Kirjailijaliiton johtokuntaan

Aloitin vuoden alusta Suomen Kirjailijaliiton johtokunnan jäsenenä, kiitos luottamuksesta kaikki, jotka minut tehtävään valitsitte. Vuonna 1897 perustetun liiton tehtävä on paitsi kirjailijoiden ammatillisen aseman puolustaminen myös suomalaisen kirjallisuuden edistäminen yleensä.

Yksi liiton työsarka on tekijänoikeuksien puolustaminen. Tekijänoikeuksiin kohdistuu parhaillaan massiivista painetta, kun Googlen ja Facebookin kaltaiset nettijätit lobbaavat aggressiivisesti luovan työn tekijöiden oikeuksien heikentämiseksi.

Samalla on meneillään valtaisa kulttuurinen muutos, jota on joskus kutsuttu Gutenbergin galaksin tuhoutumiseksi.

Kirjailijaliiton 120-vuotisjuhlaa varten ilmestyi kaksi vuotta sitten Kai Häggmanin kirjoittama historiikki. Teoksen ilmestyessä en lukenut sitä kunnolla. Myönnän hivenen vierastaneeni jyhkeänpönöttävää vaikutelmaa, joka kirjasta huokui. Olin väärässä, kirja on poikkeuksellisen vetävästi kirjoitettu ja tarjoaa kiinnostavaa tietoa, ei vain kirjailijoista vaan suomalaisesta yhteiskunnasta yleensä.

Vuonna 1988 kirjailija Arto Kytöhonka ennusti kirjastojen olevan muuttumassa puuhastoiksi, joissa kirjallisuuden merkitys vähenee. Ennustus on käynyt toteen. Mitähän mieltä 1980-luvun kirjailijat olisivat Oodista? Uusi keskustakirjasto on minun lähikirjastoni, mutta tulen käyttämään tulevaisuudessakin enemmän Rikhardinkadun kirjastoa ja Kallion kirjastoa. Voi kysyä, onko Oodista ylipäänsä syytä käyttää nimeä kirjasto. Kirjojen lukumäärä on rakennuksen kokoon nähden hätkähdyttävän pieni. Sen sijaan rahaa ei ole säästelty, kun on hankittu 3D-tulostimia, laserleikkurerita, tarratulostimia, ompelukoneita, saumureita ja rintanappikoneita. Selkeä arvovalinta. Eniten on tietysti tyhjää tilaa ja komeita näkymiä, jotta ihmiset voivat ottaa näyttäviä selfieitä.

Kulttuuripessimistisesti voisi ajatella, ettei asia mitenkään muuten voisi ollakaan. Lukeminen yleensä ja keskittynyt, pitkäjänteinen lukeminen erityisesti ovat shokeeraavalla tavalle vähentymässä. Mutta toisaalta. Realistisemmin voi todeta, että Suomi on vuosikymmenet ollut kansainvälinen poikkeus lukemiskulttuurinsa vahvuudessa. Se on näkynyt muun muassa kirjastolainojen määrässä. Meneillään on ehkä vain korjausliike, jossa meistä tulee tavanomainen eurooppalainen maa lukemisen suhteen. Kirjoittamisen ja lukemisen hyödyt ovat niin ilmeiset, että mitään pysyvää ja dramaattista heikkenemistä tuskin tapahtuu pitkälläkään aikavälillä. Gutenbergin galaksin korvautuminen kuvan aikakaudella – kuten jotkut ovat aavistelleet – on liioittelua, vaikka osittain totta. Itsestään ei maailmassa mitään tapahdu –  ja siksi Kirjailijaliittoa tarvitaan nyt vähintään yhtä paljon kuin 1800-luvulla.

Taikavuori

Thomas Mann. Wikipedia

Yle Radio 1:ssä alkoi uusintana kuunnelmasarja Thomas Mannin Taikavuoresta. Tämä kävi hyvin, ajattelin aloittaessani ensimmäisen osan kuuntelemisen. Olen jo jonkin aikaa suunnitellut lukevani romaanin uudestaan.

