”Kirja ei ole tie kolmannen miehen sydämeen”

Jos jokin kirjallisuudessa on pysyvää, niin se on puhe kirjallisuuden kuolemasta. Viime aikoina lopullisen kuoliniskun antajaksi on löydetty television suoratoistopalvelut, joista saa tarinallista nautintoa vaivatta suoraan suoneen. Kuka enää etsisi elämyksiä väsähtäneestä paperisesta käyttöliittymästä, kun muutamalla klikkauksella tarjolla on Netflixin ja HBO:n kautta mittaamattomasti Hollywoodin karkkia?

Kirjallisuushuolta on kannettu ennenkin. Esimerkiksi vuonna 1968 Väinö Kirstinän toimittamassa teoksessa Kirjoittajan työt, jonka suureksi riemukseni löysin kesähuvilan hyllystä.

”Vaikka kirja on yhä tärkein kulttuurin levittäjä, se tavoittaa vain ohuenpuoleisen kerroksen kansaamme. On todettu, että joka kolmas suomalainen jää täysin kirjojen maailman ulkopuolelle…Suomen Gallupin haastattelussa  vuonna 1952 kävi ilmi, että 36 % kaikista haastatelluista ei ollut lukenut yhtään kirjaa päättymässä olleen vuoden aikana.”

Kirstinä ei jää vain kauhistelemaan tilannetta, vaan tekee ehdotuksia:

”On tarpeen, että viestimiä hallitseva valistunut eliitti ohjailee yleisen kulttuuriedun nimissä viestinten keskinäistä vaikutusta siten, että kirjapropaganda jatkuu ja tehostuu.”

Tämä ainakin on toteutunut viisikymmentä vuotta Kirstinän painavien sanojen jälkeen. Jos jostakin vallitsee yhteiskunnan eliitin kesken yksimielisyys vuonna 2019, niin se on huoli lukutaidon heikkenemisestä. Helsingin Sanomat ja YLE tursuavat uutisia ja huolestuneita mielipiteitä kirjallisuuden tärkeydestä. On perusteltu työryhmiä, on käynnistetty monenlaisia lukutaitokampanjoita.

Kirstinällä on myös suorempia ehdotuksia:

”Vaatimukset kulttuurin demokratisoimiseksi, sellaiset kuin ”kulttuuria kansalle”, voidaan toteuttaa kolmannen miehen, kirjattomaksi jääneen kansan kolmanneksen kohdalla vain siten, että kulttuuri ja sen korvikkeetkin annetaan muuta välinettä kuin kirjaa käyttäen. Kirja ei ole tie kolmannen miehen sydämeen. Myös kolmas mies tarvitsee tavoitteita, toimintamalleja ja tunnuksia, joihin hän voi hahmottaa elämäänsä. Hän etsii niitä uusista välineistä, erityisesti radiosta ja televisiosta. Kirjailijan on sen vuoksi siirrettävä kirjojensa ajatukset näiden viestimien kieliin.”

Hyvänen aika. Jo viisikymmentä vuotta sitten annettiin periksi. Televisioviihteelle ei voi mitään. Parempi ryhtyä käsikirjoittajaksi Netflixille kuin yrittää tulla toimeen kirjailijana.

Venäjästä ja Immanuel Kantista

Eilinen kului niin tiukasti Kirjailijaliiton johtokunnan kokouksessa, että päivän lehtikin tuli luettua vasta nyt. Jussi Niemeläinen kirjoittaa kuinka Immanuel Kantin patsas on töhritty filosofin kotikaupungissa Kaliningradissa eli entisessä saksalaisessa Königsbergissä. 1700-luvulla elänyt filosofi on vedetty mukaan ajankohtaisiin kiistoihin. Jotkut olivat ehdottaneet lentokentän nimeämistä Kantin mukaan, ja se ei kansallismielisille kelvannut.

