Sastamalan kohtaamiset

Avattava

Kävin pitkästä aikaa Sastamalan Vanhan kirjallisuuden päivillä. Kun viimeksi vierailin siellä, tapahtuman nimi oli vielä Vammalan Vanhan kirjallisuuden päivät.

Monet ovat sitä mieltä, että tapahtuman nimi on harhaanjohtava ja se pitäisi muuttaa esimerkiksi Sastamalan kirjallisuuspäiviksi. Totta onkin, että kun tilaisuuden ohjelmaa katsoo, vanha kirjallisuus ei ole välttämättä kohdallinen otsikko. Toisaalta tapahtuman kivijalka on antikvariaattiset kirjakaupat, joita saapuu paikalle kymmeniä ympäri Suomea. Iso osa yleisöstä, kuten minäkin, nauttii antikvariaattien myyntipöytien koluamisesta.

Esiinnyin Paula Havasteen puheenjohtamassa paneelikeskustelussa Salla Simukan ja Emmi Itärannan kanssa. Aiheemme oli fantasiakirjallisuus ja tuumailimme erityisesti nuorten lukuharrastuksia ja koulumaailmaa. Vanhan kirjallisuuden sijaan puhuimme nimenomaan uudesta kirjallisuudesta. Koulu ja kirjallisuus olivat tämän vuoden teema Sastamalassa muutenkin.

Kun olin edellisen kerran Sastamalassa, silloin vielä Vammalassa, muistan kohdanneeni sattumalta entisen äidinkielen opettajani Tampereen klassillisesta koulusta, kirjailija Jorma Kannilan, joka toimi myös Kirjailijaliiton puheenjohtajana 1980-luvulla. Ja kas, tällä kertaa törmäsin myös entiseen opettajaani, Jaakko Isosäviin, joka opetti minulle historiaa Tampereen klassillisessa lyseossa. Nämä kaksi opettajaa ovat vaikuttaneet muutamaan muuhunkin Tampereen Klassillisen koulun ja lukion kasvattiin. Elinkeinoelämän valtuuskunnan johtaja ja Aamulehden entinen päätoimittaja Matti Apunen muisteli Kannilaa ja Isosäviä muutama vuosi sitten Helsingin Sanomien kirjoituksessaan.

Yksi kiinnostavimmista kohtaamisista Sastamalassa tänä vuonna oli Avattava, aivan uusi tapa levittää runoutta. Saara Töyssyn ja Elisa Heikuran ideoima Avattava on palvelu, jota kautta voi ostaa yksittäisiä runoja. Heidän kanssaan keskustellessani minulle kirkastui runouteen näkökulma, joka monilta kirjallisuusihmisiltä on ehkä jäänyt tajuamatta. Kokonainen runokokoelma on usein lukijalle aivan liian raskas kokonaisuus. Yksittäinen runo erikseen esiin nostettuna on helpommin lähestyttävä ja toisaalta muistuttaa siitä, että yksittäinen runo on jo sinänsä teos, kokonaisuus, jonka lukeminen on parhaimmillaan yhtä palkitsevaa kuin vaikka romaanin lukeminen tai elokuvan katsominen. Voimakas suositus.

On asioita, joita et tiedä minusta

On asioita, joita et tiedä minusta. On pohjaton kaipuu, jolla ei ole kohdetta, rakkaus rakkauteen ja vihaaminen vihaamisen riemusta, niiden pumppaamasta adrenaliinista nauttiminen, on epäilys: osaanko mitään, on hurja usko: osaan mitä vain, on surkeat lapsuusmuistot, joissa jättiläiset heittelevät toisiaan verisillä sanoilla pääni ylitse, on upeat lapsuusmuistot, joissa äiti tekee perjantaina currykanaa, silittää niskaani ja isän sylissä tuoksuu piipputupakka; niinä vuosina kiusattujen eläinten syöminen tai tupakointi sisällä ei haitannut ketään – sepä vasta oli onnea, nautintoa ilman syyllisyyttä. On kyvyttömyyteni nukahtaa, jos en ole pessyt hampaita, se on korkein laki, on heikkouteni kauniit kasvot nähdessäni, on viiltävä järkeni, joka epäilee liikaa, sinuakin ja sinun motiivejasi, on kauhea kateus menestyneitä kohtaan ja ilo heidän puolestaan, on musertava syyllisyys tekemisistäni ja tekemättä jättämisistäni, on salaisia rakkauksia, kuten ruohonleikkuu, on niiden perustelemisia tuoksuilla, sillä vastaleikatun nurmen tuoksu on puhdasta hyvyyttä,

