Helsingin Kirjamessut 2018

 

Lauantai 27.10.2018

11:00–11:30 Töölö-lava. Kirjailija salakuuntelijana. Millaisia elementtejä omasta elämästään ja ympäristöstään kirjailija voi poimia? Mistä poimia aiheita kirjoittamiseen ja saako kirjoittaa myös läheisten elämästä – mihin kirjailijalla on oikeus?  Jarkko Tontin kanssa keskustelevat Essi Kummu, Anna-Leena Härkönen ja Pasi Lönn.

15:00–16:00 Aviador Kustannus. Osasto 6f69. Vedeera vaarallisilla vesillä.

Sunnuntai 28.10.2018

13:00–14:00 Aviador Kustannus. Osasto 6f69. Vedeera vaarallisilla vesillä.

15:30–16:00 Punavuori-lava. Perintö. Kuolleen äidin  päiväkirjoista löytyy salaisuus, joka saa riitaisat sisarukset näkemään koko perheen uusin silmin. Haastattelija Aleksi Pöyry.

15:30–16:00. Otava. Signeeraus. Perintö.

 

 

PEN, Pune, Intia

Perinteitä kunnioittakaamme. Vuosittainen PEN-kongressi on kuumeisen kiireinen mylläkkä, jonka aikana en pysty keskittymään muuhun kuin kongressitapahtumiin. Myös aikaisempina vuosina olen kirjoittanut blogimerkinnän kongressin päätteeksi hotellin aulassa odottaessani kuljetusta lentokentälle.

Tai, jos tarkkoja ollaan, kongressit muuttuivat minun osaltani kiivaaksi ja myös hyvin stressaavaksi työnteoksi sen jälkeen, kun vuonna 2013 aloitin PEN Internationalin hallituksen johtoryhmässä eli olen osaltani vastaamassa kongressin järjestelyistä. Vielä vuonna 2010 Suomen PENin edustajana Tokion kongressissa olen näköjään ehtinyt myös omin päin tutkailemaan Tokiota.

Tänä vuonna kirjailijat kokoontuivat Puneen, joka tunnetaan Intiassa erityisesti yliopistokaupunkina. Jotain ainutlaatuista näissä kokoontumisajoissa aina on. Kun satoja kirjailijoita maailman kaikista kolkista kerääntyy yhteen debatoimaan, sattuu aina jotain yllättävää. Oma kiinnostavuutensa on myös henkilövaaleissa. Tänä vuonna Ruotsin PENin entinen puheenjohtaja ja hyvä ystäväni kirjailija Ola Larsmo valittiin PEN Internationalin hallituksen jäseneksi.

Intia voi olla maailman suurin demokratia, mutta ilmaisunvapauden suhteen täällä on vakavia ongelmia. Aggressiivinen hindunationalismi on yksi pahimmista. Useat paikallisista järjestäjistämme ovat saaneet tappouhkauksia, ja jouduimme käyttämään myös aseistettuja vartijoita kongressin turvallisuuden takaamiseksi.

Suuri osa kymmenestä Punessa viettämästäni päivästä kului sisätiloissa intensiivisissä keskusteluissa. Mutta yhtenä päivänä ehdimme myös vierailemaan Punen yliopistoissa. Vastaanotto oli uskomaton. En ole koskaan aikaisemmin elämässäni kohdannut vastaavaa vieraanvaisuutta. Sadat opiskelijat perinteisissä juhlavaatteissaan toivottivat suomalaisen kirjailijan tervetulleeksi. Professorit ja opiskelijat olivat perehtyneet vieraaseen etukäteen perusteellisesti. Marathin kielelle käännettyjä runojani analysoitiin, ja kysymykset luotasivat kirjallisuuden perimmäisiä kysymyksiä. Myönnettäköön, etten ennen tuloani tiennyt marathin kielen olemassaolosta. Nyt tiedän. Intian kolmanneksi suurinta kieltä puhuu yli 80 miljoonaa ihmistä ja marathiksi on kirjoitettu kirjallisuutta 900-luvulta alkaen. Päivä päättyi kaupungin halki kulkeneeseen kulkueeseen, johon osallistui Intian satojen eri kielten edustajia.

Suomen PENiä kongressissa edustivat varapuheenjohtaja Veera Tyhtilä ja hallituksen jäsen Mojibur Doftori. Molemmat osallistuivat erittäin aktiivisesti keskusteluihin. Suomen PENin maine PEN Internationalissa on syystäkin erinomainen. Ja Suomen PEN viettää tänä vuonna 90-vuotisjuhlaansa. Olen mukana juhlavuoden videosarjassa, katsottavissa täällä.