Tämäpäs nostalgista. Kesällä 2007 osallistuin kirjallisuustapahtumaan Kaliningradissa. Esikoisromaanini Luokkakokous oli juuri ilmestynyt, mutta Kaliningradiin matkustin runousfestivaaleille. Matkakumppanina oli kääntäjä ja Venäjä-tuntija Jukka Mallinen. Suureksi ilokseni esittämäni runot ilmestyivät myöhemmin moskovalaisessa kirjallisessa journaalissa.

Kaliningradin avantgardeälymystö teki minuun vaikutuksen ennakkoluulottomuudellaan, vaikka paikalla pyöri myös neukkuajan käppänöitä, joille runous oli loppusoinnillista unnuttelua ja kirjallisuus Venäjä-myytin ylösrakentamista. Yhtenä yönä nostimme Immanuel Kantin haudalla maljoja ikuiselle rauhalle. Mutta kuinka ollakaan, kesken hauskanpidon miliisit tulivat paikalle ja uudet ystäväni varoittivat, että nyt voi olla tosi kyseessä. Uhkaava tilanne laukesi vasta jonkun sujautettua seteleitä köriläiden kouraan. Venäläiset kirjailijat sanoivat jo silloin kotimaansa tilasta, että kaikki on muuttunut ja mikään ei ole muuttunut.

Venäjää en osaa, mutta ostin silti mukaani venäjäksi käännetyn Kantin teoksen. Etulehdelle olen kirjoittanut ”Kaliningradista/Königsbergistä 27.8.2007, 150 ruplaa”. Omissa filosofian opinnoissani en juuri Kantista innostunut, vaikka silloin mannermaisen filosofian harrastajat olivat kovasti tohkeissaan Kantin kolmannesta kritiikistä eli Arvostelukyvyn kritiikistä. Ehkä olin silloin enemmän hegeliläinen kuin kantilainen, jos oikein muistan.

Masokismista ja kirjallisuudesta


Leopold von Sacher-Masoch ja Fanny Pistor

Mitä yhteistä on ampumahiihtäjä Kaisa Mäkäräisellä ja ranskalaisfilosofi Gilles Deleuzella? Kiinnostus masokismiin, mikäpä muu.

Essehdin uudessa Parnassossa masokismin paljolti unohdetuista kirjallisista juurista. Vai kuka vielä muistaa kirjailija Leopold von Sacher-Masochin, jonka nimestä termi masokismi on peräisin?

Kerron myös vierailustani Lvivin Masoch Caféssa, missä halukkaat asiakkaat saavat tarjoilijalta piiskaa.

Luettavissa  täällä.

Eurooppa kuolemanvaarassa?

Vietän pääsiäistä Bochumissa, Saksassa. Päädyin lukemaan Die Zeitia, jonka Feuilleton-osastolla silmiini osui Bernard-Henri Lévyn haastattelu.

Tunnettu ranskalaisfilosofi on parhaillaan pitkällä Euroopan-kiertueella. Monologinäytelmän muotoisissa esityksissään hän varoittaa Eurooppaa uhkaavasta kuolemanvaarasta. Tarkoituksena on vaikuttaa toukokuussa pidettäviin Euroopan parlamentin vaaleihin. BHL:n mukaan oikeisto- ja vasemmistopopulismi uhkaavat Euroopan unionin olemassaoloa ja yhdistettynä Trumpin ja Putinin luomaan ulkoiseen paineeseen tulossa voi olla romahdus. Hän pitää eurooppalaista politiikkaa vaarallisen passiivisena. Ei uskalleta puolustaa omia demokraattisia arvoja. Hän vertaa eurooppalaisten laimeaa reaktiota Krimin miehitykseen vuoden 1938 Münchenin sopimukseen. Eurooppalaiset antoivat periksi Hitlerille ja luovuttivat Tšekkoslovakian Saksalle. Toiveena oli, että tämä riittäisi natseille ja rauha olisi pelastettu.