sen vihreä viileys.

Kodittomuus, PEN ja Tokarczukin Vaeltajat

Kokouspaperit

Taas kerran Lontoossa PEN Internationalin asioissa. Lontoosta en viitsi mitään kirjoittaa. Se on kuin kirjoittaisi Keravasta (ja minulla ei ole mitään Keravaa vastaan, päinvastoin, eikä Lontoota). Mutta kaikki ovat käyneet Lontoossa. Se riittäköön.

PEN Internationalin hallituksen johtoryhmän jäsenyys tarkoittaa muun ohessa hallintoa. Huokaus. Toinen huokaus. Isäni oli talousmies, kamreeri ja talouspäällikkö. Hänen tekemisiään nuorena katseltuani päätin, että tuohon ainakaan en elämääni käytä. Ja tässä sitä ollaan. Eilinen kului siihen, että esittelin Financial reportseja viideltä mantereelta saapuneille muille hallituksen jäsenille. Niin se vaan on, että ilman hallintoa ja varsinkin taloushallintoa ei ole mitään, ei myöskään vainottujen kirjailijoiden puolustamista ja muuta PEN-toimintaa.

Juuri nyt olen jälleen kerran lontoolaisen hotellihuoneen hiljaisuudessa. Hotellihuoneessa-olemisessa tiivistyy Martin Heideggerin unheimlich. Termiä on hankala kääntää suomeksi. Se tarkoittaa outoa, hämmästyttävää ja hirvittävää – ja tietyssä mielesssä myös kodittomuutta. Se on vastakohta heimlichille, joka on paitsi salaista, myös kotoista, jotain, joka pysyy yksityisen ja tutun piirissä. Hotellihuoneessa emme ole kotona tutussa yksityisyydessämme, vaan eräällä tavalla yleisessä paikassa, jonka oudossa vieraudessa jotain poikkeuksellista tulee esiin ja paljastuu. Unheimlich rikkoo arjen toisteisen tyhjänpäiväisyyden; tuon Das Manin – kenen tahansa ja jokaisen – poukkoilevan uteliaisuuden ja juttelun täyttämän jokapäiväisen elämän.

Kaverinani hotellihuoneessa on Olga Tokarczucin teos Vaeltajat (suom. Tapani Kärkkäinen, Otava 2012). Mitä kiinnostavin kirja. Se tekee juuri sen, mitä kirjallisuuden pitääkin tehdä. Muuttaa tutun oudoksi ja oudon tutuksi. Väljästi matkanteon ympärille kiertyvät kertomukset ja lyhytproosapätkät ovat mitä väkevimmin unheimilich, outoja ja hirvittäviä, kuten tämä hotellihuonekin. Hyvänä esimerkkinä tarina Itävallan keisarin palvelukseen monipolvisten retkien ja vaiheiden jälkeen päätyneestä Angelo Solimanista, jonka ruumiin Keisari Frans I täytti keisarillisessa kummajaiskabinetissa esillä pidettäväksi.

Ai niin. Muutama viikko sitten 3.5. Helsingissä vietettiin UNESCOn World Press Freedom Dayta, vierailin sen tiimoilta YLE Puheessa.

Ihmiskokeita.

Ihmiskokeita

Siinä se on, vihdoinkin.  Tai ne. Kuvassa kolme viidestätoista.