 

 

 

 

Vedeeran tarina jatkuu

Nostalgian aalto humahti lävitseni, kun luin Helsingin Sanomista Jussi Ahlrothin jutun Suomen Pelimuseon uudesta näyttelystä. Astuit ansaan! esittelee suomalaisen roolipelaamisen historiaa. Siis sen alkuperäisen roolipelaamisen, jossa istutaan pöydän äärellä ja kerrotaan yhdessä tarinaa pelinjohtajan johdolla. Sääntöjä ja noppien heittelyä tarvitaan eniten silloin, kun pelihahmot päätyvät yhdessä kuvitellussa maailmassa taisteluun. Mutta loppujen lopuksi kyse on ennen kaikkea omanlaisestaan narraatiosta, yhdessä toteutetusta tarinankerronnasta.

Kuulun itse ensimmäiseen suomalaiseen pelaajasukupolveen, joka 1980-luvulla aloitti Dungeons & Dragonsin pelaamisen Suomessa. Se kietoutui nuoruudessani yhteen scifi- ja fantasiakirjallisuuden harrastamisen kanssa, jonka myötä myös julkaisimme muutaman Tampereen klassillisen koulun oppilaan kanssa scifi-lehti Kvasaaria. Jos tarkkoja ollaan, siitä koululaislehdestä alkoi myös kaunokirjallinen tuotantoni.

Kirjailijana olen pääosin liikkunut muissa genreissä, mutta fantasia ja tieteiskirjallisuus ovat aina olleet osa minua. Vihdoin vuonna 2012 julkaistiin ensimmäinen fantasiaromaanini Vedeeran taru. Alkusysäyksen sen kirjoittamiselle sain, kun tyttäreni pyysi minua kirjoittamaan jotain sellaista, jonka hänkin jaksaisi lukea loppuun asti. Tänä syksynä Vedeeran tarina jatkuu itsenäisessä jatko-osassa Vedeera vaarallisilla vesillä.

Lauri Viita antoi kirjailijalle ohjeeksi ”Kun luot, luo maailma, sillä vain maailman luomista voi sanoa luomiseksi.” Kaikkein selkeimmin tämä toteutuu spekulatiivisessa fiktiossa eli tieteiskirjallisuudessa ja fantasiassa. Betonimylläristä ja Moreenista parhaiten tunnettu Viita kirjoitti maailmanluokassakin ainutlaatuisen teoksen Kukunor (1949). Se on täysmittainen fantasiarunoelma, joka ällistytti aikalaisia paitsi aiheellaan, myös kiellellään. Kirjallisuudentutkija Sakari Katajamäen väitöskirja on lukemisen arvoinen: Kukunor: Uni ja nonsensekirjallisuuden traditio Lauri Viidan runoelmassa (Ntamo, 2016).

Kirjallisista juhlista ja muistamisesta

On nostattavaa saada uusi kirja ensimmäistä kertaa käsiinsä. Vuosien kuluessa kokemus kylläkin laimenee. Jotain luulen muistavani siitä mielettömästä onnen tunteesta, joka humahti lävitseni vuonna 2006, kun ensimmäisen kerran koskettelin painotuoretta esikoisrunokokoelmaani. Samanlainen huumaava noste tuntui vielä seuraavana vuonna, kun julkaisin ensimmäisen romaanini.

Nyttemmin asiaan osaa suhtautua rauhallisemmin ja ammattimaisemmin.

Samoin kirjallisissa juhlissa ei enää tule riekuttua aamuyöhön. Jos oikein muistan, kymmenen vuotta sitten tapasin kotiutua Otavan elokuisista pihajuhlista niin myöhään, että se oli jo aikaisin. Kirjailijan työhön välttämättä liittyvän yksinäisyyden vuoksi juhlissa on silti mukavaa käydä, vaikka nykyään irtaudunkin aikaisin.

Tänä syksynä suuren Otavan juhlien jälkeen oli vuorossa pienen Kosmoksen juhlat, piknik nurmikolla Tokoinrannassa.

Asioiden yhteydet selviävät usein vasta jälkikäteen, toisinaan hyvin pitkän ajan kuluttua. Peräkkäisten kustantamojuhlien jälkeen huomaan nyt yhteyksiä uuden romaanin ja Kosmokselta kaksi vuotta sitten julkaisemani esseekokoelman Viisastuminen sallittu välillä. Esseekokoelman yksi keskeinen kirjoitus käsitteli muistamista ja unohtamista ja niiden yhteyttä ihmisenä olemiseen, ihmisen persoonan tai identiteetin rakentumiseen. Vasta nyt oikeastaan ymmärrän, että täsmälleen samaa pohdin Perintö-romaanissa, jossa riitaiset sisarukset äidin kuoleman jälkeen alkavat muistella menneitä. Perheenjäsenten muistot voivat olla kummallisella tavalla erilaisia samoista asioista. Muistaminen on aina samalla jonkin asian unohtamista. Menneisyyden sirpaleista kootaan nykyhetken näkökulmasta eheältä tai ainakin uskottavalta tuntuva kertomus, johon alamme lopulta itsekin uskoa.