Ensimmäisen kerran luin sen vuonna 1993. Usein kirjallisuuden klassikot tulee luettua liian nuorena. Kun ihminen ei vielä pysty täysin hahmottamaan syitä sille, miksi klassikko on klassikko ja mikä jonkin teoksen tekee poikkeukselliseksi. Ehkä näin oli omalla kohdallani. Suunnitelmani oli lukea teos nyt uudestaan aikuisemmin silmin.

Syyni tarttua Taikavuoreen syksyllä 1993 oli hivenen erikoinen. Oli juuri lähdössä vaihto-opiskelijaksi Edinburghin yliopistoon Skotlantiin. Olin paitsi 1990-luvun yleisen Eurooppa-innostuksen vallassa, myös erityisesti suuntautunut manner-Eurooppaan, oli sitten kyse kirjallisuudesta, oikeustieteestä tai filosofiasta, joita opiskelin yliopistossa. Muistan ajatelleeni, että otan luettavakseni mahdollisimman paljon saksalaista ja ranskalaista kirjallisuutta ja filosofiaa suojautuakseni englannin kielen ja kulttuurin liialliselta vaikutukselta. Tosin Skotlanti oli siihen sopiva paikka muutenkin. Jo silloin törmäsin kaupungissa aktiiviseen itsenäisyysliikkeeseen, joka näki Skotlannin ennen kaikkea osana Euroopan unionia ja yleisemminkin painotti yhteyksiä Eurooppaan ohi Lontoon.

Taikavuoren luin edinburghilaisessa opiskelija-asunnossa kauan sitten. Muistan vaikuttuneeni rakkauden ja kuoleman teemojen taitavasta yhteenkietoutumisesta. Nostattavia olivat myös valistushumanisti Settembrinin ja hegeliläisen marxistin Naftan väittelyt. Naftan esikuva Mannille oli marxilainen filosofi George Lukács. Settembrinin kanta jäi toki voitolle. Myöhemmin ahmin ison osan Mannin muutakin tuotantoa. Jossain vaiheessa PEN-elämääni opin myös, että Thomas Mann oli natsien valtaannousun jälkeen perustanut Yhdysvaltoihin maanpakolaiskirjailijoiden PEN-keskuksen.

Ehkä jo pitkään jatkunut viivyttelyni Taikavuoren uudelleen lukemisen suhteen on johtunut siitä, että olen pelännyt teoksen osoittautuvan pettymykseksi. Näinhän usein käy asioille, joista on vaikuttunut nuorena. Katsotaan miten nyt käy, tai siis kuunnellaan.  

Jazzin ja kirjallisuuden käsittämisestä


 

Pian alkaa We Jazz 2018 festivaali. Itse olen menossa kuuntelemaan ainakin tanskalais-brittiläis-ruotsalaista Phronesista. Kun bändin nimi tulee kreikkalaisesta filosofiasta, niin musiikissakin lienee jotain väkevää. Tai siis on, tiedän.

Keskiviikkona 28. marraskuuta YLEn Kulttuuriykkösen vieraina kuultiin We Jazzin Matti Nivestä, Musiikkiarkiston Juha Henrikssonia ja saksofonisti Linda Fredrikssonia. Yhdessä kohtaa haastattelua Fredriksson sanoi mielestäni jotain olennaista. Hän pahoitteli jazziin toisinaan liitettyjä mielikuvia. Että se on jalustalle nostettua ja vaikeaa. Että sitä muka pitäisi ymmärtää, mikä taas edellyttää opiskelua. Sen sijaan että antautuisi musiikin kokemukselle.

Tutulta kuulostaa. Monet pitävät runoutta erityisesti ja isoa osaa muustakin kirjallisuudesta vaikeana ja elitistisenä. Sellaisena, josta jotain saadakseen pitäisi olla suorittanut estetiikan ja kirjallisuustieteen opintoja. Toki on niin, että perehtynyt asiantuntija voi saada teoksista ainakin itselleen todella paljon, kun osaa tehdä esimerkiksi historiallisia ja käsitteellisiä analyysejä. Löytää hienovaraisia viittauksia perinteeseen ja niin edelleen. Mutta se ei ole ainoa tapa kohottautua jazzista tai kirjallisuudesta.