Mahdollisen Kirjallisuuden Seuran (MKS) neljätoista jäsentä aloitti vuonna 2012 kollektiiviromaanihankkeen, monessa mielessä ainutlaatuisen projektin kotimaisessa ja kansainvälisessäkin kirjallisuushistoriassa.

Lopputulos on romaani Ihmiskokeita, joka koostuu viidestätoista erillisestä kirjasta: yhdessä kirjoitetusta masterversiosta ja kunkin kirjailijan siitä muokkaamasta henkilökohtaisesta versiosta. Myös ”omat”, henkilökohtaiset versiot ovat 14 tekijän kollektiiviromaaneita, suurin osa niidenkin sisällöstä on useiden eri tekijöiden kirjoittamaa.

Joku voi olla perustellusti sitä mieltä, että kyseessä ei ole yksi romaani vaan 15 erillistä romaania.

Itse olen sitä mieltä, että projektin keskeinen tavoite nimenomaan oli kysyä, mikä ja miten romaani on.

Yhdessä kirjoittaminen ja menetelmällinen kirjoittaminen sulautuivat: teos (tai teokset) syntyi ennalta sovittujen sääntöjen eli menetelmien mukaan. Proseduuri on painettu teoksen loppuun ja on myös luettavissa täällä.

Viimeisessä vaiheessa myös graafista suunnittelua varten laadittiin proseduureja, jotka näkyvät kirjojen ulkoasussa. Aalto-yliopiston lehtorin Arja Karhumaan johdolla seitsemän graafista suunnittelijaa saivat aikaan hämmästyttävän sarjan kirjaesineitä.

Juuri nyt oma tuntumani on se, että suurin riski teoksen tai teosten vastaanoton suhteen liittyy masterversioon. Se on monessa mielessä vähäisin viidestätoista teoksesta. Tai tarkemmin sanottuna, mielekkäin lukutapa on se, että masterversiota vertaa yksittäisten tekijöiden versioihin. Tai lukee rinnakkain useampaa yksittäisen tekijän versiota. Vain yhtä osaa ei kannata lukea.

Torstaina 7.4. klo 18 Kiasmassa Ihmiskokeiden valmistumista juhlistetaan yli kolmen vuoden puristuksen jälkeen.  Tervetuloa.

Kirjoittajat: Markku Eskelinen, Anna Helle, Juri Joensuu, Martti-Tapio Kuuskoski, Tiina Käkelä-Puumala, Laura Lindstedt, Maria Matinmikko, Marjo Niemi, Harry Salmenniemi, Jari Tammi, Jarkko Tontti, Taneli Viljanen, Sinikka Vuola ja Jaakko Yli-Juonikas.

Graafisen suunnittelun toteuttivat Aalto-yliopiston opiskelijat Terhi Adler, Nina Grönlund, Juho Heikkinen, Anne Pasanen, Kaarina Tammisto, Joonas Vähäkallio ja Ida-Maria Wikström.

10 vuotta

Hyvänen aika. Huomaamattani olen ohittanut syntymäpäivän. Eilen 20.3.2016 tämä blogi täytti kymmenen vuotta.
Aloitin blogin samoihin aikoihin, kun esikoiskirjani Vuosikirja ilmestyi. Työskentelin silloin vielä eduskunnassa. Työhuoneeni oven sai myös kiinni, ja eduskuntatalon ylimmässä kerroksessa viilailin esikoisrunokokoelman lisäksi myös seuraavana vuonna ilmestynyttä romaaniani.
Vanhoihin kirjoituksiin palaaminen tuntuu erikoiselta, monessa mielessä kummalliselta. En ole varma tunnistanko silloista itseäni enää. Omia kirjojani en ole koskaan pystynyt lukemaan niiden ilmestymisen jälkeen.
Vuonna 2006 sosiaalinen media ei vielä ollut noussut siivilleen. Blogaukset olivat sen myötä erilaisia, lyhyempiä, vähän samanlaisia kuin Facebook-päivitykset tai twiittaukset. Blogeissa keskusteltiin paljon enemmän kuin nykyään.
Jotkut ovat ennustaneet sosiaalisen median tappavan blogit kokonaan. Näin ei ole tapahtunut. Uusi teknologia ei läheskään aina syrjäytä vanhaa, vaan tulee sen rinnalle. Kun televisio keksittiin, monet olivat varmoja, että radio katoaa. Kuka nyt pelkkää ääntä kuuntelisi, jos kuvaakin on tarjolla? Näin ei tapahtunut, vaan radio on yhä suosituimpia medioita. Teknouskovaiset ovat ennustaneet kuolemaa myös kirjoiksi kutsutuille paperisille käyttöliittymille. Ainakaan lähitulevaisuudessa näin ei näytä käyvän, e-kirjat ovat vakiintuneet vain yhdeksi uudeksi tavaksi lukea tekstejä.