 

 

Surullinen tarina – Sananvapauden historia Suomessa

Yksi kesäkirjoistani on ollut OTT Riku Neuvosen tuore teos Sananvapauden historia Suomessa (Gaudeamus, 2018). Kirjoittaja on tutkija, mutta kyseessä on yleistajuinen tietokirja, ei vain juristeille tarkoitettu teos. Tärkeä kirja, suosittelen. Suosittelen siitä huolimatta tai ehkä juuri siksi, että teos antaa surkean kuvan sananvapauden historiallisesta asemasta Suomessa.

Vuonna 2016 Suomessa järjestettiin UNESCOn Maailman lehdistönvapauden päivän kongressi, johon minäkin osallistuin. Suomi-kuvaa kiillotettiin terhakkaasti, kuten tämänkaltaisissa tilaisuuksissa yleensä. Ulkomaisille vieraille haluttiin kertoa erityisesti Peter Forsskålista. Hän oli vuonna 1732 Helsingissä syntynyt luonnontieteilijä ja filosofi, joka on jäänyt aikalaisensa Anders Chydeniuksen varjoon. Forsskål puolusti omana aikanaan vallankumouksellisella tavalla ilmaisunvapautta, lehdistön painovapautta, kuten sitä silloin kutsuttiin. Kongressin suomalaisjärjestäjät hehkuttivat Ruotsin (ja sitä kautta jotenkin siis myös Suomen…) vuoden 1766 painovapauslakia, joka olikin aikanaan mullistava, joskin lyhytikäinen. Mutta on päkistettyä ja vähän epärehellistäkin väittää, että se olisi samalla lailla osa meidän kulttuurista perintöämme kuin se on osa Ruotsin historiaa. Suomen tie irtaantui Ruotsista ja samalla muista Pohjoismaista vuonna 1809, kun Suomesta tuli osa Venäjää. Sananvapauden orastava kehitys pysähtyi. Pieniä poikkeuksia ja säröjä lukuun ottamatta 1800-luku ja 1900-luvun alku olivat Suomessa täyden ennakkosensuurin aikaa, ei puhettakaan painovapaudesta tai Chydeniuksen tai Forsskålin ideoista. Kehitys oli Suomessa siis hyvin toisenlainen kuin Ruotsissa, eikä tämä koskenut vain ilmaisunvapautta vaan laajemminkin koko kulttuuria ja yhteiskuntaa.

Neuvosen kirjasta lukijalle selviää, että vuoden 1917 jälkeenkään tilanne ei ratkaisevasti muuttunut. Muodollinen ennakkosensuuri toki poistui, mutta ilmaisunvapaus oli monesta syystä surkealla tolalla. Moraalisilla, kansallismielisillä ja uskonnollisilla perusteilla vaiennettiin paitsi yhteiskunnallista keskustelua myös taidetta ja kirjallisuutta. Laitavasemmistolaista mielipiteenilmaisua hiljennettiin erityislaeilla. Lopulta samoilla laeilla suitsittiin myös äärioikeistoa. Kiellettyjä elokuvia olivat muun muassa Sergei Eisensteinin Panssarilaiva Potemkin (1927) ja Horst Wesselin natsimyönteinen Hans Westmar vuonna 1933.  Ajan henkeä kuvaa hyvin se, että kirjailija Mika Waltari vastusti Suomalainen Suomi -aikakauslehdessä uuden angloamerikkalaisen, ranskalaisen ja ruotsalaisen kirjallisuuden kääntämistä suomeksi. Viesti meni perille. Toisin kuin suurimmassa osassa Eurooppaa, 1930-luvulla suomeksi ei ilmestynyt esimerkiksi modernistisen maailmankirjallisuuden klassikkoja, kuten James Joycen, Virginia Woolfin ja Franz Kafkan teoksia.

Sota-aika 1940-luvulla oli tietysti täydellisen sensuurin aikaa. Se ulottui musiikkiin saakka, esimerkiksi jazzin esittäminen oli kokonaan kiellettyä.

Toista maailmansotaa seurasi vankka itsesensuurin aika. Täyssuomettuneessa Kekkosslovakiassa kaikki oppivat, mistä asioista oli syytä vaieta. Asenne ulottui politiikasta myös taiteen, elokuvan ja kirjallisuuden aloille. Ihan oma lukunsa oli sarjakuvien aiheuttama moraalipaniikki ja sensurointiyritykset. Asialla ei ollut pelkästään kansallismielinen ja konservatiivinen oikeisto. 1950-luvulla ympäri Suomea kiersi laitavasemmistolaisen naisyhdistyksen Parasta lapsille ry:n ”Piirrettyä julmuutta” -sarjakuvanäyttely, jolla vaadittiin sarjakuvien valvontaa.

