tunnettu meksikolais-yhdysvaltalainen kirjailija Jennifer Clement. Hän on ensimmäinen kohta satavuotiaan järjestön johtoon valittu nainen. Jennifer on pistänyt tuulemaan. Ensimmäistä kertaa vuosikymmeniin kongressissa tullaan ehdottamaan muutosta PENin peruskirjaan eli Charteriin, maailman kirjailijoiden perustuslakiin. Odotettavissa on kiihkeitä keskusteluja.

Ehkä ajatusten siirtämien PEN-asioihin on minulle hyväksi. Muutaman päivän kuluttua ilmestyy uusi esseekirjani Viisastuminen sallittu. Kirjan julkistamiseen liittyy aina tärinää ja hermoilua, varsinkin sen jälkeen, kun teksti on painossa ja mitään ei ole enää tehtävissä. Vastaanotto jännittää, tietysti.

Kaikkein paras lääke kirjan ilmestymisen aiheuttamaan levottomuuteen on kuitenkin uuden kirjan aloittaminen, kirjoittaminen.

Mahdollisen Kirjallisuuden Klubi 24.8.

Mahdollisen Kirjallisuuden Klubilla Mahdollisen Kirjallisuuden Seuran jäsenet keskustelevat uusista teoksistaan valitsemansa haastattelijan kanssa. Tässä klubi-illassa (24.8. klo 18-20) Markku Eskelinen ja Antti Arnkil keskustelevat Markku Eskelisen suomenkielisen proosakirjallisuuden historiasta Raukoilla rajoilla, ja Jarkko Tontti ja Mikko Aarne keskustelevat Tontin uudesta esseekokoelmasta Viisastuminen sallittu.

Klubit järjestetään Arkadia International Bookshopissa, osoitteessa Nervanderinkatu 11, Helsinki.  Vapaaehtoinen mutta toivottava 3 euron teemaksu Arkadia Bookshopin toiminnan mahdollistamiseksi!

JARKKO TONTTI (s. 1971) on kirjailija ja oikeustieteen tohtori, joka on julkaissut uransa aikana niin runoja, romaaneja, esseitä kuin nuortenkirjan. Hän on toiminut aktiivisesti myös ihmisoikeus- ja sananvapausjärjestöissä.

MIKKO AARNE (s 1974) on kustannustoimittaja, joka on vuodesta 2015 alkaen toiminut oman kustantamonsa Kosmoksen kustantajana.

Viisastuminen sallittu on politiikan, filosofian ja kirjallisuuden ympärille kietoutuva esseeteos.

MARKKU ESKELINEN (s.1959) on kirjailija ja kirjallisuudentutkija.

ANTTI ARNKIL (s. 1975) on kustannustoimittaja ja kirjoittaja. Hänen esikoisteoksensa Lauantaiesseet ilmestyi vuonna 2014. Hän on työskennellyt vuodesta 2000 alkaen kustannusalalla, syksystä 2015 Siltalassa.

Raukoilla rajoilla käsittelee kaikkea sitä mitä ei ole koskaan haluttu kertoa suomalaisesta kirjallisuudesta.

Lapsuuden kirjat

Suomessa monen loma päättyy jo elokuussa. Muualla Euroopassa lomat vasta alkavat. Itse jatkan jo kesäkuussa alkanutta maaseutuelämääni. Lomalla tosin en ole, vaan aina töissä, mitä se sitten tarkoittaakin. Välillä kadehdin ihmisiä, jotka voivat erottaa elämänsä selkeiksi lohkoiksi kuten ”työ” ja ”loma”.

Kirjoittamisen lisäksi myös lukemiseen tulee erilainen asento, kun vaihtaa paikkaa. Kävin muutama viikko sitten aamu-tv:n vieraana kertomassa kesäkirjoistani. Ohjelmassa mainittujen tinttien ja Paavo Haavikon runojen lisäksi löysin huvilan ullakon uumenista muutakin kiinnostavaa tai ainakin nostalgista luettavaa.

Lapsuuden suosikkikirjoihin palaaminen johtaa usein pettymykseen. Niin minulle kävi Mark Twainin Tom Sawyerin seikkailujen kanssa. Jarkko Laineen suomennos on erinomainen ja sen avulla kurkottaminen 1800-luvun Yhdysvaltoihin onnistuu niin hyvin kuin se ehkä on mahdollista. Mutta poikakirjamaisuus oli silti hallitseva kokemus. Ehkä olen lukenut liikaa ja tullut nirsoksi, mutta lapsuuden lukukokemukselle ominaista uppoutumista ei tapahtunut. Etäiseksi jäi.

Kesäkirjat

Päinvastoin kävi Stanislaw Lemin Solariksen kanssa (Kirjayhtymä 1981, ranskankielisestä laitoksesta suomentanut Matti Kannosto). Muistan, kuinka yritin kovasti lukea sitä koulupoikana 1980-luvulla.  Ei tullutkaan avaruustaisteluita ja kaiken siististi ratkaisevaa loppuräjähdystä. Muistan turhautuneeni kirjan kanssa täysin. Muistan myös, kuinka nukahdin television ääreen 1980-luvulla, kun yritin katsoa Andrei Tarkovskin kirjasta tekemää elokuvaa. Mitä tämä oikein on? Tiedemiehet tuijottelevat avaruusaseman seiniä ja toisiaan ja pohtivat elämän, kuoleman, ihmisyyden ja rakkauden olemusta.