Suomessa Lévy on melko tuntematon, vaikka hän on tehnyt maailmalla näyttävän uran julkisena intellektuellina. Joulukuussa 2011 Foreign Policy -lehti antoi hänelle sijoituksen 22 listatessaan maailman 100 vaikutusvaltaisinta ihmistä. Derridan ja Althusserin oppilaana École Normale Supérieuressa filosofian opintonsa aloittanut Lévy tunnetaan parhaiten uupumattomasta kansainvälisestä aktivismistaan. 1990-luvun alussa hän kampanjoi Jugoslavian hajoamissotien tiimoilta ja sai presidentti Francois Mitterandin havahtumaan Sarajevon tilanteen vakavuuteen. Hän on pitänyt kovaa ääntä myös kurdeista ja Ukrainan tilanteesta sekä monesta muusta verisestä konfliktista ja tehnyt useita dokumenttielokuvia konfliktialueilla. Romaanejakin hän on kirjoittanut. Lévyä on vaikea pitää varsinaisena filosofina, enemmänkin hän hyperaktiivinen aikalaiskommentaattori. Hänen lukeneisuutensa on tietysti poikkeuksellisen laaja, jos sitä vertaa melkeinpä kehen tahansa kommentoijaan, joita mediassa yleensä kuunnellaan. Hivenen samankaltainen hahmo kuin Slavoj Žižek, mutta ei niin jyrkkä äärivasemmistolainen, vaan paljon monimutkaisempi ja ristiriitaisempi mitä politiikkaan tulee. Kiistelty ja lujaa kritisoitu persoona, eräänlainen myöhempien aikojen Voltaire.

Die Zeitin haastattelussa Bernard-Henri Lévy ampuu selkeästi ohi väittäessään, että Euroopan unionin suurenmoisuus johtuu siitä, ettei sillä ole mitään historiallista esikuvaa. Hmm.

Sallittakoon henkilökohtainen muistikuva syksyltä 1996. Asuin Brysselissä ja opiskelin filosofiaa ja oikeustiedettä Université Saint-Louisissa. Vierailin opiskelijaryhmän mukana Euroopan parlamentissa. Kokoussalissa tunnistin vastavalitun europarlamentaarikko Karl von Habsburgin ja jäin tuijottamaan häntä ajatuksissani. Karlin esi-isät hallitsivat Itävaltaa vuodesta 1282 aina vuoteen 1918 saakka. Vuonna 1440 Fredrik III Habsburg valittiin Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan keisariksi, Euroopan mahtavimmaksi hallitsijaksi. Karlin isä Otto von Habsburg toimi myös europarlamentaarikkona. Vuonna 1912 syntynyt Otto ehti olla muutaman vuoden Itävalta-Unkarin kruununprinssinä ennen valtion romahtamista ensimmäisen maailmansodan lopussa. Isä ja poika von Habsburg tunnettiin kantavina voimina Paneurooppalaisessa liikkeessä, joka on 1920-luvulla perustettu, ensimmäinen Euroopan yhdentymistä ajanut järjestö.

Ainakin minusta on päivänselvää, että iso osa Euroopan unionin ideaa juontuu antiikin Roomaan ja sitä kautta Saksalais-roomalaiseen keisarikuntaan ja sen myöhempiin seuraajiin. Oikeustieteessä on jo pitkään puhuttu Eurooppa-oikeudesta eräänlaisena roomalaisen oikeuden uutena tulemisena, uutena ius communena.


Tekijänoikeusdirektiivistä ja eduskuntavaaleista

Hyviä uutisia Brysselistä. Euroopan parlamentti hyväksyi raskaan prosessin jälkeen tekijänoikeusdirektiivin äänin 348-274. Erittäin merkittävä ja kauaskantoinen päätös. Tiukalle meni, Google ja muut nettijätit lobbasivat raivoisasti viime hetkiin saakka ja onnistuivatkin käännyttämään useita meppejä. Kuten usein aikaisemminkin tekijänoikeusväännöissä, teknologiayritysten edunvalvonta naamioitiin ”netin avoimuuden” ja ”sananvapauden” puolustamiseksi ja perättömiä väitteitä ”linkkiverosta” ja ”nettisensuurista” levitettiin siekailematta.