Suomettumisen synkimpinä hetkinä ehdotettiin niin sanottujen rauhanlakien säätämistä. Ne olisivat käytännössä kieltäneet Neuvostoliiton arvostelun. Eikä asiaa suinkaan ajanut vain laitavasemmisto. Vuonna 1973 nykyisen Perussuomalaisten edeltäjä SMP vaati samaa. Neuvostoliiton toimien kritisoiminen olisi ollut sama asia kuin rauhan vastaisten tietojen esittäminen. Vielä vuonna 1985 elokuvatarkastamo kielsi Renny Harlinin elokuvan Jäätävä polte, koska se olisi voinut huonontaa Suomen ja Neuvostoliiton suhteita.

Nykyään perusoikeusjuristeja kuunnellaan herkällä korvalla, mutta näin ei ole ollut aina. Vuonna 1955 hallinto-oikeuden professori Veli Merikoski totesi, että Yleisradion monopoliasema on vastoin perustuslaissa turvattua sananvapautta. Hänen kannallaan ei ollut mitään vaikutusta, ja poliittisen vasemmiston vastustuksen takia kaupallisen radio- ja televisiotoiminnan vapautumista saatiin odottaa vuosikymmeniä.

Entäpä tänään? Ei hyvältä näytä. Kun sananvapauden historiamme on mitä on, toisin ei ehkä voisi ollakaan. Yhtenä harvoista eurooppalaisista valtioista Suomen rikoslaissa on yhä arkaainen jumalanpilkkarikos; yhä vain, viisikymmentä vuotta sen jälkeen, kun Hannu Salama kustantajineen sai tuomion jumalanpilkasta. Kansainväliset ihmisoikeusjärjestöt kampanjoivat koko ajan ympäri maailmaa sen puolesta, että kunnianloukkaus pitäisi dekriminalisoida. Useassa Afrikan valtiossa tämä työ on myös tuottanut tulosta. Jos aiheuttaa toiselle vahinkoa levittämällä valheellista tietoa, vahingot pitää toki korvata.  Mutta on enemmän kuin kyseenalaista, että ”kunnianloukkaus” on rikos, josta voi saada jopa vankeusrangaistuksen kuten Suomessa. En ole huomannut oikeastaan kenenkään tähän puuttuvan Suomessa.

Melkein aina kun sananvapaudesta nykyään keskustellaan, nousee esiin suoria tai epäsuoria vaiennusvaatimuksia, koska ”vihapuhe”, ”kulttuurinen omiminen”, ”sananvastuu” ja niin edelleen. Netissä vellovan vihapuheen on sanottu johtavan itsesensuuriin ja vaikenemiseen. Kyllä, vihapuhe ja vainoaminen ovat vakavia ongelmia ja kaventavat ilmaisunvapautta. Mutta väitän, että loppujen lopuksi todellista, vakavaa vihapuhetta on vähemmän kuin voisi luulla sen perusteella, kuinka paljon julkisuudessa asiasta puhutaan.

Mitä enemmän seuraan yhteiskunnallista keskustelua sananvapaudesta, sitä enemmän minusta tuntuu, että on syntynyt ilmaisunvapautta rajoittava loukkaantumisen kulttuuri, johon kuuluu toisten sanomisten kyttääminen etenkin sosiaalisessa mediassa. Kyseessä on eräänlainen Gotcha! -asenne. Sainpas kiinni! Alkakoon somekohu! Taiteessa ja kirjallisuudessa ilmiö näkyy Suomeenkin ilmaantuneessa kulttuurisen omimisen käsitteessä. Enemmistön tai oikeastaan minkään toisen identiteettiryhmän edustajalla ei ole sen mukaan oikeutta esittää vähemmistöjen edustajia teoksissaan. Mediassa toistuu tarina vähemmistöryhmän edustajasta, joka loukkaantuu siitä, kuinka hänen ryhmäidentiteettiään esitetään julkisuudessa.

