Euroopan vanhin kirjakauppa
Kuten edellinenkin PEN-aiheinen kirjoitus, tämäkin on kirjoitettu hotelliaulassa. Odotan lentoa Krakovasta Frankfurtin kautta Helsinkiin. PEN-slangilla kyseessä oli Writers in Prison Committeen tapaaminen, jonka järjesti tällä kertaa Puolan PEN. Paikalle saapui kirjailijoita kolmestakymmenestä maasta.
Kun kuulen raportteja esimerkiksi aasialaisten ja afrikkalaisten kirjailijoiden tilanteesta tunnen jonkinlaista syyllisyyttä. Meidän ilmaisunvapausongelmamme ovat pieniä. Kyllä, Suomenkin rikoslaissa on yhä arkaainen jumalanpilkkapykälä. Kunnianloukkausta, yksityisyyden suojaa ja muita sananvapautta rajoittavia rikosnimikkeitä käytetään liian löyhin perustein. Mutta kun kuulin Intiassa pakolaisena majailevan Tiibetin PENin tai muutama vuosi sitten perustetun Afganistanin PENin tilanteesta, en halunnut puhua eurooppalaisten ongelmista enää mitään. Afganistanilaisia voi vain ihailla. Hirvittävästä lähihistoriasta huolimatta he eivät ole antaneet periksi, vaan jatkavat kirjoittamista. Afganistaninin PENillä on 800 jäsentä ja järjestävät tilaisuuksia useita kertoja viikossa. Kirjallisuutta julkaistaan vaikka Kabulin ulkopuolella hengenvaara on todellinen, varsinkin jos olet kirjoittava nainen.
Vaikuttavinta Krakovassa oli kuitenkin päätösesitelmä. Sen piti Wladyslaw Bartoszevski, Puolan PENin jäsen, kirjailija, toimittaja, historioitsija ja Puolan entinen ulkoministeri. Bartoszevski selvisi sekä Auschwitzista että sodanjälkeisistä stalinistisista vankileireistä, minne hän myös joutui. Ja oli yhä 91-vuotiaana terävä ja häikäisevä puhuja. Ei lisättävää.
Hyvänen aika. Ensimmäistä kertaa tämän blogin historiassa olen ollut kirjoittamatta tänne yli kuukauden. Anteeksi, lukijat.
Mutta huhut lopullisesta vaikenemisestani ovat liioiteltuja. Kiirettä on pitänyt muilla rintamilla, hirmuinen oli huhtikuu.
Syksyllä ilmestyvän romaanin viimeistely on ollut yhtä hirveä puristus kuin on jokaisen kirjan loppukirivaihe. Vappuna laitoin viimeisimmän version kustantajalle. Tyhjennyin. Lisäksi lupauduin kirjoittamaan kolumneja Helsingin Sanomien nettiin. HS on kummallinen forum, se tuo kauhun ja hetkittäisen lamaantumisen tunteen kirjoittamiseen, en tiedä miksi.
Eikä siinä vielä. Jostain syystä juuri päättyneelle huhtikuulle kasaantui esiintymisiä ja keskustelutilaisuuksia, suurempia ja pienempiä kirjoitustöitä. Monet niistä liittyivät edelliseen elämääni lakimiehenä, sananvapaus- ja tekijänoikeusjuridiikaan. Kuten Suomen arvostelijain liiton Kritiikin Päivä -seminaari ja IPR University Centerin tekijänoikeustilaisuus kirjallisuusalan ihmisille. Luottamustoimet vievät myös aikaa, edustan Kirjailijaliittoa tekijänoikeusjärjestöjen hallituksissa ja puolustan sananvapautta Suomen PENin puheenjohtajana. Äskettäin kohtasin kiukkuisia Unkarilaisia. Yhtä aikaa tärkeää, palkitsevaa ja uuvuttavaa. Joskus ajattelen, että edellisessä elämässäni tein tätä samaa, mutta sain siitä kerran kuukaudessa palkan. Hmm.
Ongelmani on vuodesta toiseen se, että en osaa sanoa ei. Olen velvollisuusihminen ja kun valtio on maksanut minulle kalliin koulutuksen, koen velvollisuudekseni tehdä sillä jotain kaikkia hyödyttävää.
Mutta ryhtyminen palkitsee. Kalmalinja on kaunein muusista ja lupautuminen puhumaan ja kirjoittamaan sysää ajattelemaan. Lähes aina velvollisuus muuttuu oikeudeksi. Edesmennyt ihmisoikeusjuristi Matti Wuori sanoi joskus, että hänelle loma on jonkin toisen asian tekemistä. Niin minullekin. Ei minulla ole koskaan lomaa. Miten voisi ollakaan, koska kaiken minkä teen, teen intohimosta.
