Tammipäiväkirja VII – Miksi en äänestä presidentinvaaleissa?

Tänään alkoi presidentinvaalien ennakkoäänestys. Aikani puntaroituani olen päättänyt, että en äänestä näissä vaaleissa ollenkaan.

Miksi?

1) Jos presidentinvaaleja ei olisi, äänestysprosentti oikeasti tärkeissä vaaleissa nousisi. Henkilöihin keskittyvät presidentinvaalit antavat virheellisen kuvan politiikasta. Oikeasti tärkeitä asioita päätetään kunnanvaltuustoissa, eduskunnassa ja Euroopan parlamentissa. EU on jokaisen kansalaisen elämän kannalta kaikkein tärkein vallan käytön paikka, mutta Euroopan parlamentin vaalien äänestysprosentti on kaikkein alhaisin. Ihmisten taju yhteiskunnallisesta päätöksenteosta on lohduttoman huonolla tolalla ja nykyinen presidentti-instituutio tukee tätä.

2) Suomen presidentti-instituutio on tsaristinen jäänne, josta pitäisi vihdoin päästä eroon. Kukaan ehdokkaista ei ole pitänyt esillä siirtymistä aitoon parlamentarismiin. Mikä on parlamentaarisen demokratian ydin? Se on jatkuva vastuunalaisuus. Poliittisen johdon – pääministerin ja hallituksen – on nautittava parlamentin luottamusta koko ajan. Jos meno ei tyydytä, johtajat voidaan vaihtaa nopeasti. Mutta kuten Venäjällä ja Yhdysvalloissa, myöskään Suomessa presidentti ei ole virkakautenaan vastuussa tekemisistään kenellekään. Mallia voisi ottaa Saksasta, missä on kyllä myös presidentti, mutta hänellä ei ole kuin arvovaltaa. Myös muissa Pohjoismaissa toimii parlamentaarinen demokratia, kuninkaalliset ovat koristeita ja pääministerit johtavat politiikkaa. Suomessa sen sijaan on kummallinen sekamalli, joka on koko ajan altis vakavalle kriisille, jos pääministeri ja presidentti riitautuvat.

 

Tammipäiväkirja VI – Korruptiosta ja luottamuksesta

Mitä ajattelin tänään? Viime viikkoina on uutisoitu virkamiesten väärinkäytöksistä ja niihin liittyvistä epäilyksistä. Tullin pääjohtajaa Antti Hartikaista vastaan on juuri nostettu syyte. Valtakunnansyyttäjä Martti Nissinen sai jo tuomion. (Nissisen tapasinkin viime vuonna, kun olimme keskustelemassa A-teeman Vihapuheillassa.) Helsingin tuoreen piispan Teemu Laajasalon talousepäselvyydet on liitetty samaan sarjaan, vaikka kyse on aika lailla erityyppisestä asiasta.

Tällaisia tapauksia on usein tulkittu sanomalla, että ne ”heikentävät luottamusta virkamiehiin”. Varmaan näin onkin. Mutta toisaalta. Korruptiota ja virka-aseman väärinkäytöksiä on aina ollut ja tulee aina olemaan. Hyvin toimivassa järjestelmässä ne paljastuvat, ainakin osa niistä. Kaikkein epäilyttävintä olisi, jos viranomaisten tekemiä rikkomuksia ei nousisi julkisuuteen ollenkaan. Sellainen tilanne heikentäisi ainakin minun luottamustani virkamiehiin ja koko yhteiskuntajärjestelmään paljon enemmän kuin se, että tapauksia vähän väliä esiintyy.

 

Tammipäiväkirja V

Mitä ajattelin tänään? Laura Hallamaa kirjoittaa Helsingin Sanomissa länsimaisesta kulttuurista. Hän viittaa filosofi Kwame Anthony Appiahin kirjoitukseen ”There is no such thing as western civilisation” Guardianissa. Provokatorinen otsikko ei ole vailla perusteita, mutta leveällä pensselillä vedetyissä kulttuurihistoriallisissa yleistyksissä on vaaransa.