En ole juuri nähnyt julkisuudessa aloitteita sananvapauden vahvistamiseksi. Kun lukee Neuvosen kirjaa, tästä ei ehkä pitäisi olla edes yllättynyt. Sananvapauden rajoittaminen on piirtynyt syvälle suomalaiseen yhteiskuntaan ja mielenmaisemaan. Filosofi Voltairen suuhun laitettu tokaisu: ”Olen eri mieltä kanssanne, mutta puolustan kuolemaan asti oikeuttanne sanoa mielipiteenne” kuulostaa erinomaiselta periaatteelta, mutta sen edistäminen suomalaisessa julkisessa keskustelussa tuntuu käytännössä mahdottomalta. Tämä siitä huolimatta, että myös Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on linjannut yhdessä merkittävimmistä tapauksistaan (Handyside v United Kingdom, 1972), että sananvapauden suojaa nauttivat myös ilmaisut, jotka ovat joidenkin mielestä loukkaavia, järkyttäviä tai häiritseviä: …. but also to those that offend, shock or disturb the State or any sector of the population.

 

 

 

Kolme epäilijää – Marx, Nietzsche, Freud

YLE Teema näyttää parhaillaan dokumenttisarjaa, jossa käsitellään Karl Marxia, Friedrich Nietzscheä ja Sigmund Freudia (katsottavissa myös YLE Areenassa). Nähtyäni kaksi ensimmäistä osaa, en voi sanoa olevani varauksettoman innoissani. Ajatuksia ja teoksia selitetään liikaa filosofien henkilöhistorian avulla. Mutta sille ei taida voida mitään, että ihmistä kiinnostaa ihminen. Onhan niin paljon kutkuttavampaa kuulla esimerkiksi Karl Marxin baarinhuuruisesta opiskelijaelämästä ja hänen avioliiton ulkopuolisista suhteistaan kuin perehtyä Pääomaan ja pohtia, onko sen ajatuksilla enää kantavuutta.

Dokumenttisarja kuitenkin innosti minut kaivamaan kesähuvilan kirjahyllystä filosofi Paul Ricoeurin teoksen De l’interprétation. Essai sur Freud, jota olen viimeksi lukenut kunnolla lähes kaksikymmentä vuotta sitten, kun kirjoitin väitöskirjaani. Kirja keskittyy Freudin ajatuksiin, mutta siinä sivutaan myös Marxia ja Nietzscheä.

 

Ranskalaisfilosofi esittää kiinnostavan yleistyksen kolmikon ajattelusta. Ricoeur kutsuu heitä ”Epäluulon mestareiksi”. Kaikkien kolmen lähtökohta on se, että ihmiset ovat väärän tietoisuuden vallassa. Me uskomme vilpittömästi omien ajatustemme ja uskomustemme totuuteen emmekä ymmärrä, että olemme perustavalla tavalla erehtyneet. Tietoisuutemme on vääristynyt. Omista tulokulmistaan kolme epäluulon filosofia kannustavat meitä kyseenalaistamaan omassa tietoisuudessamme itsestään selvinä totuuksina pitämämme ajatukset.

Marxin ideologiakritiikin tarkoitus oli paljastaa, että taloudelliset tuotantosuhteet määrittävät ihmistä ratkaisevalla tavalla. Kapitalismi on muokannut tietoisuutemme, ajatuksemme ja uskomuksemme sellaisiksi kuin ne nyt ovat. Marxin mukaan myös kapitalisti on järjestelmän uhri ja väärän tietoisuuden vallassa. Hän ei pysty käsittämään, kuinka paljon paremmin asiat olisivat, jos kapitalismin sijaan syntyisi kommunistinen talousjärjestelmä.

Nietzsche puolestaan yritti herätellä meitä ymmärtämään, että vallantahto on lopulta ihmisenä olemisen perusperiaate. Orjamoraalia edustava kristinusko ja muut kulttuuriset perinteet estävät meitä toteuttamasta ihmisyyden mahdollisuuksia täysimääräisesti. Tähän liittyy monitulkintainen yli-ihmisen käsite, jota on myöhemmin käytetty kyseenalaisilla tavoilla. Saksan kansallissosialistit esimerkiksi hyödynsivät Nietzscheä propagandassaan, Nietzschen sisaren tuella. Tästä puhutaan paljon myös YLE Teeman esittämässä sarjassa.

Freudin tavoite oli paljastaa, kuinka minuutemme tiedostamattomat elementit vaikuttavat käytökseemme, tunteisiimme ja ajatuksiimme. Varsinkin varhaisen lapsuuden tapahtumat ja seksuaaliset vietit ehdollistavat tietoisuutemme toimintaa, ja suuri osa teoistamme on Freudin mukaan oirehtimista, pakonomaista toistoa ilman, että ymmärtäisimme tekojemme ja ajatustemme todellisia syitä.

Marx, Nietzsche ja Freud kannustivat meitä epäluuloon omia käsityksiämme kohtaan. Heidän mukaansa olemme kaikki virheellisten uskomusten vallassa emmekä tiedä, miksi oikeasti teemme, ajattelemme ja tunnemme niin kuin teemme, ajattelemme ja tunnemme.