Vapaat taiteet ja vapaat miehet

Steve Jobs. Kuva Matthew Yohe, Wikipedia

Anu Kantola kirjoittaa tänään Helsingin Sanomissa niin sanotuista vapaista taiteista tai taidoista. Hän nostaa esiin Applen perustajan Steve Jobsin esimerkiksi yleissivistäviä, laaja-alaisia humanistisia ja yhteiskunnallisia aineita opiskelleesta menestyjästä.

Olen Kantolan kirjoituksen kanssa paljolti samaa mieltä. Olen itsekin esimerkki useita aineita useassa eri tiedekunnassa ja yliopistossa ympäri Eurooppaa opiskelleesta ihmisestä.

Ehkä juuri siksi mieleeni nousee seikka, joka Kantolan kirjoituksessa jäi mainitsematta.

Nimittäin. Artes liberales käännetään vakiintuneesti väärin. Tarkasti ottaen se tarkoittaa ”vapaille sopivia taiteita”. Kirjaimellisesti ”vapaat taiteet” kääntyy latinaksi artes liberae. Tästä yleisestä virheestä muistuttaa meitä esimerkiksi latinisti Antti T. Oikarinen suomentamassaan Senecan teoksessa Kirjeet Luciliukselle (Basam Books 2011).

Ja sitä ne todellakin olivat. Vapaita taiteita ja taitoja opiskelivat Rooman imperiumin eliitin jäsenet, ne muutama kymmenen tuhatta äärimmäisen etuoikeutettua miestä, jotka käytännössä hallitsivat antiikin Roomaa ja omistivat sen.

Kiusaus on liian suuri. Sallittakoon analogia. Steve Jobs kuului globaaliin suurrikkaiden eliittiin, siihen joukkoon äärimmäisen etuoikeuttaja ihmisiä, joilla on ollut valtavasti vaikutusvaltaa koko ihmiskunnan oloihin viimeisten vuosikymmenten aikana.

Antiikin Rooman eliitin vauraus perustui orjatalouteen. Steve Jobsin vauraus perustui varmasti osittain hänen lahjakkuuteensa ja ahkeruuteensa. Mutta se perustui myös siihen, että Applen tuotteita valmistavat esimerkiksi Kiinassa surkeissa oloissa työskentelevät ihmiset, kuten BBC äskettäin uutisoi. Googlen, Amazonin ja muiden teknologiayritysten lailla Apple on myös ollut poikkeuksellisen luova ja innovatiivinen verojen välttelyssä veroparatiisien avulla. Vuonna 2013 yhtiö maksoi 3,7 prosenttia veroja Yhdysvaltojen ulkopuolelta saamistaan tuloista.

Kotiseutu, 1900-luku ja ”tämäkin menee ohi”

Tänä keväänä YLE Teema on näyttänyt uusintana yhden maailman parhaista televisiosarjoista. Edgar Reitzin Kotiseutu, Heimat, on kertomus 1900-luvun Saksasta. Suomalainen katsoja huomaa siitä muun ohessa saksalaisuuden ja suomalaisuuden kulttuurisen samankaltaisuuden. Monet sarjan välähdyksistä 1920- tai 30-luvun Saksasta ovat tuoneet mieleeni vanhat sukuvalokuvat samalta ajalta.

