Monthly Archive for huhtikuu, 2006

Peep Show

kirjamessut.gif

Vappu lähenee, huomaan vastaavani juu juu juu outoihin ehdotuksiin.

Kustantanjani markkinointiväki kysyi minua ensi syksyn kirjamessuille spektaakkeliin nimeltä Poetry Peep Show:

“Poetry Peep Show on uudenlainen runoshow, joka järjestettiin viimeksi kirjamessuilla kaksi vuotta sitten, 2004. Lavasteena on “peep-koppi”, joka on sisustettu itämaiseen tyyliin. Yksi runoilija kerrallaan on kopissa, ja kuulijat voivat varata haluamalleen runoilijalle 3-5 minuutin aikoja. Kuulija valitsee runoilijan esillä olevista runokirjoista haluamansa tekstin, jonka runoilija esittää hänelle kopissa kahden kesken. Kopin ovella on “henkivartija”, joka päästää kuulijat vuorollaan koppiin ja ilmoittaa, kun runohetki päättyy. Kopin luona on “puputyttö”, jolta ajat varataan.”

Huhhuh. Mitä sitä ei hyvän asian puolesta tekisi, runouden? Sanoin kyllä, vaikka hivenen arvelutti.

Privaattipalveluksia siis tarjolla, kirjamessuilla nähdään, lokakuussa.

 

Sankarillista

Osallistuin vuosi sitten Karjalan sankarit -runokilpailuun, jonka järjesti Pohjois-Karjalan kirjailijayhdistys. Sinänsä outoa, koska olen olen asunut elämäni asfaltin ja kivitalojen keskellä, Helsingissä, Berliinissä, Brysselissä, Tampereella ja Edinburghissa. Mitä tekemistä minulla on maaseudun kanssa?

Aika vähän, tai sitten todella paljon. Joku tuntematon sukulainen nimittäin otti yhteyttä ja kertoi selvittäneensä juuriamme. Sain tietää, että ensimmäinen tunnettu esi-isäni oli Anders Tontti, joka asui Laatokan rannalla 1600-luvulla, bonde ja kalastaja. Selvisi myös, että Laatokan rannalla isänpuoleiset esivanhempani asuivat sukupolvesta ja vuosisadasta toiseen aina vuoteen 1944 saakka, bondeina ja kalastajina, kunnes tunnetuista syistä joutuivat muuttamaan länteenpäin. Runon paikka, selvästi.

Sain kilpailussa kolmannen sijan ja hämmentävän muhkean summan rahaa. Järjestäjien taustalla häärineellä Maaseudun sivistysliitolla tuntuu riittävän pätäkkää kuin tukiaisviljelijöillä konsanaan.

Runo tuskin päätyy mihinkään kirjaan, joten roiskaisen sen tänne:

 

Nousee verkkoon ahven! Nousee tähkä, nousee

Auringon kehrä, lännestä nousee

                 pelko

nousee lännestä ja idästä pelko

minä työnnän veneen yöllä Laatokan aaltoon

yö on äiti, muisto ja soppi

                 aalto on koti

                 aalto on syli

                 pehmeä kuolema, musta

aina odottaa, ahven on kalaksi nainen

ystävä on kalan nimi eikä sankareita ole

                 koskaan ollut

on veitsi kurkulla kirjoitettuja valheita

miekkatarinoita idästä ja lännestä

                 sankarin saappaassa on vettä

                 ilmaa suussa ohuita

sanoja lauseita ilman pisteitä isoja

kirjaimia kronikoitsijan housut roikkuvat!

Mutta minä teen työn, työn minä teen veneessä

                 yksin ja kaksin, pojan

                 kanssa minä nostan Laatokasta

ahvenen, kuhankin minä tuon pöytään valkoisen kullan.

                 Ja loput minä myyn, sen ahvenen

myyn torilla, myyn matkalla suoraan kärrystä Viipurissakin

                 minä myyn Viipurissa Pietarissa

loput ja poika saa leivän päälle keltaista voita, emäntä

punaruutuisen huivin ja olutta minä en juo vain

sankarit juopuvat, valehtelevat eikä kukaan heitä

huomenna muista, miekkamiehiä, keihäsmiehiä, tykkimiehiä, aatteen

miehiä, hallintomiehiä, istumamiehistä vain

                 laulajat me muistamme

Laatokka kuuntelee vain lauluja

vain laulu

                 voittaa kalastamisen

                 vain laulu voittaa

                 kaiken se voittaa

                 kaiken se muistaa

                 kaiken se kuulee

 

                 antaa anteeksi

 

                 kaiken se antaa tulla mukaan

                 lauluun mahtuu

                 kaikki.

 

Esikuvat

Pääsiäinen oli, ilmeisesti, ja meni. Pakana huomaa sen lähinnä hämmentävän pitkänä lomana. Vielä muutama vuosi sitten innostuin aina pääsiäisenä pippaloimaan Jeesus on kuollut! -bileisiin, jotka muudan ystäväni järkkäsi. En enää. Kristinusko on niin henkitoreissaan koko kultti, että en jaksa uhrata (sic!) sille fantasiakirjallisuuden lohkolle enää ajatustakaan.

Huomenna tulevat Yleisradiosta haastattelemaan. Hmm. Takuuvarmoja kysymyksiä esikoisrunoilijoille ovat esikuvat. Mitä siihen sanoisi? Line up the usual suspects: Haavikko, Manner ja Saarikoski. Nämä tietysti pitävät paikkansa, mutta sama koskee melkein jokaista heidän jälkeensä aloittanutta runoilijaa, ei vain minua.

Höpöstelyä koko homma, olen lukenut lyriikkaa vuosikausia ja pääni halki, kaikki siitä on jotenkin vaikuttanut omiin tuherruksiini.  Ehkä sanon, että Homeros, Vergilius ja  Niebelungein laulu, ihan vaan nähdäkseni toimittajan ilmeen.

 

 

Manner ja minä

 

Pyysivät Eeva-Liisa Manner -seuraan, hallitukseen ja sihteeriksi. Minä suostumaan. En vain siksi, että ELM:n runot ovat isosti vaikuttaneet omaan kirjoittamiseeni, vaan siksi, että jotenkin kummasti olen kokenut salaperäistä yhteisyyttä hänen kanssaan.

Mitenkö? No ensinkin Tampere, entinen kotikaupunkini, jossa Mannerkin asui. Kävin koulua Tampereen Klassillisessa lyseossa muutama sata metriä Mannerin kodista Ojakadulla. Yksi koulukaverini, Mira joku, en muista sukunimeä, asui Mannerin asunnon alakerrassa ja joskus Miran luona liian makeaa valkoviinia koululaisjoukolla särpiessämme muistan kuvitelleeni Eeva-Liisan tassuttelemaan yläkertaan. Mira pyysi haastattelua johonkin kouluesitelmään mutta ELM sanoi kai ei, muistaakseni.

Manner kirjoitti menettämisestä ja poissaolosta, jonka taustalla on monien mielestä lapsuuden kokemus Viipurin kadottamisesta. No, minun isäni oli Karjalasta tulleita evakkoja hänkin, mistä juontuu kummallinen sukunimeni ja paljon muutakin. Ja sitten vielä se, että Mannerilla oli kesähuvila Kangasalla, jossa hän paljon kirjoitti. No tietysti, niin on minullakin.

Kaikki tämä on toki vain astrologissävytteistä loitsintaa, joka kertoo lähinnä siitä, että toivon joskus kirjoittavani yhtä kirkkaasti kuin Eeva-Liisa, joskus.

Glup, arvosteluja Vuosikirjasta on alkanut tipahdella, mm. täällä.