Nyt kirja kantoi aivan toisella tavalla ja muistutti siitä, että parhaimmillaan scifi pystyy avaamaan muissa lajityypeissä mahdottomia kertomisen mahdollisuuksia. Katsoin myös uudestaan Tarkovskin Solaris-elokuvan vuodelta 1972 ja vuonna 2003 valmistuneen Steven Soderberghin Solariksen, jossa pääosaa esittää George Clooney. Soderbergh oli odotetusti vähäisin, mutta ei sekään aivan onneton ollut, vaan päinvastoin kunnianhimoinen yritys, joskaan ei onnistunut. Ei vauhtia, vaaratilanteita tai muita hollywoodmaisuuksia. Stanislaw Lemin kirja ilmestyi alun perin vuona 1961, ja sen voisi olettaa vanhentuneen. Mutta ei suinkaan, kun painopiste ei ole tekniikassa vaan ihmisessä, muutama vuosikymmen ei tunnu missään. Tarkovskin elokuvaan pätee sama.

Sastamalan kohtaamiset

Avattava

Kävin pitkästä aikaa Sastamalan Vanhan kirjallisuuden päivillä. Kun viimeksi vierailin siellä, tapahtuman nimi oli vielä Vammalan Vanhan kirjallisuuden päivät.

Monet ovat sitä mieltä, että tapahtuman nimi on harhaanjohtava ja se pitäisi muuttaa esimerkiksi Sastamalan kirjallisuuspäiviksi. Totta onkin, että kun tilaisuuden ohjelmaa katsoo, vanha kirjallisuus ei ole välttämättä kohdallinen otsikko. Toisaalta tapahtuman kivijalka on antikvariaattiset kirjakaupat, joita saapuu paikalle kymmeniä ympäri Suomea. Iso osa yleisöstä, kuten minäkin, nauttii antikvariaattien myyntipöytien koluamisesta.

Esiinnyin Paula Havasteen puheenjohtamassa paneelikeskustelussa Salla Simukan ja Emmi Itärannan kanssa. Aiheemme oli fantasiakirjallisuus ja tuumailimme erityisesti nuorten lukuharrastuksia ja koulumaailmaa. Vanhan kirjallisuuden sijaan puhuimme nimenomaan uudesta kirjallisuudesta. Koulu ja kirjallisuus olivat tämän vuoden teema Sastamalassa muutenkin.

Kun olin edellisen kerran Sastamalassa, silloin vielä Vammalassa, muistan kohdanneeni sattumalta entisen äidinkielen opettajani Tampereen klassillisesta koulusta, kirjailija Jorma Kannilan, joka toimi myös Kirjailijaliiton puheenjohtajana 1980-luvulla. Ja kas, tällä kertaa törmäsin myös entiseen opettajaani, Jaakko Isosäviin, joka opetti minulle historiaa Tampereen klassillisessa lyseossa. Nämä kaksi opettajaa ovat vaikuttaneet muutamaan muuhunkin Tampereen Klassillisen koulun ja lukion kasvattiin. Elinkeinoelämän valtuuskunnan johtaja ja Aamulehden entinen päätoimittaja Matti Apunen muisteli Kannilaa ja Isosäviä muutama vuosi sitten Helsingin Sanomien kirjoituksessaan.

Yksi kiinnostavimmista kohtaamisista Sastamalassa tänä vuonna oli Avattava, aivan uusi tapa levittää runoutta. Saara Töyssyn ja Elisa Heikuran ideoima Avattava on palvelu, jota kautta voi ostaa yksittäisiä runoja. Heidän kanssaan keskustellessani minulle kirkastui runouteen näkökulma, joka monilta kirjallisuusihmisiltä on ehkä jäänyt tajuamatta. Kokonainen runokokoelma on usein lukijalle aivan liian raskas kokonaisuus. Yksittäinen runo erikseen esiin nostettuna on helpommin lähestyttävä ja toisaalta muistuttaa siitä, että yksittäinen runo on jo sinänsä teos, kokonaisuus, jonka lukeminen on parhaimmillaan yhtä palkitsevaa kuin vaikka romaanin lukeminen tai elokuvan katsominen. Voimakas suositus.

On asioita, joita et tiedä minusta

On asioita, joita et tiedä minusta. On pohjaton kaipuu, jolla ei ole kohdetta, rakkaus rakkauteen ja vihaaminen vihaamisen riemusta, niiden pumppaamasta adrenaliinista nauttiminen, on epäilys: osaanko mitään, on hurja usko: osaan mitä vain, on surkeat lapsuusmuistot, joissa jättiläiset heittelevät toisiaan verisillä sanoilla pääni ylitse, on upeat lapsuusmuistot, joissa äiti tekee perjantaina currykanaa, silittää niskaani ja isän sylissä tuoksuu piipputupakka; niinä vuosina kiusattujen eläinten syöminen tai tupakointi sisällä ei haitannut ketään – sepä vasta oli onnea, nautintoa ilman syyllisyyttä. On kyvyttömyyteni nukahtaa, jos en ole pessyt hampaita, se on korkein laki, on heikkouteni kauniit kasvot nähdessäni, on viiltävä järkeni, joka epäilee liikaa, sinuakin ja sinun motiivejasi, on kauhea kateus menestyneitä kohtaan ja ilo heidän puolestaan, on musertava syyllisyys tekemisistäni ja tekemättä jättämisistäni, on salaisia rakkauksia, kuten ruohonleikkuu, on niiden perustelemisia tuoksuilla, sillä vastaleikatun nurmen tuoksu on puhdasta hyvyyttä,

sen vihreä viileys.