Muistan sarjan hämärästi jo 1980-luvun lopulta, kun sen ensimmäinen kausi esitettiin ensimmäisen kerran. Silloin se ei minua erityisemmin kiinnostanut. Mutta jo siltä ajalta muistan sarjan viipyilevän tunnelman ja taidolla viritetyt kuvakulmat, jotka vangitsivat hetkittäin jopa teinipojan kiinnostuksen.

Yksi sarjan keskeisideoista on näyttää kuinka niin sanottujen tavallisten ihmisten – Hunsrückin seudun väen – elämä yhtä aikaa heijastaa ja samalla eroaa suurista poliittisen historian tapahtumista ja muista tavanomaisen historiankirjoituksen ikuistamista ilmiöistä. Fiktiivistä mikrohistoriaa siis. Natsismin nousu esimerkiksi näyttäytyy sarjassa hyvin erilaisena prosessina kuin se kliseytynyt kuva, joka meille esitellään leveällä pensselillä sutaissuissa historian yleisesityksissä, Hollywoodin spektaakkeleissa tai natseja milloin mihinkin tarkoitukseen hyödyntävissä nykyajan puheenvuoroissa. Sarjan henkilöiden puheenparsi, Hunsrückin omalaatuinen murre on myös korostetusti esillä. Mikään kieli ei ole yksi vaan monta.

Heimatin keskeinen henkilö Maria on syntynyt vuonna 1900. Hänen hahmossaan tiivistyy monessa mielessä Saksan 1900-luku.

Sattumaa tai ei, samaan aikaan Heimatin kanssa olen palannut Hans-Georg Gadamerin filosofian pariin. Kuten Paul Ricoeur, myös Gadamer oli minulle taannoin keskeinen filosofi yliopistolla työskennellessäni.

Myös Hans-Georg Gadamer syntyi vuonna 1900.

Yksi hänen viimeisistä kirjoituksistaan oli essee Heimat und Sprache (1992). Kyse ei ole vain kotiseudun äidinkielen tärkeydestä (”Heimat is vor allem Sprachheimat”). Yksi kirjoituksen kärki on pakolaisuus, omasta kielestä irtautuminen pakon edessä. Pakolaisena eläminen on elämistä unohtamisen halun ja muistamisen halun välissä, menetyksen ja uuden alun jännitteessä.

Teksti on hätkähdyttävän ajankohtainen tätä kirjoittaessani vuonna 2016.

TV-sarja Heimatkaan ei ole vain nostalgista tunnelmointia saksalaisuuden juurilla, vaan alusta alkaen teemana on lähtö ja muutos, kotiseudun jättäminen. Keskeishenkilö Marian puoliso Paul Simon katoaa noin vain kenellekään ilmoittamatta ja aloittaa uuden elämän Yhdysvalloissa. Uusi ja mennyt kalskahtelevat sarjassa yhteen koko ajan.

Gadamer käyttää esseessä latinankielistä ilmaisua ”Et illud transit” kuvaamaan pakolaisena olemisen tuntua: Tämäkin menee ohi. Joskus vielä pääsen palaamaan. Samaa ilmaisua hän käyttää tilanteesta, jossa kotiseutu muuttuu tuntemattomaksi. Tällä hän viittaa sosialismin runteleman Itä-Saksan historiaan ja kirjoituksen ilmestymisajankohdan maailmaan; Saksa oli juuri jälleenyhdistynyt.

Pitkäaikaisena Gadamer-harrastajana muistan, että hän on käyttänyt samaa ilmaisua aikaisemminkin.

Natsien noustessa valtaan vuonna 1933 liberaali intellektuelli ystävineen vetäytyi sisäisen maanpakoon ja toisteli myös mottoa Et illud transit, tämäkin menee ohi.