Taiteilijat ja eri kulttuurialojen duunarit ja yrittäjät ovat olleet nyreissään, koska tulevien vaalien vaalikoneissa ei ole yhtä ainutta kysymystä kulttuurista. Itse suhtaudun epäillen vaalikoneisiin. Loppupeleissä politiikassa pätevät vain teot, eivät etukäteiset lupaukset ja epämääräiset mielikuvat.

Nyt on solidia näyttöä siitä, ketkä todella ovat kulttuurin tekijöiden puolella.

Suomen MEPeistä direktiivin puolesta äänestivät Liisa Jaakonsaari (sdp), Miapetra Kumpula-Natri (sdp), Henna Virkkunen (kok), Petri Sarvamaa (kok), Sirpa Pietikäinen (kok), Merja Kyllönen (vas), Anneli Jäätteenmäki (kesk), Elsi Katainen (kesk) ja Mirja Vehkaperä (kesk).  Vastaan äänestivät Nils Torvalds (rkp), Jussi Halla-aho (ps) ja Pirkko Ruohonen-Lerner (ps) ja Heidi Hautala (vihr).

Vihreät on tässä aivan omassa sarjassaan. Hautala on tukenut tekijöiden oikeuksia nakertavaa piraatti-ideologiaa koko poliittisen uransa ajan, kuten useat muutkin vihreiden kärkipoliitikot. Kokoomus ja Sdp ovat olleet tekijöiden puolella, samoin keskustan poliitikot.

Kun uutinen Brysselistä saapui, olin Tampereella Kirjailijaliiton ja Suomen Taiteilijaseuran vaalipaneelia seuraamassa. Esitin panelisteille kysymyksen direktiivin kansallisesta täytäntöönpanosta. Nyt valittava eduskunta tulee tekemään direktiivin pohjalta muutoksia Suomen tekijänoikeuslakiin. Kansanedustaja Anna Kontulan (vas) vastaus oli hämmentävä. Hän sanoi, että kysymys on virheellinen, ettei kansallisella täytäntöönpanolla ole merkitystä. Huh! Samaan aikaan aiheesta twiitannut MEP Henna Virkkunen sanoi, kuten asia on ”Jokaiselle jäsenmaalle, myös Suomelle, jää tässä myös omaa liikkumavaraa.” Tai kuten EU-politiikkaa seuraava Politico Europe asian muotoili: ”Lobbying around the copyright directive is set to continue as the reform’s main opponents, including digital rights activists and big tech companies, turn their attention to national legislatures.”

Näin se nimenomaan on. Taiteilijoiden ja kaikkien luovien alojen tekijöiden kannalta on keskeisen tärkeää, ketkä istuvat tulevassa eduskunnassa.

Huom! Sirpa Pietikäinen äänesti vahingossa aluksi direktiiviä vastaan. Hänen äänestystuloksensa on nyt korjattu lopulliseen äänestystulosrekisteriin eli hän äänesti direktiivin puolesta.

Laintulkinnasta ja kirjallisuuden tulkinnasta

Päivän Helsingin Sanomissa julkaistiin kaksi hyvin erilaista tulkintaa Naomi Aldermanin romaanista Voima (Suom. Marianna Kurtto). Kirjallisuuskriitikot Suvi Ahola ja Arla Kanerva ovat monesta asiasta eri mieltä ja perustelevat näkemyksensä. Olisi erinomaisen upeaa, jos kaikista teoksista ilmestyisi rinnakkain kahden eri kriitikon näkemykset.

Samassa lehdessä on artikkeli korkeimman oikeuden ratkaisuista seksuaalirikoksissa. Viime vuosina toistuva uutisaihe ovat olleet valtiosääntöoikeuden professorien perustuslaintulkinnat, esimerkiksi tiedustelulainsäädännöstä ja sote-uudistuksesta. Jotkut ovat syyttäneet perustuslakiprofessoreita politikoinnista, asiantuntijavallan väärinkäytöstä.