Antaa teoksen tulla. Etusija kokemukselle ja teokselle avautumiselle. Musiikin suhteen tämä on usein luontevampaa kuin kirjallisuutta lukiessa. En ole vähättelemässä älyllistä ja pohtivaa asennetta taiteeseen; oman taustani puolesta lähestyn usein kaikkea muutakin teoriakulmasta. Mutta tunnekokemuksen väkevyyden kannalta se ei ole välttämätöntä; toisinaan asia on päinvastoin.

Roland Barthesia vähän tarkoituksellisesti väännellen: Antakaamme tilaa kuuntelemisen nautinnolle, joka on samankaltaista kuin Barthesin tekstin nautinto (jouissance). Se tarkoittaa vietäväksi asettumista, ekstaasin ja eroottisen nautinnon kaltaisuutta, joka seuraa koetun arvaamattomuudesta – yllätyksellisyyden kohtaamisesta. Ja parhaimmillaanhan tekstin nautinto voi tönäistä kokijan tolaltaan ja tyystin raiteiltaan. Sitä kohti.

Politiikasta eli harmaan ja harmaan välillä valitsemisesta

Vuosi sitten olin Strasbourgissa puhumassa Euroopan parlamentin jäsenille tekijänoikeuksista. Samalla kävin ostoksilla yhdessä kaupungin kirjakaupoista ja mukaani lähti filosofi Paul Ricoeurin haastatteluista koostettu kirja Philosophie, éthique et politique (Seuil, 2017). Nyt sain sen vihdoin luettua.

Yhdessä haastattelussa Ricoeur puhuu moraalista ja politiikasta. Ongelmallista hänen mukaansa ei ole valita hyvän ja pahan välillä. Tämän suhteen suurin osa ihmisistä on useimmiten samaa mieltä. Mutta usein, ellei lähes aina, yhteiskunnallisissa kiistoissa on kyse valinnasta harmaan ja harmaan välillä. Tai valinnasta huonon ja vielä huonomman vaihtoehdon välillä. ”… on doit choisir entre le gris et le gris.”

Ricoeurin huomio on erinomainen, myös jos tarkastelemme yhteiskunnallista ja poliittista keskustelua Suomessa ja Euroopassa juuri nyt. Kuinka helppoa onkaan puolustaa hyvää, kehystää asiat niin, että kyse on hyvän ja pahan välisestä vastakkainasettelusta. Tosiasiassa näin on hyvin, hyvin harvoin. Useimmiten kiistanalaisissa yhteiskunnallisissa kysymyksissä on kyse valinnasta harmaan ja harmaan välillä.

Tässä Ricoeur asettuu monessa mielessä kiinnostavalla ja perustellulla tavalla eri linjoille kuin useat muut ranskalaiset intellektuellit. Sen sijaan, että asemoisi itsensä jyrkkään poliittiseen ääripäähän korostamalla eroja ja vastakkainasetteluja, Ricoeurin kanta nostaa etualalle kompromissin ja oikeudenmukaisuuden usein hankalan monitulkintaisuuden. Ei, maailma ei tule paremmaksi rummuttamalla moraalisesti kirkasta omaa hyvyyttään ja oikeassa olemistaan, vaan päinvastoin muistuttamalla, että yhteiskunnassa oleminen on kompromissien tekemistä, harmaan ja harmaan välissä navigoimista.

PEN, Voltaire ja Ruben

Kirjailijoiden sananvapausjärjestö Suomen PEN juhlii ensi viikolla 90-vuotissyntymäpäiväänsä. Juhlakirja Sanomisen vapaus. Suomen PEN 90 vuotta on juuri ilmestynyt.

Omassa kirjoituksessani PEN ja Voltairen perintö muistelen henkilökohtaista PEN-elämääni alkaen vuodesta 2006, kun silloinen puheenjohtaja Jukka Mallinen viekoitteli minut toimintaan. Kiihkeähköjäkin hetkiä mahtui mukaan. Helsingin Sanomat julkaisi 8. helmikuuta 2009 koko sivun uutisen ”Valtataistelu roihahti Suomen PENissä”.