Esimerkki. Appiahiin tukeutuva Hallamaa kirjoittaa modernia Eurooppaa edeltävistä ajoista: ”Edeltävä, kristinuskon korruptoima Eurooppa vähät välitti esimerkiksi Aristoteleen ja Pythagoraan teksteistä.” Hmm. Ei kai nyt ihan noin. Pythagoras oli myyttinen eksentrikko jo antiikin aikana, mutta Aristoteles oli keskiajan Euroopassa kyllä kohtuullisen tunnettu. Yksi keskiajan merkittävimmistä filosofeista Tuomas Akvinolainen nimenomaan perusti omat kirjoituksensa Aristoteleeseen.

Essehtimisen perusongelma on juuri tämä.  Jotta voisi sanoa jotain yleisellä tasolla kiinnostavaa, joutuu välttämättä yksinkertaistamaan ja sivuuttamaan oman ison väitteen vastaiset detaljit. Yksityiskohtiin porautuvat tutkijat harvemmin harrastavat isoja yleistyksiä omalla alallaan (Appiah ei ole keskiajan tutkija). Mitä vähemmän jostain asiasta tietää, sitä yleisluontoisemmiksi mielipiteet käyvät.

Mutta Appiahista vielä. Tapasin hänet muutama vuosi sitten, kun hän toimi PEN American Centren presidenttinä. Appiah piti taannoisessa PEN-kongressissa hienon alustuksen ilmaisunvapaudesta ja jumalanpilkasta. Nykyään Appiahin maine filosofina on kasvanut ja kuulemani mukaan hänen teoksiaan luetaan opintopiireissä Suomenkin ylipistoissa.

 

Tammipäiväkirja IV

Senaatintorin laidan Sofiankadulle ilmestyi äsken MUJIn pop up -kauppa. Sisääntuloaulan seinällä oli iso esittelytaulu: ”MUJI syntyi Japanissa vuonna 1980 vastaiskuna kulutusyhteiskunnalle sekä brändi- ja suunnittelijalähtöiselle muodille.”

Kaupattavat tavarat ovat lähinnä kodin pienesineistöä, säilytyslaatikoita ja sellaisia. Tyylikkäitä ja laadukkaita. Esillepano on kolkohko, tavarat on levitelty pöydille ja metallisille varastohyllyille.

MUJI

Tämähän on nerokasta. Brändi, jonka sisältö on brändien vastustaminen. Ja MUJI on poikkeuksellisen menestyksekäs brändi: ”Tällä hetkellä Japanissa on yli 400 MUJI-myymälää. Euroopassa on 54 liikettä.”

Kun katsoo tarkemmin, huomaa, että MUJIn varastohyllyt eivät olekaan varastohyllyjä. Ne ovat sellaisiksi aivan liian hyvän näköisiä. Ne ovat tyylikkäitä varastohyllyhenkisiä trendihyllyjä.

MUJIn brändi on samaa sukua kuin taiteilija Jani Leinosen brändi. Leinonen tunnetaan myös brändien kritiikistä muun muassa Kiasmassa näyttävästi esillä olleella Tottelemattomuuskoulu-teoksellaan: ”Leinonen on käyttänyt erilaisia brändihahmoja useissa teoksissaan ja on näin kiinnittänyt huomiomme ylikansallisten yhtiöiden toimintamekanismeihin ja tuotantoprosesseihin, sekä mainonnan strategioihin.”

Kuvataidemaailman kovassa kilpailussa Leinonen menestynyt hyvin. Hänen selkeästi erottuva ja julkisuushakuinen brändinsä on ollut tämän menestyksen edellytys.

 

 

Tammipäiväkirja III

 

Eilen tapasin pitkästä aikaa ison joukon kirjallisia ystäviä. Vilja-Tuulia Huotarisen syntymäpäiville oli saapunut paljon väkeä, osa Tampereelta saakka. Hän oli äskettäin palannut Islannista, missä asuu osan vuotta puolisonsa kirjailija Kári Tuliniuksen kanssa. Olipas mukavaa. Viime syksy oli niin kiireinen, että monet kirjalliset juhlat ja menot jäivät väliin.