Gadamer on Paul Ricoeurin ohella tullut minulle toistuvasti mieleen 2010-luvun kiivailua seuratessani. Sekä Gadamer että Ricoeur joutuivat vasemmistoradikaalien hyökkäyksien kohteeksi 1960- ja 1970-luvuilla, koska he kieltäytyivät ajanhengen mukaisesta barrikadivasemmistolaisuudesta. Molemmat olivat liberaaleja, joita vastaan niin vasemmistolaiset kuin konservatiivitkin toistuvasti hyökkäilivät.

Jotain samanlaista tuntuu olevan meneillään juuri nyt. Koko ajan kiihtyvä aggressiivinen maahanmuuttovastaisuus on johtanut yleiseen yhteiskunnallisen keskustelun kiihkoutumiseen. Iso joukko tuntemiani, yleensä älykkäitä tutkijoita, toimittajia ja kirjailijoita on 2010-luvulla ajautunut politiikasta puhuessaan yhä vain kiivaampaan hihkumiseen. Kun vastustajasta tulee pakkomielle, ihminen muuttuu vastustajakseen.

Voin vain toivoa, että Et illud transit pätee myös 2010-lukuun.

Josef Haslinger

Yle Radio ykkösen Eurooppalaisia puheenvuoroja -sarjassa kuultiin eilen Saksan PENin puheenjohtajaa Josef Haslingeria. Suosittelen.

Olen tuntenut Josefin pitkään. Tapaamme tietysti vuosittaisissa PEN-kongresseissa, viimeksi Québecissä, mutta myös muissa yhteyksissä. Viime huhtikuussa olimme yhdessä Brysselissä tapaamassa Europpan parlamentin puhemiestä Martin Schulzia. Luovutimme hänelle yli tuhannen eurooppalaisen kirjailijan vetoomuksen pakolaisten paremman kohtelun puolesta. Tämä tapahtui ennen kuin nykyinen pakolaiskriisi alkoi. Euroopan kirjailijat, Saksan PENin ja Josefin aloitteesta,  ennakoivat sen, mikä on nyt ykköspuheenaihe kaikkialla Euroopassa.

Ihan yhtä pessimistinen esimerkiksi Euroopan unionin suhteen en ole kuin Josef puheenvuorossaan. Mutta siinä on paljon erinomaisia huomiota, yksi kohdallinen tiivistys on esimerkiksi: “Yhteiskunta on tullut politiikan tunteellistamisen vaiheeseen.” Tosiaankin. Muistan hyvin,  kuinka kymmenisen vuotta sitten mediassa toisteltiin mantraa, jonka mukaan poliitikot ovat vieraantuneet ihmisistä, puhuvat etäännyttävää hallintojargonia ja ihmiset ovat sen takia menettäneet kiinnostuksensa politiikkaan. En ole kuullut tätä voivottelua vähään aikaan. Nykyäänhän iso osa poliitikoista ei todellakaan pehmentele sanomisiaan, vaan päinvastoin rakentaaa vastakkainasetteluja populistisesti puhkuen. Tunne edellään mennään ja maltti ja tolkku ovat kadonneet varsinkin politiikan laidoilta.

Yksi kiinnostava asia Josefista jäi haastattelussa kertomatta. Hän oli lomalla Thaimaassa jolukuussa 2004 tsunamin iskiessä. Josef perheineen pelastui täpärästi. Myöhemmin Josef kirjoitti aiheesta laajaa huomiota herättäneen kirjan.

Muistamisesta, unohtamisesta ja anteeksiantamisesta

Yleensä vanhoihin rakkauksiin ei kannata palata. Mutta viisauden rakastaminen, filosofia, olkoon poikkeus. Tämä liittyy etäisesti ja epäsuorasti myös kahteen edelliseen blogaukseen Jussi Kotkavirrasta ja itsenäisyyspäivästä.

Nimittäin. Kirjoitin pitkästä aikaa filosofiseen aikakauslehteen niin & näin‘iin. Aiheena yksi suosikkifilosofeistani Paul Ricoeur ja tarkemmin sanottuna hänen teoksensa La mémoire, l’histoire, l’oubli eli muistamisesta, historiasta ja unohtamisesta.