Kaivelen myös vähän kaukaisempaa historiaa. Vuonna 1974 osa PENin johtokunnan silloisista jäsenistä ei olisi halunnut PENin esittävän kannanottoa Neuvostoliiton vainoaman kirjailija Aleksandr Solženitsynin tueksi. Puheenjohtaja Eeva Kilpi joutui uhkaamaan eroamisella, jotta edes jonkinlainen julkilausuma saatiin aikaan.

Puhetta sananvapaudesta oli myös Ruben Stillerin ohjelmassa YLE Puheessa viime maanantaina. Sosiaalisen median pimeä puoli kuunneltavissa täällä.

 

Helsingin Kirjamessut 2018

 

Lauantai 27.10.2018

11:00–11:30 Töölö-lava. Kirjailija salakuuntelijana. Millaisia elementtejä omasta elämästään ja ympäristöstään kirjailija voi poimia? Mistä poimia aiheita kirjoittamiseen ja saako kirjoittaa myös läheisten elämästä – mihin kirjailijalla on oikeus?  Jarkko Tontin kanssa keskustelevat Essi Kummu, Anna-Leena Härkönen ja Pasi Lönn.

15:00–16:00 Aviador Kustannus. Osasto 6f69. Vedeera vaarallisilla vesillä.

Sunnuntai 28.10.2018

13:00–14:00 Aviador Kustannus. Osasto 6f69. Vedeera vaarallisilla vesillä.

15:30–16:00 Punavuori-lava. Perintö. Kuolleen äidin  päiväkirjoista löytyy salaisuus, joka saa riitaisat sisarukset näkemään koko perheen uusin silmin. Haastattelija Aleksi Pöyry.

15:30–16:00. Otava. Signeeraus. Perintö.

 

 

PEN, Pune, Intia

Perinteitä kunnioittakaamme. Vuosittainen PEN-kongressi on kuumeisen kiireinen mylläkkä, jonka aikana en pysty keskittymään muuhun kuin kongressitapahtumiin. Myös aikaisempina vuosina olen kirjoittanut blogimerkinnän kongressin päätteeksi hotellin aulassa odottaessani kuljetusta lentokentälle.

Tai, jos tarkkoja ollaan, kongressit muuttuivat minun osaltani kiivaaksi ja myös hyvin stressaavaksi työnteoksi sen jälkeen, kun vuonna 2013 aloitin PEN Internationalin hallituksen johtoryhmässä eli olen osaltani vastaamassa kongressin järjestelyistä. Vielä vuonna 2010 Suomen PENin edustajana Tokion kongressissa olen näköjään ehtinyt myös omin päin tutkailemaan Tokiota.

Tänä vuonna kirjailijat kokoontuivat Puneen, joka tunnetaan Intiassa erityisesti yliopistokaupunkina. Jotain ainutlaatuista näissä kokoontumisajoissa aina on. Kun satoja kirjailijoita maailman kaikista kolkista kerääntyy yhteen debatoimaan, sattuu aina jotain yllättävää. Oma kiinnostavuutensa on myös henkilövaaleissa. Tänä vuonna Ruotsin PENin entinen puheenjohtaja ja hyvä ystäväni kirjailija Ola Larsmo valittiin PEN Internationalin hallituksen jäseneksi.

Intia voi olla maailman suurin demokratia, mutta ilmaisunvapauden suhteen täällä on vakavia ongelmia. Aggressiivinen hindunationalismi on yksi pahimmista. Useat paikallisista järjestäjistämme ovat saaneet tappouhkauksia, ja jouduimme käyttämään myös aseistettuja vartijoita kongressin turvallisuuden takaamiseksi.