Parnassossa on jatkunut pitkään Ville Hännisen ansiokas kirjoitussarja kirjojen kansista ja kansien tekijöistä. Esittelyn on saanut monta tärkeää, mutta vähälle huomiolle jäänyttä tekijää.
Parhaimmillaan teoksen kansi on kuin laadukas kirja-arvostelu. Se tiivistää teoksesta jotain oleellista. Toisinaan jotain sellaista, mitä kirjoittaja ei ole tullut itsekään ajatelleeksi.
On myös käytännöllisempi puoli. Tutkimusten mukaan jopa kolmannes kirjan ostajista on sanonut kannen vaikuttaneen ostopäätökseen merkittävästi. Kirja on myös esteettinen objekti, esine.
Minulla on ollut hyvä tuuri kansien kanssa. Olen ollut tyytyväinen. Otavasta äsken saamani syksyllä ilmestyvän romaanin kannen on sähköpostin mukaan tehnyt ‘Piia’. Tarkoittanee Piia Ahoa, joka suunnitteli muun muassa neljän vuoden takaisen runokirjan kannen.
Tässä kuussa 80-vuotta täyttävä Philip Roth ilmoitti viime vuonna Les Inrocks -lehden haastattelussa lopettavansa kirjoittamisen. Nykyään hänen tietokoneensa kyljessä on muistilappu, jossa lukee “Kamppailu kirjoittamisen kanssa on ohi.” (The struggle with writing is over.)
Kamppailu on erinomainen sana kuvaamaan kirjoittamista. Haastattelussa Roth kuvailee työtään epäonnistumisena, tyytymättömyytenä teksteihinsä, lauseisiinsa ja tarinoihinsa. Kirjoittaminen on päättymätöntä turhautumista. “Car écrire, c’est être frustré.”
Sitä se on. Kirjallisuus edellyttää tyytymättömyyttä. Kaiken voi muotoilla paremmin. Mikään lause, kokonaisesta teoksesta puhumattakaan, ei ole koskaan valmis eikä täydellinen. Aina voi ilmaista asiansa vielä kohdallisemmin. Vielä osuvammat sanat juuri tälle asialle ovat olemassa. Kunhan ne vain löytyisivät. Sitä se on, kirjoittaminen.
Minä en pysty lukemaan kirjojani sen jälkeen, kun ne ovat ilmestyneet. Olen joskus yrittänyt, mutta tyytymättömyyden tunne oli liian voimakas. Tuonkin kohdan olisi voinut muotoilla niin paljon paremmin.
Minulla on epämääräinen tunne, että pitäisi lukea enemmän. Jos ei muuten, niin siksi, että kirjallisuusihmisten oletetaan lukevan koko ajan, piehtaroivan kirjallisuudessa. Minä sen sijaan lupaudun silloin tällöin kirjoittamaan arvostelun jostakin kirjasta ihan vain, että saisin luettua edes jotain. Viimeksi Hilary Mantelin Syytettyjen salin.
Rothista vielä. En ole lukenut häneltä kuin sen kuuluisimman, Portnoyn taudin. Amerikkalainen pastoraali on hyllyssä, mutta en ole saanut tartuttua. Kirjoittaminen on tärkeämpää, kamppailu.
Edellisessä merkinnässä mainittu romaanin viimeistely on kevään pääponnistus. Yhden sivuharrastuksen suon: aloitin Helsingin Sanomien nettikolumnistina. Lehden nykyisessä jaottelussa kolumnit ilmestyvät osiossa Elämä. Joku voi luulla, että väljä aiheen määrittely helpottaa kirjoittamista. Ainakin minun kohdallani asia on päinvastoin. Tarkoin määrätystä aiheesta on lopultakin helpompi kirjoittaa kuin, tuota noin, elämästä. Mutta ensimmäinen on nyt täällä, toinen täällä ja kolmas täällä.
Kävin Uudenmaankadulla Otavan graniittilinnassa allekirjoittamassa kustannussopimuksen. Syksyllä ilmestyy. Romaani, työnimi on Lento. Tosin sopimuksessa on mukana tavanomainen lauseke: “Kustantaja päättää teoksen nimestä keskusteltuaan siitä tekijän kanssa.”
Nyt kun kotiin palattuani selaan vanhoja kustannussopimuksiani huomaan, että monen kirjan nimi on muuttunut. Teos on ilmestynyt eri nimellä kuin vielä sopimusta tehdessä on tuumiskeltu. Ehkä se on hyvä. Kirjailijat eivät välttämättä ole parhaita tajuamaan mistä heidän kirjoissaan on kyse.