Luettavissa myös täällä.

Itsenäisyyspäivä ja pakotettu unohtaminen

Vuonna 403 eaa. Ateenassa säädettiin laki, joka kielsi kaivelemasta menneitä. Valtio oli toipumassa sisällissodasta, jossa demokraatit olivat voittaneet kolmenkymmenen tyrannin oligarkian. Aristoteleen nimiin laitetun Ateenan valtiomuoto –teoksen mukaan suurin osa kansalaisista totteli lakia ja siihen liittyvää, jokaisen antamaa valaa. Menneistä kiistoista vaiettiin, veljessodan ikävistä tapahtumista ei puhuttu. Yksi onneton tosin ei totellut, ja hänet teloitettiin ilman oikeudenkäyntiä.

Nyky-Suomessa itsenäisyyspäivän juhlallisuuksissa on tapana osoittaa kunnioitusta erityisesti toisen maailmansodan veteraaneille. Mikäpä siinä, he ovat kiitoksemme ansainneet.

Mutta usein se, mistä vaietaan, on tärkeämpää kuin se, mistä puhutaan.

Heikki Aittokoski kirjoittaa tänään Helsingin Sanomissa kuinka itsenäisyyspäivän juhlapuheissa säännöllisesti unohdetaan vuosi 1918, sisällissota joka oli ”hirvittävin mahdollinen alku itsenäiselle Suomelle”.

Toisaalta tämä on ymmärrettävää. Kaikilla yhteisöillä on alkumyyttinsä, perustavat tarinat, joilla yhteisöä yritetään pitää koossa. Suomen valtiollisen itsenäisyyden alkumyytti on surullinen. Raaka sisällissota oli kansainvälisessäkin vertailussa poikkeuksellisen verinen. Taisteluissa kuolleiden lisäksi tuhansia ihmisiä noin vain murhattiin. On toisaalta ymmärrettävää, että mieluummin muistellaan varsinkin talvisotaa, jossa puolustauduttiin yksissä tuumin yhteistä vihollista vastaan.

Mutta tukahdutetuilla muistoilla on tapana palata. Torjuttu palaa oirehtimisena: ylisukupolviset traumat ilmaantuvat nykyhetkeen milloin missäkin muodossa. Välillä tuntuu, että nykyään ne purskahtelevat etenkin nettikeskusteluissa.

Vastaesimerkkejä löytyy. Esimerkiksi Saksassa vuosien 1933-1945 tapahtumat, heidän kansallinen traumansa, on käyty perinpohjaisesti läpi, ja aiheeseen yhä palataan myös julkisissa puheenvuoroissa. Tällä hetkellä maa vaikuttaa olevan Euroopan vakain demokratia, jossa oikeisto- ja vasemmistopopulismi on vähäistä, varsinkin Suomen, Unkarin tai vaikka Kreikan kaltaisiin maihin verrattuna. Suomessakin vuoden 1917 ja 1918 tapahtumat on toki käyty moneen kertaan läpi historiantutkijoiden toimesta. Käsittely on ollut parhaimmillaan niin puolueetonta kuin tämänkaltaisesta asiasta kirjoitettaessa voi olla.

Mutta riittääkö historiantutkimuksen panos? Sen tasapuolinen ja rauhallinen viesti ei tavoita kaikkia. Ja tutkijat eivät ole yhteisön johtajia, he ovat ja heidän pitää olla asiantuntijoita, ei päättäjiä.

Olisiko sittenkin parempi, jos itsenäisyyspäivän juhlallisuudet aloitettaisiin nimenomaan muistamalla valtiolliseen itsenäistymiseen liittynyt hirvittävä tragedia? Voisiko itsenäisyyspäivän vieton vakiintunut juhlallinen surumielisyys olla itse asiassa merkki siitä, että ihmiset tietämättään muistavat ja palaavat yhteisen haavan äärelle?