Suuri osa kymmenestä Punessa viettämästäni päivästä kului sisätiloissa intensiivisissä keskusteluissa. Mutta yhtenä päivänä ehdimme myös vierailemaan Punen yliopistoissa. Vastaanotto oli uskomaton. En ole koskaan aikaisemmin elämässäni kohdannut vastaavaa vieraanvaisuutta. Sadat opiskelijat perinteisissä juhlavaatteissaan toivottivat suomalaisen kirjailijan tervetulleeksi. Professorit ja opiskelijat olivat perehtyneet vieraaseen etukäteen perusteellisesti. Marathin kielelle käännettyjä runojani analysoitiin, ja kysymykset luotasivat kirjallisuuden perimmäisiä kysymyksiä. Myönnettäköön, etten ennen tuloani tiennyt marathin kielen olemassaolosta. Nyt tiedän. Intian kolmanneksi suurinta kieltä puhuu yli 80 miljoonaa ihmistä ja marathiksi on kirjoitettu kirjallisuutta 900-luvulta alkaen. Päivä päättyi kaupungin halki kulkeneeseen kulkueeseen, johon osallistui Intian satojen eri kielten edustajia.

Suomen PENiä kongressissa edustivat varapuheenjohtaja Veera Tyhtilä ja hallituksen jäsen Mojibur Doftori. Molemmat osallistuivat erittäin aktiivisesti keskusteluihin. Suomen PENin maine PEN Internationalissa on syystäkin erinomainen. Ja Suomen PEN viettää tänä vuonna 90-vuotisjuhlaansa. Olen mukana juhlavuoden videosarjassa, katsottavissa täällä.

 

 

 

 

Vedeeran tarina jatkuu

Nostalgian aalto humahti lävitseni, kun luin Helsingin Sanomista Jussi Ahlrothin jutun Suomen Pelimuseon uudesta näyttelystä. Astuit ansaan! esittelee suomalaisen roolipelaamisen historiaa. Siis sen alkuperäisen roolipelaamisen, jossa istutaan pöydän äärellä ja kerrotaan yhdessä tarinaa pelinjohtajan johdolla. Sääntöjä ja noppien heittelyä tarvitaan eniten silloin, kun pelihahmot päätyvät yhdessä kuvitellussa maailmassa taisteluun. Mutta loppujen lopuksi kyse on ennen kaikkea omanlaisestaan narraatiosta, yhdessä toteutetusta tarinankerronnasta.

Kuulun itse ensimmäiseen suomalaiseen pelaajasukupolveen, joka 1980-luvulla aloitti Dungeons & Dragonsin pelaamisen Suomessa. Se kietoutui nuoruudessani yhteen scifi- ja fantasiakirjallisuuden harrastamisen kanssa, jonka myötä myös julkaisimme muutaman Tampereen klassillisen koulun oppilaan kanssa scifi-lehti Kvasaaria. Jos tarkkoja ollaan, siitä koululaislehdestä alkoi myös kaunokirjallinen tuotantoni.

Kirjailijana olen pääosin liikkunut muissa genreissä, mutta fantasia ja tieteiskirjallisuus ovat aina olleet osa minua. Vihdoin vuonna 2012 julkaistiin ensimmäinen fantasiaromaanini Vedeeran taru. Alkusysäyksen sen kirjoittamiselle sain, kun tyttäreni pyysi minua kirjoittamaan jotain sellaista, jonka hänkin jaksaisi lukea loppuun asti. Tänä syksynä Vedeeran tarina jatkuu itsenäisessä jatko-osassa Vedeera vaarallisilla vesillä.

Lauri Viita antoi kirjailijalle ohjeeksi ”Kun luot, luo maailma, sillä vain maailman luomista voi sanoa luomiseksi.” Kaikkein selkeimmin tämä toteutuu spekulatiivisessa fiktiossa eli tieteiskirjallisuudessa ja fantasiassa. Betonimylläristä ja Moreenista parhaiten tunnettu Viita kirjoitti maailmanluokassakin ainutlaatuisen teoksen Kukunor (1949). Se on täysmittainen fantasiarunoelma, joka ällistytti aikalaisia paitsi aiheellaan, myös kiellellään. Kirjallisuudentutkija Sakari Katajamäen väitöskirja on lukemisen arvoinen: Kukunor: Uni ja nonsensekirjallisuuden traditio Lauri Viidan runoelmassa (Ntamo, 2016).