Tämähän on henkilökohtaista ja nostalgista! Edellisessä elämässäni juristina tein väitöskirjan laintulkinnan teoreettisesta perustasta ja pohdin tulkinnan ja ymmärtämisen ongelmaa myös filosofian näkökulmasta. Toisin kuin ehkä äkkiseltään luulisi, oikeudellinen tulkinta ja kirjallisuuden tulkinta ovat samaa sukua ja juurta, kuten kaikki muutkin ihmistieteet. Ne eivät ole empiirisiä tai eksakteja tieteenaloja, vaan niissä on kyse tekstien merkityksistä.

Kirjallisuuden tutkimuksessa ja kirjallisuuskritiikissä on itsestään selvää, ettei teos tyhjene yhteen näkökulmaan. Kun julkisuudessa puhutaan juridiikasta, vallalla on ainakin osittain erilainen yleismielikuva. Laintulkinnan ja oikeudellisen päätöksenteon oletetaan olevan parhaimmillaan puolueetonta, objektiivista toimintaa, mihin tulkitsijan henkilökohtaisella arvomaailmalla ei ole vaikutusta.

Kiinnostavalla tavalla tulokulma on toinen, kun uutisoidaan esimerkiksi Yhdysvalloista. Pidetään hyvin tärkeänä esimerkiksi sitä, valitaanko korkeimpaan oikeuteen demokraatteja tai republikaaneja myötäilevä tuomari. Oikeuskulttuureissa on eronsa, mutta ne eivät ole ratkaisevia. Yhdysvaltalainen järjestelmä on monessa mielessä rehellisempi myöntäessään, että tuomari tai kukaan muukaan laintulkitsija ei ole eikä edes teoriassa voi olla täydellisen puolueeton ja objektiivinen. Euroopassa sen sijaan hellitään yhä ainakin jossain määrin filosofi Montesquieun ideaalia tuomarista, joka on vain ”lain suu, joka lausuu ääneen lain kirjaimen”. ”Mais les juges de la nation ne sont, comme nous avons dit, que la bouche qui prononce les paroles de la loi.”

Montesquieun ideaali on mahdoton käytännössä ja myös teoriassa. Juridiikka ei ole matematiikkaa. Tämä ei silti tarkoita, että tuomarit tai muut lainkäyttäjät voisivat käyttää järjestelmää noin vain hyväkseen esittämällä tulkintoja, jotka tukevat heidän henkilökohtaisia mieltymyksiään tai poliittista arvomaailmaansa.

Kirjallisuustieteessä ja muissakin humanistisissa ja yhteiskuntatieteissä kukkii koulukuntien rajaton runsaus. Juridiikan ydinalue, voimassa olevaa oikeusjärjestystä systematisoiva ja tulkitseva lainoppi eli oikeusdogmatiikka sen sijaan on pysynyt perusratkaisuiltaan vakaana pitkään. Jokainen juristi ehdollistetaan tietynlaiseen argumentaation tapaan, jonka lopullinen tavoite on paljolti juuri minimoida tulkitsijan henkilökohtainen osuus. Tavoitellaan sitä, että paras argumentti voittaa, riippumatta siitä, kuka sen esittää. Laintulkinta onkin yksi pisimmälle koskaan kehitetyistä järjestelmistä, jolla vähennetään inhimillisen kielenkäytön välttämätöntä monitulkintaisuuta ja irrationaalisuutta. Perustavat tulkintaerimielisyydet ovat paljon harvinaisempia kuin muissa ihmistieteissä, arkikielenkäytöstä puhumattakaan. Täydellisesti tämä ei ole koskaan mahdollista. Lopulta on olemassa aitoja erimielisyyksiä, mihin lainopin metodit eivät anna ratkaisua. Olisi älyllistä rehellisyyttä myöntää korkeimpien oikeuksien ja myös eduskunnan perustuslakivaliokunnan juridiikan ulkopuolelle astuva arvosidonnaisuus.