Jos muistan oikein, Vilja-Tuulia ja Kári tapasivat Reykjavikissa vuonna 2013, kun olimme Suomen PENin edustajina PEN-kongressissa. Siinä kokouksessa minut valittiin PEN Internationalin hallituksen johtoryhmään, minkä myötä viime vuosina on tullut viipotettua pitkin maailmaa PEN-asioissa.

Juhlissa oli lämmin ja rento tunnelma, mutta lähdin aikaisin kotiin. Liian aikaisin, syntymäpäiväkaraoke jäi kokematta. Syy oli aamulle varaamani ryhmäliikuntatunti, jonka jälkilämmössä tätä kirjoitan. Jumpassa oli minun lisäkseni toinenkin mies, tasa-arvo etenee.

 

 

 

Viimeinen jedi

En lähde yksityiskohtaisesti ruotimaan Tähtien sota -saagan viimeisintä osaa The Last Jedi, jonka äsken kävin katsomassa. Internet on pullollaan analyyseja elokuvasta. Täällä esimerkiksi kiinnostava feministinen pohdinta.

Eittämätön tosiasia on, että aikuisena en pysty innostumaan ja haltioitumaan samalla tavalla kuin lapsena. Eniten kaipaan lapsuudesta ja vielä nuoruudestakin täydellisen ja ehdottoman innostumisen kokemusta. Sitä huumaa, jonka minä ja miljoonat muut pikkupojat esimerkiksi kokivat alkuperäisen Tähtien sota -trilogian ilmestyessä.

Kun on lukenut tuhansia kirjoja ja nähnyt tuhansia elokuvia, vimmainen fanittaminen on melkeinpä mahdotonta. Rima nousee koko ajan, vain parhaat suoritukset pystyvät enää liikuttamaan millään tavalla.

Yleisellä tasolla Tähtien sota on neljässäkymmenessä vuodessa muuttunut avaruusseikkailusta yleiseksi kulttuuriseksi koodistoksi, jonka kaikki tuntevat. Nekin, jotka eivät ole elokuvia nähneet. Tähtien sota -mytologiaa ei voi välttää, vaikka yrittäisi, vaikka kuinka inhoaisi koko ilmiötä. Sen koko kulttuurin läpäisevä vaikutushistoria lähenee jo melkein Raamatun asemaa niin sanotuissa länsimaissa. Tai antiikin maailman myyttejä omana aikanaan, silloin kun jokainen lukutaitoinen ihminen oli lukenut Homeroksen teokset ja lukutaidottomistakin suuri osa tiesi niiden sisällön.

Päiväkirja

Uusi vuosi alkaa uudella pienimuotoisella kirjoitusprojektilla. Ensimmäistä kertaa elämässäni alan pitää päiväkirjaa.

Tämän blogin arkistosta löysin sattumalta merkinnän vuodelta 2009, jossa kirjoitin Pekka Kejosen päiväkirjateoksesta Muotokuvia mustissa (WSOY 2002). Sellaisia teoksia ei juuri enää julkaista, ainakaan kirjamuodossa. Blogi on luonteva alusta päiväkohtaisille pohdinnoille. Ihan joka päivä en lupaa kirjoittavani, mutta useita kertoja viikossa joka tapauksessa.

Muistan kyllä joskus lukemani varoituksen. Sen mukaan kirjailijat, jotka eivät pidä blogia saavat kirjansa valmiiksi rivakammin, kun eivät tuhlaa panoksia blogiinsa. Mutta juuri nyt omat kirjaprojektit ovat hyvällä mallilla. Ensi syksynä ilmestyvä romaani on lähes valmis. Uskaltaudun tekemään jotain muuta.

Mikko Aarne listasi äsken omassa blogissaan vuonna 2017 lukemansa kirjat. Muuten en omaa vastaavaa listaani muistaisi, mutta olen merkinnyt ne ylös Goodreads-palveluun.