Edellisiin vuosiin verrattuna sopimukset ovat muuttuneet yksityiskohtaisemmiksi, e-kirjan tulo on yksi syy tähän. Huomaan myös hassun kielellisen muutoksen. Vanhoissa sopimuksissa juhlavassa alkulausekkeessa osapuolet määritellään näin: “n.n. (edempänä kustantaja) ja n.n. (edempänä tekijä) ovat tänään tehneet sopimuksen…” Nyt käytetään ilmaisua ‘jäljempänä tekijä’. Kiinnostavaa. Yhdestä englanninkielisestä sopimuksestani löydän ilmaisun ‘hereinafter called ‘the Author’.
Suurin osa kustantajista pelaa reilua peliä kustannussopimusten suhteen. Se on viisasta. Huhut huonoista sopimusehdoista leviävät nopeasti. Vaikka esikoiskirjailijaksi haluava tunnetusti luovuttaisi sopimuksen saadakseen vaikka molemmat jalkansa ja isoäitinsä kustantajalle, pidemmälle ehtineet kirjailijat lukevat ihan oikeasti heille ehdotetut sopimukset. Se kannattaakin, koska pacta sunt servanda.
Tästä olen kirjoittanut aikaisemminkin, musiikkiamatööriudesta. Joskus vapaus on tietämisen vähyyttä. Kun ei tarvitse miellyttää asiantuntijoita. Kun ei tunne hienovaraisia erotteluja, voi vapaammin tykätä tai olla tykkäämättä. Suhteeni musiikkiin on tällainen. Päivän hitti jää mieleen, en häpeä sitä ollenkaan. Taidolla tehty viihde ansaitsee arvostuksen. Kolmen soinnun musiikki koskettaa dionyysistä minussa, lihaa ja yksioikoista rytmiä. Kyllä vain.
Ei se riitä, tietenkään. Kuten on aikansa päivän lehden lukemisella ja raskaalla runoudella, on aikansa erilaisilla musiikeilla. Olen yrittänyt selvittää itselleni, miksi jokin musiikki koskettaa ja jokin ei. Vastausta ei ole löytynyt. Joitain suuntaviivoja kyllä. Niin sanotun klassisen musiikin saralla pysähdyn 1600-1700 -lukujen barokkimusiikin äärelle. En ole yksin, Yleisradiossa on sukulaissieluja, olen huomannut. Olen aikainen herääjä ja kelloradioni avaa aamun usein barokilla. Kiitos, kuka siellä niitä Nousutahteja valitseekin.
Viime aikoina olen Spotifyn kautta löytänyt monenlaista kiinnostavaa. Techno ja elektroninen musiikki on sukua pitkäaikaiselle kiintymykselleni melankoliseen poppiin. Kiinnostavin elektroninen musiikki ja techno on jo pitkään tullut Saksasta, erityisesti Berliinistä. Mainittakoon Sascha Funken Mango. Jotenkin tälle on sukua myös Acid Jazz, jonka olen myös löytänyt Spotifyn kautta. Jazz yleensäkin on uusi löytö, vielä kymmenen vuotta sitten en olisi voinut kuvitella viihtyväni jazzissa. Mutta joko minä olen muuttunut tai sitten jazz. Nyt juuri soi Fly With Me.
Published on
19.12.2012 in
Yleistä.
“Vasta sairastuttuaan ihminen ymmärtää, mitä on terveys.
Siksi vangit ovat vapauden asiantuntijoita.
Vankiloissa ja muissa suljetuissa laitoksissa vapautta ajatellaan ja siitä uneksitaan varmasti enemmän kuin missään muualla.”
Lopput äsken Humanisti-lehdessä ilmestyneestä esseestä luettavissa täällä.
Ensimmäistä kertaa sitten oman esikoisvuoteni 2006 en pääse juhlimaan Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkintoa, joka julkistetaan torstaina 15.11. Olen nimittäin ensi viikolla kiertueella kouluissa ja kirjastoissa, puhumassa kirjallisuudesta, kirjailijuudesta ja kaiketi myös tämän syksyn kirjasta. Kiertue on osa Lukeminen on pääasia -kampanjaa.
Vuoden 2012 esikoisfinalisteista olen lukenut tähän mennessä vasta Matti Kangaskosken runokokoelman Tältä sinusta nyt tuntuu (Teos), joka oli huoliteltua, voimallista runoa.
Ja sitten luin esikoisteoksen, joka ei ole finalistien joukossa (mitä hivenen ihmettelen). Sarri Nirosen romaani Tähdenpeitto (WSOY, 2012) on romaaniksi poikkeuksellisen upeaa kieltä, monella tapaa onnistunut teos Helsingistä, sade- ja jäätelöpisaroista ja tähdistä. “Helsinki on tänään harmaa, rakennukset vierekkäin, ja talojen katot toisiaan korkeammalla..“