Kirjailijaliiton johtokuntaan

Aloitin vuoden alusta Suomen Kirjailijaliiton johtokunnan jäsenenä, kiitos luottamuksesta kaikki, jotka minut tehtävään valitsitte. Vuonna 1897 perustetun liiton tehtävä on paitsi kirjailijoiden ammatillisen aseman puolustaminen myös suomalaisen kirjallisuuden edistäminen yleensä.

Yksi liiton työsarka on tekijänoikeuksien puolustaminen. Tekijänoikeuksiin kohdistuu parhaillaan massiivista painetta, kun Googlen ja Facebookin kaltaiset nettijätit lobbaavat aggressiivisesti luovan työn tekijöiden oikeuksien heikentämiseksi.

Samalla on meneillään valtaisa kulttuurinen muutos, jota on joskus kutsuttu Gutenbergin galaksin tuhoutumiseksi.

Kirjailijaliiton 120-vuotisjuhlaa varten ilmestyi kaksi vuotta sitten Kai Häggmanin kirjoittama historiikki. Teoksen ilmestyessä en lukenut sitä kunnolla. Myönnän hivenen vierastaneeni jyhkeänpönöttävää vaikutelmaa, joka kirjasta huokui. Olin väärässä, kirja on poikkeuksellisen vetävästi kirjoitettu ja tarjoaa kiinnostavaa tietoa, ei vain kirjailijoista vaan suomalaisesta yhteiskunnasta yleensä.

Vuonna 1988 kirjailija Arto Kytöhonka ennusti kirjastojen olevan muuttumassa puuhastoiksi, joissa kirjallisuuden merkitys vähenee. Ennustus on käynyt toteen. Mitähän mieltä 1980-luvun kirjailijat olisivat Oodista? Uusi keskustakirjasto on minun lähikirjastoni, mutta tulen käyttämään tulevaisuudessakin enemmän Rikhardinkadun kirjastoa ja Kallion kirjastoa. Voi kysyä, onko Oodista ylipäänsä syytä käyttää nimeä kirjasto. Kirjojen lukumäärä on rakennuksen kokoon nähden hätkähdyttävän pieni. Sen sijaan rahaa ei ole säästelty, kun on hankittu 3D-tulostimia, laserleikkurerita, tarratulostimia, ompelukoneita, saumureita ja rintanappikoneita. Selkeä arvovalinta. Eniten on tietysti tyhjää tilaa ja komeita näkymiä, jotta ihmiset voivat ottaa näyttäviä selfieitä.

Kulttuuripessimistisesti voisi ajatella, ettei asia mitenkään muuten voisi ollakaan. Lukeminen yleensä ja keskittynyt, pitkäjänteinen lukeminen erityisesti ovat shokeeraavalla tavalla vähentymässä. Mutta toisaalta. Realistisemmin voi todeta, että Suomi on vuosikymmenet ollut kansainvälinen poikkeus lukemiskulttuurinsa vahvuudessa. Se on näkynyt muun muassa kirjastolainojen määrässä. Meneillään on ehkä vain korjausliike, jossa meistä tulee tavanomainen eurooppalainen maa lukemisen suhteen. Kirjoittamisen ja lukemisen hyödyt ovat niin ilmeiset, että mitään pysyvää ja dramaattista heikkenemistä tuskin tapahtuu pitkälläkään aikavälillä. Gutenbergin galaksin korvautuminen kuvan aikakaudella – kuten jotkut ovat aavistelleet – on liioittelua, vaikka osittain totta. Itsestään ei maailmassa mitään tapahdu –  ja siksi Kirjailijaliittoa tarvitaan nyt vähintään yhtä paljon kuin 1800-luvulla.