Kaikki kolme ovat myös olleet kovan arvostelun kohteina. Omasta mielestäni Marxin suhteen kritiikki on ollut osuvinta. Hänen käsityksensä talouden toiminnasta on osoittautunut virheelliseksi, ihan vain raa’an empirian perusteella. Marxia ei oikeastaan voi pitää varsinaisena filosofina, siis ajattelijana, joka sanoisi jotain yleispätevää ihmisestä ja maailmasta. Marx oli oman aikansa yhteiskunnan tarkka huomioitsija, ei sen enempää.

Freudia vastaan on myös hyökätty rajusti. Osa kritiikistä on ollut tunnepitoista meuhkaamista, mutta osa on ollut kohdallisempaa. Nykyajan psykologia ei kannata kaikkia hänen väitteitään. Mutta osa niistä on pitänyt pintansa. Freudin kehittämä psykoanalyysi on edelleen psykoterapian pohjana ja osoittautunut toimivaksi keinoksi mielenterveysongelmien hoidossa. Toki Freudin ajoista moni asia on muuttunut.

On Freudin teoreettisista ajatuksista mitä mieltä tahansa, niin eittämätön tosiasia on, että niihin pohjautuvat terapiat ovat auttaneet miljoonia ihmisiä. Kiinnostava kysymys on se, kuinka paljon yhteiskunnallisia ja kulttuurisia ilmiöitä voidaan selittää ja ymmärtää psykoanalyysin käsitteillä. Kansallisten traumojen, kuten vaikka Suomen 1918 sodan, pohtiminen ihmisen kokeman trauman tapaan on kiinnostavaa, mutta siinä on myös vaaransa.

Samoin Nietzschen ajatuksia on vastustettu välillä tunteenomaisesti. Mutta myös hänellä on sitkeät kannattajansa. Kukapa nuori, vihainen ja lahjakas taiteilija tai filosofi ei innostuisi Nietzschen ajatuksesta, jonka mukaan poikkeusyksilön pitää nousta korkeuksiin, käyttää lahjakkuuttaan täysimääräisesti vähät välittäen vähäisempien tallaajien kitinästä. Hivenen vanhempana tämä ei ehkä tunnu yhtä kohdalliselta elämänpoliittiselta linjaukselta.  Filosofiassa Nietzscheen ovat tukeutuneet esimerkiksi Jacques Derridan ja Michel Foucault’n kaltaiset jälkistrukturalistit. He ammentavat Nietzschestä tukea muun muassa tietoteoreettisille käsityksilleen, joiden mukaan myös totuus ja tieto määrittyvät vallantahdon kautta. Vallantahto on taustalla jokaisessa näennäisen puolueettomassakin totuusväitteessä. Nietzschen nimeen vannoen moni jälkistrukturalisti tietääkin varmasti, että varmasti ei voi tietää.

 

Tekijänoikeudet jälleen puristuksessa

Kaksi vuotta sitten ilmestyneessä esseekokoelmassa Viisastuminen sallittu uskalsin esittää vienon optimistisen toiveen tekijänoikeuksien suhteen. Haaveksin siitä, että surullisen kuuluisan Järkeä tekijänoikeuslakiin -aloitteen romahtamisesta seuraisi samantyyppinen havahtuminen todellisuuteen kuin Stalingradin tappio oli Suomen saksalaismyönteisille kansallismielisille idealisteille vuonna 1943. Tai kuin Tšekkoslovakian miehitys, joka vuonna 1968 avasi monen suomalaisen sosialistin silmät Neuvostoliiton suhteen.

Tätä kirjoittaessani huomaan surukseni, että näin ei ole käynyt, päinvastoin.

Meneillään on uusi farssi, tällä kertaa Euroopan parlamentissa. Kyseessä on pitkään ja perusteellisesti valmisteltu EU:n tekijänoikeusuudistus, jonka yksi ratkaiseva äänestys on hyvin pian. Ei hyvältä näytä.

Kirjailijat ja kääntäjät ovat olleet huolissaan ehdotetusta artikla 12:sta, joka voi uhata lainauskorvauksia. Kokonaisuuden merkittävimmät kohdat ovat aivan muualla. Yleisenä tavoitteena on ollut päivittää vanhentunut tekijänoikeuslainsäädäntö nykymaailmassa toimivaksi.

Yksi tärkeimmistä ehdotuksista koskee niin sanottua value gapia eli arvokuilua (artikla 13). Tällä hetkellä iso osa luovien alojen teosten taloudellisesta arvosta siirtyy alustapalveluille eikä teosten tekijöille ja luovien alojen yrityksille. Facebookin ja YouTuben kaltaiset palvelut hyödyntävät toisten tekemää sisältöä ja saavat niiden avulla mainostuloja. Nämä nettifirmat eivät maksa sisältöjen tekijöille mitään tai maksavat erittäin vähän. Ne toimivat eri tavalla kuin sellaiset palvelut, jotka maksavat asianmukaisesti tekijänoikeuskorvauksia, kuten Spotify tai Netflix. Googlen omistama YouTube on tällä hetkellä kaikkein suosituin musiikin kuuntelun kanava.