Kirjallisista juhlista ja muistamisesta

On nostattavaa saada uusi kirja ensimmäistä kertaa käsiinsä. Vuosien kuluessa kokemus kylläkin laimenee. Jotain luulen muistavani siitä mielettömästä onnen tunteesta, joka humahti lävitseni vuonna 2006, kun ensimmäisen kerran koskettelin painotuoretta esikoisrunokokoelmaani. Samanlainen huumaava noste tuntui vielä seuraavana vuonna, kun julkaisin ensimmäisen romaanini.

Nyttemmin asiaan osaa suhtautua rauhallisemmin ja ammattimaisemmin.

Samoin kirjallisissa juhlissa ei enää tule riekuttua aamuyöhön. Jos oikein muistan, kymmenen vuotta sitten tapasin kotiutua Otavan elokuisista pihajuhlista niin myöhään, että se oli jo aikaisin. Kirjailijan työhön välttämättä liittyvän yksinäisyyden vuoksi juhlissa on silti mukavaa käydä, vaikka nykyään irtaudunkin aikaisin.

Tänä syksynä suuren Otavan juhlien jälkeen oli vuorossa pienen Kosmoksen juhlat, piknik nurmikolla Tokoinrannassa.

Asioiden yhteydet selviävät usein vasta jälkikäteen, toisinaan hyvin pitkän ajan kuluttua. Peräkkäisten kustantamojuhlien jälkeen huomaan nyt yhteyksiä uuden romaanin ja Kosmokselta kaksi vuotta sitten julkaisemani esseekokoelman Viisastuminen sallittu välillä. Esseekokoelman yksi keskeinen kirjoitus käsitteli muistamista ja unohtamista ja niiden yhteyttä ihmisenä olemiseen, ihmisen persoonan tai identiteetin rakentumiseen. Vasta nyt oikeastaan ymmärrän, että täsmälleen samaa pohdin Perintö-romaanissa, jossa riitaiset sisarukset äidin kuoleman jälkeen alkavat muistella menneitä. Perheenjäsenten muistot voivat olla kummallisella tavalla erilaisia samoista asioista. Muistaminen on aina samalla jonkin asian unohtamista. Menneisyyden sirpaleista kootaan nykyhetken näkökulmasta eheältä tai ainakin uskottavalta tuntuva kertomus, johon alamme lopulta itsekin uskoa.

 

 

Surullinen tarina – Sananvapauden historia Suomessa

Yksi kesäkirjoistani on ollut OTT Riku Neuvosen tuore teos Sananvapauden historia Suomessa (Gaudeamus, 2018). Kirjoittaja on tutkija, mutta kyseessä on yleistajuinen tietokirja, ei vain juristeille tarkoitettu teos. Tärkeä kirja, suosittelen. Suosittelen siitä huolimatta tai ehkä juuri siksi, että teos antaa surkean kuvan sananvapauden historiallisesta asemasta Suomessa.

Vuonna 2016 Suomessa järjestettiin UNESCOn Maailman lehdistönvapauden päivän kongressi, johon minäkin osallistuin. Suomi-kuvaa kiillotettiin terhakkaasti, kuten tämänkaltaisissa tilaisuuksissa yleensä. Ulkomaisille vieraille haluttiin kertoa erityisesti Peter Forsskålista. Hän oli vuonna 1732 Helsingissä syntynyt luonnontieteilijä ja filosofi, joka on jäänyt aikalaisensa Anders Chydeniuksen varjoon. Forsskål puolusti omana aikanaan vallankumouksellisella tavalla ilmaisunvapautta, lehdistön painovapautta, kuten sitä silloin kutsuttiin. Kongressin suomalaisjärjestäjät hehkuttivat Ruotsin (ja sitä kautta jotenkin siis myös Suomen…) vuoden 1766 painovapauslakia, joka olikin aikanaan mullistava, joskin lyhytikäinen. Mutta on päkistettyä ja vähän epärehellistäkin väittää, että se olisi samalla lailla osa meidän kulttuurista perintöämme kuin se on osa Ruotsin historiaa. Suomen tie irtaantui Ruotsista ja samalla muista Pohjoismaista vuonna 1809, kun Suomesta tuli osa Venäjää. Sananvapauden orastava kehitys pysähtyi. Pieniä poikkeuksia ja säröjä lukuun ottamatta 1800-luku ja 1900-luvun alku olivat Suomessa täyden ennakkosensuurin aikaa, ei puhettakaan painovapaudesta tai Chydeniuksen tai Forsskålin ideoista. Kehitys oli Suomessa siis hyvin toisenlainen kuin Ruotsissa, eikä tämä koskenut vain ilmaisunvapautta vaan laajemminkin koko kulttuuria ja yhteiskuntaa.