Taikavuori

Thomas Mann. Wikipedia

Yle Radio 1:ssä alkoi uusintana kuunnelmasarja Thomas Mannin Taikavuoresta. Tämä kävi hyvin, ajattelin aloittaessani ensimmäisen osan kuuntelemisen. Olen jo jonkin aikaa suunnitellut lukevani romaanin uudestaan.

Ensimmäisen kerran luin sen vuonna 1993. Usein kirjallisuuden klassikot tulee luettua liian nuorena. Kun ihminen ei vielä pysty täysin hahmottamaan syitä sille, miksi klassikko on klassikko ja mikä jonkin teoksen tekee poikkeukselliseksi. Ehkä näin oli omalla kohdallani. Suunnitelmani oli lukea teos nyt uudestaan aikuisemmin silmin.

Syyni tarttua Taikavuoreen syksyllä 1993 oli hivenen erikoinen. Oli juuri lähdössä vaihto-opiskelijaksi Edinburghin yliopistoon Skotlantiin. Olin paitsi 1990-luvun yleisen Eurooppa-innostuksen vallassa, myös erityisesti suuntautunut manner-Eurooppaan, oli sitten kyse kirjallisuudesta, oikeustieteestä tai filosofiasta, joita opiskelin yliopistossa. Muistan ajatelleeni, että otan luettavakseni mahdollisimman paljon saksalaista ja ranskalaista kirjallisuutta ja filosofiaa suojautuakseni englannin kielen ja kulttuurin liialliselta vaikutukselta. Tosin Skotlanti oli siihen sopiva paikka muutenkin. Jo silloin törmäsin kaupungissa aktiiviseen itsenäisyysliikkeeseen, joka näki Skotlannin ennen kaikkea osana Euroopan unionia ja yleisemminkin painotti yhteyksiä Eurooppaan ohi Lontoon.

Taikavuoren luin edinburghilaisessa opiskelija-asunnossa kauan sitten. Muistan vaikuttuneeni rakkauden ja kuoleman teemojen taitavasta yhteenkietoutumisesta. Nostattavia olivat myös valistushumanisti Settembrinin ja hegeliläisen marxistin Naftan väittelyt. Naftan esikuva Mannille oli marxilainen filosofi George Lukács. Settembrinin kanta jäi toki voitolle. Myöhemmin ahmin ison osan Mannin muutakin tuotantoa. Jossain vaiheessa PEN-elämääni opin myös, että Thomas Mann oli natsien valtaannousun jälkeen perustanut Yhdysvaltoihin maanpakolaiskirjailijoiden PEN-keskuksen.

Ehkä jo pitkään jatkunut viivyttelyni Taikavuoren uudelleen lukemisen suhteen on johtunut siitä, että olen pelännyt teoksen osoittautuvan pettymykseksi. Näinhän usein käy asioille, joista on vaikuttunut nuorena. Katsotaan miten nyt käy, tai siis kuunnellaan.  

Jazzin ja kirjallisuuden käsittämisestä


 

Pian alkaa We Jazz 2018 festivaali. Itse olen menossa kuuntelemaan ainakin tanskalais-brittiläis-ruotsalaista Phronesista. Kun bändin nimi tulee kreikkalaisesta filosofiasta, niin musiikissakin lienee jotain väkevää. Tai siis on, tiedän.

Keskiviikkona 28. marraskuuta YLEn Kulttuuriykkösen vieraina kuultiin We Jazzin Matti Nivestä, Musiikkiarkiston Juha Henrikssonia ja saksofonisti Linda Fredrikssonia. Yhdessä kohtaa haastattelua Fredriksson sanoi mielestäni jotain olennaista. Hän pahoitteli jazziin toisinaan liitettyjä mielikuvia. Että se on jalustalle nostettua ja vaikeaa. Että sitä muka pitäisi ymmärtää, mikä taas edellyttää opiskelua. Sen sijaan että antautuisi musiikin kokemukselle.