Alustapalveluja vaaditaan nyt suitsimaan niissä leviävää piraattimateriaalia. Ne eivät tätä halua, tietenkään, koska saavat niiden avulla kävijöitä ja mainostuloja. Virta on ehtymätön: siis piraattitavaran virta netissä ja sillä rahaa tahkoavan Googlen tulovirta.

Yhtymäkohdat taannoiseen Järkeä tekijänoikeuslaki -kampanjaan ovat silmiinpistäviä. Myös silloin tarkkasilmäinen Follow the money -analyysi paljasti, että nettiaktivistien julkilausutut ylevät tavoitteet ”demokratian” ja ”sananvapauden” puolustamisesta olivat pelkkää sumutusta. Kyse oli rahasta kuten on nytkin.

Nettijätit, jotka ovat usein myös veroparatiisifirmoja, ovat lobanneet hirmuisella voimalla komission ehdotusta vastaan. Tukea ne ovat saaneet tekijänoikeuksien ideologisilta vastustajilta. Saksalainen piraattimeppi, vihreiden ryhmän varapuheenjohtaja Julia Reda ja vihreiden Heidi Hautala tukevat Googlen ja Facebookin tavoitteita, mutta muotoilevat agendansa toki toisin, heille kyseessä on ”netin avoimuuden” puolustaminen.

Kaikki asiasta kirjoittaneet toimittajat eivät ole vaivautuneet tekemään kotiläksyjään vaan ovat levittäneet siekailematta aktivistien puuskahduksia. Yksi poskettomimmista on ollut väite, jonka mukaan artikla 13 kieltäisi nettimeemit. Yksityiskohdista välittämättä huudahdellaan ”sensuurista” ja siitä, että ”internet menee rikki”. Sosiaalisessa mediassa leviävät perättömyydet voivat vielä kaataa koko ehdotuksen. Internetissä oudoinkin väite muuttuu hiljakseen toden kaltaiseksi, kunhan sitä kierrätetään tarpeeksi. Tämä ei ole ainoa yhtenevyys tekijänoikeuskritiikin ja toisen 2000-luvun ääriliikkeen, maahanmuuttokritiikin välillä.

Yksityiskohtiin kannattaisi perehtyä. Kuluneen parin vuoden aikana poliittisessa prosessissa alkuperäinen direktiiviehdotus on muuttunut paljon ja aitoa dialogia on käyty. Liioittelun ja pelottelun lisäksi on esitetty myös asiallista kritiikkiä, ja se on otettu huomioon. Ongelmallisia kohtia on muotoiltu uudelleen, kuten lainsäädäntötyössä pitääkin. Mutta mikään ei tunnu tekijänoikeuksien ideologisille vastustajille riittävän. Parhaillaan on käynnissä uskomattomia mittasuhteita saanut myllytys, jossa europarlamentaarikkoja pommitetaan masinoiduilla sähköpostikampanjoilla. Ei auta, vaikka ilmaan heitellyt pelot ja liioittelut on kumottu asiallisella analyysilla moneen kertaan.

Erityiskiitos asiallisesta keskustelusta menee MEP Petri Sarvamaalle. Kirjailijoita huolettanut kysymys lainauskorvausten tulevaisuudesta näyttäisi myös menevän hyvään suuntaan, suomalaismepeistä etenkin Henna Virkkunen ja Miapetra Kumpula-Natri ovat tehneet sen eteen suuren työn. Siitä kiitokset.

Kävi EU:n tekijänoikeusuudistuksessa lopulta miten tahansa, toivon sen ainakin havahduttavan luovan luokan ja kulttuurin ystävät arvioimaan suhdettaan vihreisiin. Ensi vuonna on edessä useita vaaleja, kulttuurin tekijöiden ja kulttuurin ystävien on syytä painaa nyt meneillään oleva tapahtumasarja mieleensä.

 

 

Viimeiset vaiheet

Elokuussa 2018 ilmestyvän romaanin Perintö viimeinen viilaus on meneillään. Kun taittovedokset on palautettu, mitään ei ole enää tehtävissä. Tämä on jokaisen kirjan kohdalla yhtä aikaa mahtavaa ja hirveää. Kuin päästäisi pienen lapsen ensimmäistä kertaa yksin ulos. Sinne meni. Kai se pärjää? Toivottavasti ei tapahdu mitään ikävää. Päästinkö sen maailmalle liian aikaisin? Olisinko voinut vielä tehdä jotain?