Peter Mickwitz. Lyhytproosaa – se mikä avautuu

Mark Lilla. The Once and Future Liberal: After Identity Politics

Katja, Kallio. Yön kantaja

Robert Musil. Mies vailla ominaisuuksia 1-2

Philip Payne. A Companion to the Works of Robert Musil

Stéphane Gödicke. Désordres et transgressions chez Robert Musil

Kazuo Ishiguro. Haudattu jättiläinen

Saila Susiluoto. Dogma

Hilary Mantel. Vain varjo häälyväinen

Péter Nádas. Erään sukuromaanin loppu

Hilary Mantel. Margaret Thatcherin salamurha

Gilles Deleuze. Autiomaa: kirjoituksia vuosilta 1967-1986

Philippe Sands. East West Street: On the Origins of ”Genocide” and ”Crimes Against Humanity”

Gilles Deleuze. Kriittisiä ja kliinisiä esseitä

Veikko Polameri. 365

Max Jacob. Runoja noppapikarista ja muita tekstejä

 

Aika vähän, täytyy myöntää. Puolustaudun sillä, että Musil oli reippaasti yli tuhatsivuinen järkäle, josta myös essehdin Parnassoon. Mukana ei ole keskenjätettyjä ja niitä, jotka olen lukenut vain osittain. Eikä esimerkiksi sarjakuvia ja tymäköitä kulttuurilehtiä, joita myös luen paljon.

Olen hidas lukija. Luen proosaakin kuin runoa, hitaasti maistellen.

 

Pressiklubi

Olin eilen YLE TV1:n Pressiklubissa vieraana. Aiheina muun muassa itsenäisyyspäivän juhlinta, natsit, alpakat ja kuplat. Palautetta on tullut paljon! Kiitos!

Katsottavissa täällä.

 

 

 

Kroatiasta, sananvapaudesta ja vähän jazzistakin

Osallistuin äsken Zagrebissa Kroatian PENin 90-vuotisjuhliin. Vuonna 1927 perustettu Kroatian PEN on melkein saman ikäinen kuin Suomen PEN, joka viettää ensi vuonna samaa juhlavuotta.

Tilaisuus sai melkoisesti huomiota paikallisessa mediassa, television pääuutisia myöten. Paikallisten lisäksi vieraiksi oli kutsuttu kirjailijoita eri puolilta maailmaa. Paljon kohtaamisia vanhojen PEN-ystävien kanssa.

Keskusteluissa sivuttiin useaan kertaan vuoden 1933 PEN-kongressia, joka järjestettiin Dubrovnikissa. Kongressi oli monessa mielessä historiallinen. Hitler oli juuri noussut valtaan Saksassa ja natsit olivat kaapanneet haltuunsa Saksan PENin. Se kieltäytyi tuomitsemasta Saksan kirjarovioita ja kirjailijoiden vainoamista. Kongressissa Saksan PEN myös yritti estää juutalaista kirjailijaa Ernst Tolleria puhumasta. Lopulta Saksan PEN irtautui PEN Internationalista ja Thomas Mann perusti Yhdysvaltoihin maanpaossa olevien saksalaiskirjailijoiden PEN-keskuksen.

PEN-kongressi Dubrovnikissa vuonna 1933

Olisi kiinnostavaa tietää osallistuiko kukaan suomalainen vuoden 1933 kongressiin. Viron Kätlin Kaldmaalta kuulin, että ainakin Viron PEN oli edustettuna.

Kuusikymmentä vuotta myöhemmin, vuonna 1993 Dubrovnikissa järjestettiin myös PEN-kongressi ja tilanne oli jälleen tulenarka. Jugoslavia oli hajonnut ja Kroatia oli sodassa. Kroatialaiset kirjailijat muistelivat, kuinka PEN oli pitkään Kroatian valtion turvallisuuspoliisin seurannassa ja vähän väliä PENin toimintaa myös häirittiin. Kansallismieliset aktivistit kokivat järjestön epäilyttäväksi.