Neuvosen kirjasta lukijalle selviää, että vuoden 1917 jälkeenkään tilanne ei ratkaisevasti muuttunut. Muodollinen ennakkosensuuri toki poistui, mutta ilmaisunvapaus oli monesta syystä surkealla tolalla. Moraalisilla, kansallismielisillä ja uskonnollisilla perusteilla vaiennettiin paitsi yhteiskunnallista keskustelua myös taidetta ja kirjallisuutta. Laitavasemmistolaista mielipiteenilmaisua hiljennettiin erityislaeilla. Lopulta samoilla laeilla suitsittiin myös äärioikeistoa. Kiellettyjä elokuvia olivat muun muassa Sergei Eisensteinin Panssarilaiva Potemkin (1927) ja Horst Wesselin natsimyönteinen Hans Westmar vuonna 1933.  Ajan henkeä kuvaa hyvin se, että kirjailija Mika Waltari vastusti Suomalainen Suomi -aikakauslehdessä uuden angloamerikkalaisen, ranskalaisen ja ruotsalaisen kirjallisuuden kääntämistä suomeksi. Viesti meni perille. Toisin kuin suurimmassa osassa Eurooppaa, 1930-luvulla suomeksi ei ilmestynyt esimerkiksi modernistisen maailmankirjallisuuden klassikkoja, kuten James Joycen, Virginia Woolfin ja Franz Kafkan teoksia.

Sota-aika 1940-luvulla oli tietysti täydellisen sensuurin aikaa. Se ulottui musiikkiin saakka, esimerkiksi jazzin esittäminen oli kokonaan kiellettyä.

Toista maailmansotaa seurasi vankka itsesensuurin aika. Täyssuomettuneessa Kekkosslovakiassa kaikki oppivat, mistä asioista oli syytä vaieta. Asenne ulottui politiikasta myös taiteen, elokuvan ja kirjallisuuden aloille. Ihan oma lukunsa oli sarjakuvien aiheuttama moraalipaniikki ja sensurointiyritykset. Asialla ei ollut pelkästään kansallismielinen ja konservatiivinen oikeisto. 1950-luvulla ympäri Suomea kiersi laitavasemmistolaisen naisyhdistyksen Parasta lapsille ry:n ”Piirrettyä julmuutta” -sarjakuvanäyttely, jolla vaadittiin sarjakuvien valvontaa.

Suomettumisen synkimpinä hetkinä ehdotettiin niin sanottujen rauhanlakien säätämistä. Ne olisivat käytännössä kieltäneet Neuvostoliiton arvostelun. Eikä asiaa suinkaan ajanut vain laitavasemmisto. Vuonna 1973 nykyisen Perussuomalaisten edeltäjä SMP vaati samaa. Neuvostoliiton toimien kritisoiminen olisi ollut sama asia kuin rauhan vastaisten tietojen esittäminen. Vielä vuonna 1985 elokuvatarkastamo kielsi Renny Harlinin elokuvan Jäätävä polte, koska se olisi voinut huonontaa Suomen ja Neuvostoliiton suhteita.