 

 

Milloin kirja on rasistinen?

Maanantai 28.5.2018 klo 10–17
Turun yliopisto, Janus-Sali, Sirkkala (Kaivokatu 12)

Ohjelma

10:15 Heikki A. Kovalainen: Mitä on rasismi, ja milloin kirja on rasistinen?
11:00 Hanna Meretoja: Kansallissosialismi Littellin Hyväntahtoisissa
11:30 Jarkko Tontti: Kirjallisuus tuomiolla – Euroopan ihmisoikeustuomioistuin ja taiteen vapaus

12:00–13:15 Lounastauko

13:15 Ralf Kauranen & Anna Vuorinne: Arto Nyyssösen Mamoud-sarjakuvasta
13:45 Reima Välimäki: Valkoisen Suomen keskiaika Hilda Huntuvuoren historiallisissa romaaneissa

14:15–15:00 Kahvitauko

15:00 Joel Kuortti: Rasismi ja Salman Rushdien Saatanalliset säkeet
15:30 Lotta Kähkönen: Tarzanin sitkeä rasistinen perintö

16:00-17:00 Loppukeskustelu

Tilaisuus on avoin kaikille kiinnostuneille, tervetuloa!

Bled – Padova – Firenze

Viime viikolla matkustin Bledin pikkukaupunkiin Sloveniaan, jossa pidetään vuosittain PEN-tapaaminen. Edellisen kerran olin täällä näköjään vuonna 2011. Tänä vuonna juhlistettiin Bledin kirjailijakokousten viisikymmenvuotispäivää. Yksi puhujista oli vuoden 2003 Nobelin rauhanpalkinnon saaja Shirin Ebadi. Iranilainen juristi Ebadi on ensimmäinen palkinnon saanut musliminainen. Kuohuntaa kokouksessa aiheutti bulgarialaisen kirjailijan Zdravka Evtimovan kertomus tuoreista paljastuksista filosofi Julia Kristevan menneisyydestä. On esitetty, että Ranskassa pitkään vaikuttanut filosofi toimi aikanaan Bulgarian salaisen poliisin palveluksessa.

 

Shirin Ebadi

 

Bledin kokouksen jälkeen PEN Internationalin hallitus eli Board pakkautui vuokra-autoon, ja suuntasimme kohti Firenzeä, jossa pitäisimme hallituksen kokouksen. Executive Director Carles Torner istui ratissa ja matkanteko sujui leppeästi. Puolivälissä päätimme pitää taukoa Padovassa ja käydä samalla katsomassa Giotton freskoja Scrovegnin kappelissa. Pysähdyttävän upeita ne olivatkin.

 

Cappella degli Scrovegni

 

Myös vuokraamamme auto pysähtyi lopullisesti. Erinäisen säätämisen ja käsienheiluttelun jälkeen päädyimme onnekkaasti viimeiseen Firenzeen vievään junaan.

 

Hämmennystä Padovassa

 

Myöhään pimeällä saapuessamme en ihan käsittänyt kokouspaikkamme luonnetta. Sitä ällistyttävämpää olikin herätä aamulla renessanssihuvila Villa La Pietrassa ja kurkistaa ikkunasta satumaisiin puutarhoihin. 1400-luvulla rakennettu Villa La Pietra on nykyään New York Universityn omistuksessa. Yliopisto tarjosi ystävällisesti meille kokoustilat ja majoituksen. Vastineeksi PEN järjesti yleisötilaisuuden opiskelijoille ja paikallisille.

Puutarhoissa patsaiden lomassa vaeltelu ehkä hivenen helpotti raskasta usean päivän kokousurakkaa. Ison kansainvälisen järjestön hallinnon ja toiminnan ohjaaminen on uuvuttavaa ja hetkittäin PENin olemassaolon tarkoitus uhkaa hautautua byrokratiaan. Mutta onneksi muutama hallituksen jäsen muistutti jo läsnäolollaan siitä, miksi me teemme sitä, mitä me teemme. Turkkilainen kirjailija ja lakimies Burhan Sömnez on käytännössä koko ajan hengenvaarassa. Hän on ollut pitkiä aikoja vankilassa, ja häntä on myös kidutettu. Burhania suojaa PENin lisäksi onneksi myös se, että hän on Turkissa kuuluisa menestyskirjailija. Toinen hallituksen jäsen myanmarilainen Ma Thida on myös viettänyt pitkiä aikoja vankilassa.

 

Villa La Pietra

 

Firenzestä matka jatkuu pian Budapestiin, Unkariin. PEN Internationalin edustajina tapaamme paikallisia kirjailijoita ja journalisteja ja keskustelemme maan demokratian tilanteesta. Stay tuned.