Tutulta kuulostaa. Monet pitävät runoutta erityisesti ja isoa osaa muustakin kirjallisuudesta vaikeana ja elitistisenä. Sellaisena, josta jotain saadakseen pitäisi olla suorittanut estetiikan ja kirjallisuustieteen opintoja. Toki on niin, että perehtynyt asiantuntija voi saada teoksista ainakin itselleen todella paljon, kun osaa tehdä esimerkiksi historiallisia ja käsitteellisiä analyysejä. Löytää hienovaraisia viittauksia perinteeseen ja niin edelleen. Mutta se ei ole ainoa tapa kohottautua jazzista tai kirjallisuudesta.

Antaa teoksen tulla. Etusija kokemukselle ja teokselle avautumiselle. Musiikin suhteen tämä on usein luontevampaa kuin kirjallisuutta lukiessa. En ole vähättelemässä älyllistä ja pohtivaa asennetta taiteeseen; oman taustani puolesta lähestyn usein kaikkea muutakin teoriakulmasta. Mutta tunnekokemuksen väkevyyden kannalta se ei ole välttämätöntä; toisinaan asia on päinvastoin.

Roland Barthesia vähän tarkoituksellisesti väännellen: Antakaamme tilaa kuuntelemisen nautinnolle, joka on samankaltaista kuin Barthesin tekstin nautinto (jouissance). Se tarkoittaa vietäväksi asettumista, ekstaasin ja eroottisen nautinnon kaltaisuutta, joka seuraa koetun arvaamattomuudesta – yllätyksellisyyden kohtaamisesta. Ja parhaimmillaanhan tekstin nautinto voi tönäistä kokijan tolaltaan ja tyystin raiteiltaan. Sitä kohti.

Politiikasta eli harmaan ja harmaan välillä valitsemisesta

Vuosi sitten olin Strasbourgissa puhumassa Euroopan parlamentin jäsenille tekijänoikeuksista. Samalla kävin ostoksilla yhdessä kaupungin kirjakaupoista ja mukaani lähti filosofi Paul Ricoeurin haastatteluista koostettu kirja Philosophie, éthique et politique (Seuil, 2017). Nyt sain sen vihdoin luettua.

Yhdessä haastattelussa Ricoeur puhuu moraalista ja politiikasta. Ongelmallista hänen mukaansa ei ole valita hyvän ja pahan välillä. Tämän suhteen suurin osa ihmisistä on useimmiten samaa mieltä. Mutta usein, ellei lähes aina, yhteiskunnallisissa kiistoissa on kyse valinnasta harmaan ja harmaan välillä. Tai valinnasta huonon ja vielä huonomman vaihtoehdon välillä. ”… on doit choisir entre le gris et le gris.”

Ricoeurin huomio on erinomainen, myös jos tarkastelemme yhteiskunnallista ja poliittista keskustelua Suomessa ja Euroopassa juuri nyt. Kuinka helppoa onkaan puolustaa hyvää, kehystää asiat niin, että kyse on hyvän ja pahan välisestä vastakkainasettelusta. Tosiasiassa näin on hyvin, hyvin harvoin. Useimmiten kiistanalaisissa yhteiskunnallisissa kysymyksissä on kyse valinnasta harmaan ja harmaan välillä.

Tässä Ricoeur asettuu monessa mielessä kiinnostavalla ja perustellulla tavalla eri linjoille kuin useat muut ranskalaiset intellektuellit. Sen sijaan, että asemoisi itsensä jyrkkään poliittiseen ääripäähän korostamalla eroja ja vastakkainasetteluja, Ricoeurin kanta nostaa etualalle kompromissin ja oikeudenmukaisuuden usein hankalan monitulkintaisuuden. Ei, maailma ei tule paremmaksi rummuttamalla moraalisesti kirkasta omaa hyvyyttään ja oikeassa olemistaan, vaan päinvastoin muistuttamalla, että yhteiskunnassa oleminen on kompromissien tekemistä, harmaan ja harmaan välissä navigoimista.