Nykyään Kroatian PENin asema maassa on erinomainen ja se näkyy myös julkisessa ja yksityisessä tuessa. Zagrebin kaupunki on antanut järjestölle näyttävät toimitilat kaupungin keskustassa ja myös valtion kulttuuribudjetista tulee anteliasta tukea. Siitä huolimatta järjestö kommentoi ärhäkkäästi poliitikkojen tekemisiä, kuten kansalaisjärjestön pitääkin. En voi olla huomauttamatta, että Suomen PENin saama tuki on Kroatiaan verrattuna todella, todella vähäinen. Siis vaikka Suomi suurempi maa väkiluvultaan ja monin verroin rikkaampi. Ehkä myrskyisä historia on opettanut kroatialaiset arvostamaan ilmaisunvapautta ja kirjallisuutta enemmän kuin Suomessa.

Juhlat päättyivät erinomaisen päheään jazz-konserttiin Margaretska-kadun Boogie klubilla, hikinen tunnelma ja kiihkeää soitantaa!

Huomenna lennän Zagrebista Ateenaan, Suomen Kirjailijaliiton residenssiin. Ensi vuonna ilmestyvä romaani on jo hyvässä vaiheessa, mutta tekemistä riittää vielä.

 

 

Strasbourgista ja kirjallisuuspalkinnoista

Eilen jaettiin jälleen Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinto. En harmikseni päässyt mukaan juhliin, koska olen Strasbourgissa. Kirjailijadelegaatiomme (Pajtim Statovci, Heikki Karjalainen ja Juha Itkonen) tapasi ison joukon europarlamentaarikkoja käynnissä olevan EU:n tekijänoikeusuudistuksen tiimoilta. Suomalaismepeistä mukana olivat muun muassa Henna Virkkunen, Miapetra Kumpula-Natri, Liisa Jaakonsaari ja Nils Torvalds. Hyviä keskusteluja!

Kirjakaupassa käydessäni huokaisin kateudesta. Jostain syystä lukeminen ja kirja-ala eivät Ranskassa ole sellaisissa vaikeuksissa kuin Suomessa. Quai des Brumes -kirjakaupassa oli tarjolla hyllymetreittäin myös vähälevikkistä kirjallisuutta kuten runoutta ja filosofiaa.

Samaan aikaan Suomessa on syystäkin huolestuttu nuorten lukuinnon romahtamisesta. Opetusministeri Sanni Grahn-Laasonen asetti äskettäin kansallisen lukutaitofoorumin asiaa pohtimaan.

Aamiaisella päivän lehtiä lukiessani silmiini osui kirjallisuuspalkintouutinen. Ranskan suurin kirjallisuuspalkinto, Suomen Finlandiaa vastaava Concourt jaettiin jo muutama viikko sitten. Nyt julkistettiin koululaisten tai lukiolaisten Concourt-palkinto (Le Prix Goncourt des lycéens), jonka sai tänä vuonna Alice Zeniter teoksestaan L’Art de perdre. Kyseessä ei ole lasten- ja nuortenkirjallisuuspalkinto vaan yleinen kirjallisuuspalkinto, joka huomioidaan Ranskassa laajalti. Opetusministeriön suojissa jaetun palkinnon valintaprosessiin osallistuu tuhansia koululaisia eri puolilta maata. Oppilaat eivät ole pelkän hyvää tarkoittavan valistuksen kohteita, vaan vaikuttavat asiaan oikeasti. Oppilaitoksissa järjestetään tilaisuuksia, joissa ehdokkaista keskustellaan. Sen jälkeen oppilaat valitsevat edustajiaan alueellisiin kirjaraateihin, ja lopulta koko maan yhteiseen palkintoraatiin, jossa palkinnosta lopulta päätetään.

Mitä jos Suomeenkin perustettaisiin korkean profiilin kirjallisuuspalkinto, jonka koululaiset valitsisivat? Nykyäänhän tilanne on se, että melkein kaikissa kirjallisuuspalkinnoissa keski-ikäiset ihmiset valitsevat keski-ikäisen ihmisen kirjoittaman kirjan voittajaksi. Ei ehkä pidä ihmetellä, jos kirjat kiinnostavat lähinnä keski-ikäisiä ja sitä vanhempia ihmisiä.