Nykyään perusoikeusjuristeja kuunnellaan herkällä korvalla, mutta näin ei ole ollut aina. Vuonna 1955 hallinto-oikeuden professori Veli Merikoski totesi, että Yleisradion monopoliasema on vastoin perustuslaissa turvattua sananvapautta. Hänen kannallaan ei ollut mitään vaikutusta, ja poliittisen vasemmiston vastustuksen takia kaupallisen radio- ja televisiotoiminnan vapautumista saatiin odottaa vuosikymmeniä.

Entäpä tänään? Ei hyvältä näytä. Kun sananvapauden historiamme on mitä on, toisin ei ehkä voisi ollakaan. Yhtenä harvoista eurooppalaisista valtioista Suomen rikoslaissa on yhä arkaainen jumalanpilkkarikos; yhä vain, viisikymmentä vuotta sen jälkeen, kun Hannu Salama kustantajineen sai tuomion jumalanpilkasta. Kansainväliset ihmisoikeusjärjestöt kampanjoivat koko ajan ympäri maailmaa sen puolesta, että kunnianloukkaus pitäisi dekriminalisoida. Useassa Afrikan valtiossa tämä työ on myös tuottanut tulosta. Jos aiheuttaa toiselle vahinkoa levittämällä valheellista tietoa, vahingot pitää toki korvata.  Mutta on enemmän kuin kyseenalaista, että ”kunnianloukkaus” on rikos, josta voi saada jopa vankeusrangaistuksen kuten Suomessa. En ole huomannut oikeastaan kenenkään tähän puuttuvan Suomessa.

Melkein aina kun sananvapaudesta nykyään keskustellaan, nousee esiin suoria tai epäsuoria vaiennusvaatimuksia, koska ”vihapuhe”, ”kulttuurinen omiminen”, ”sananvastuu” ja niin edelleen. Netissä vellovan vihapuheen on sanottu johtavan itsesensuuriin ja vaikenemiseen. Kyllä, vihapuhe ja vainoaminen ovat vakavia ongelmia ja kaventavat ilmaisunvapautta. Mutta väitän, että loppujen lopuksi todellista, vakavaa vihapuhetta on vähemmän kuin voisi luulla sen perusteella, kuinka paljon julkisuudessa asiasta puhutaan.

Mitä enemmän seuraan yhteiskunnallista keskustelua sananvapaudesta, sitä enemmän minusta tuntuu, että on syntynyt ilmaisunvapautta rajoittava loukkaantumisen kulttuuri, johon kuuluu toisten sanomisten kyttääminen etenkin sosiaalisessa mediassa. Kyseessä on eräänlainen Gotcha! -asenne. Sainpas kiinni! Alkakoon somekohu! Taiteessa ja kirjallisuudessa ilmiö näkyy Suomeenkin ilmaantuneessa kulttuurisen omimisen käsitteessä. Enemmistön tai oikeastaan minkään toisen identiteettiryhmän edustajalla ei ole sen mukaan oikeutta esittää vähemmistöjen edustajia teoksissaan. Mediassa toistuu tarina vähemmistöryhmän edustajasta, joka loukkaantuu siitä, kuinka hänen ryhmäidentiteettiään esitetään julkisuudessa.

En ole juuri nähnyt julkisuudessa aloitteita sananvapauden vahvistamiseksi. Kun lukee Neuvosen kirjaa, tästä ei ehkä pitäisi olla edes yllättynyt. Sananvapauden rajoittaminen on piirtynyt syvälle suomalaiseen yhteiskuntaan ja mielenmaisemaan. Filosofi Voltairen suuhun laitettu tokaisu: ”Olen eri mieltä kanssanne, mutta puolustan kuolemaan asti oikeuttanne sanoa mielipiteenne” kuulostaa erinomaiselta periaatteelta, mutta sen edistäminen suomalaisessa julkisessa keskustelussa tuntuu käytännössä mahdottomalta. Tämä siitä huolimatta, että myös Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on linjannut yhdessä merkittävimmistä tapauksistaan (Handyside v United Kingdom, 1972), että sananvapauden suojaa nauttivat myös ilmaisut, jotka ovat joidenkin mielestä loukkaavia, järkyttäviä tai häiritseviä: …. but also to those that offend, shock or disturb the State or any sector of the population.