Kirjaamo

Vappu lähenee, huomaan vastaavani juu juu juu outoihin ehdotuksiin.

Kustantanjani markkinointiväki kysyi minua ensi syksyn kirjamessuille spektaakkeliin nimeltä Poetry Peep Show:

”Poetry Peep Show on uudenlainen runoshow, joka järjestettiin viimeksi kirjamessuilla kaksi vuotta sitten, 2004. Lavasteena on ”peep-koppi”, joka on sisustettu itämaiseen tyyliin. Yksi runoilija kerrallaan on kopissa, ja kuulijat voivat varata haluamalleen runoilijalle 3-5 minuutin aikoja. Kuulija valitsee runoilijan esillä olevista runokirjoista haluamansa tekstin, jonka runoilija esittää hänelle kopissa kahden kesken. Kopin ovella on ”henkivartija”, joka päästää kuulijat vuorollaan koppiin ja ilmoittaa, kun runohetki päättyy. Kopin luona on ”puputyttö”, jolta ajat varataan.”

Huhhuh. Mitä sitä ei hyvän asian puolesta tekisi, runouden? Sanoin kyllä, vaikka hivenen arvelutti.

Privaattipalveluksia siis tarjolla, kirjamessuilla nähdään, lokakuussa.

Osallistuin vuosi sitten Karjalan sankarit -runokilpailuun, jonka järjesti Pohjois-Karjalan kirjailijayhdistys. Sinänsä outoa, koska olen olen asunut elämäni asfaltin ja kivitalojen keskellä, Helsingissä, Berliinissä, Brysselissä, Tampereella ja Edinburghissa. Mitä tekemistä minulla on maaseudun kanssa?

Aika vähän, tai sitten todella paljon. Joku tuntematon sukulainen nimittäin otti yhteyttä ja kertoi selvittäneensä juuriamme. Sain tietää, että ensimmäinen tunnettu esi-isäni oli Anders Tontti, joka asui Laatokan rannalla 1600-luvulla, bonde ja kalastaja. Selvisi myös, että Laatokan rannalla isänpuoleiset esivanhempani asuivat sukupolvesta ja vuosisadasta toiseen aina vuoteen 1944 saakka, bondeina ja kalastajina, kunnes tunnetuista syistä joutuivat muuttamaan länteenpäin. Runon paikka, selvästi.

Sain kilpailussa kolmannen sijan ja hämmentävän muhkean summan rahaa. Järjestäjien taustalla häärineellä Maaseudun sivistysliitolla tuntuu riittävän pätäkkää kuin tukiaisviljelijöillä konsanaan.

Runo tuskin päätyy mihinkään kirjaan, joten roiskaisen sen tänne:

Nousee verkkoon ahven! Nousee tähkä, nousee
Auringon kehrä, lännestä nousee
                 pelko
nousee lännestä ja idästä pelko
minä työnnän veneen yöllä Laatokan aaltoon
yö on äiti, muisto ja soppi
                 aalto on koti
                 aalto on syli
                 pehmeä kuolema, musta
aina odottaa, ahven on kalaksi nainen
ystävä on kalan nimi eikä sankareita ole
                 koskaan ollut
on veitsi kurkulla kirjoitettuja valheita
miekkatarinoita idästä ja lännestä
                 sankarin saappaassa on vettä
                 ilmaa suussa ohuita
sanoja lauseita ilman pisteitä isoja
kirjaimia kronikoitsijan housut roikkuvat!
Mutta minä teen työn, työn minä teen veneessä
                 yksin ja kaksin, pojan
                 kanssa minä nostan Laatokasta
ahvenen, kuhankin minä tuon pöytään valkoisen kullan.
                 Ja loput minä myyn, sen ahvenen
myyn torilla, myyn matkalla suoraan kärrystä Viipurissakin
                 minä myyn Viipurissa Pietarissa
loput ja poika saa leivän päälle keltaista voita, emäntä
punaruutuisen huivin ja olutta minä en juo vain
sankarit juopuvat, valehtelevat eikä kukaan heitä
huomenna muista, miekkamiehiä, keihäsmiehiä, tykkimiehiä, aatteen
miehiä, hallintomiehiä, istumamiehistä vain
                 laulajat me muistamme
Laatokka kuuntelee vain lauluja
vain laulu
                 voittaa kalastamisen
                 vain laulu voittaa
                 kaiken se voittaa
                 kaiken se muistaa
                 kaiken se kuulee
 
                 antaa anteeksi
 
                 kaiken se antaa tulla mukaan
                 lauluun mahtuu
                 kaikki.
 

Pääsiäinen oli, ilmeisesti, ja meni. Pakana huomaa sen lähinnä hämmentävän pitkänä lomana. Vielä muutama vuosi sitten innostuin aina pääsiäisenä pippaloimaan Jeesus on kuollut! -bileisiin, jotka muudan ystäväni järkkäsi. En enää. Kristinusko on niin henkitoreissaan koko kultti, että en jaksa uhrata (sic!) sille fantasiakirjallisuuden lohkolle enää ajatustakaan.

Huomenna tulevat Yleisradiosta haastattelemaan. Hmm. Takuuvarmoja kysymyksiä esikoisrunoilijoille ovat esikuvat. Mitä siihen sanoisi? Line up the usual suspects: Haavikko, Manner ja Saarikoski. Nämä tietysti pitävät paikkansa, mutta sama koskee melkein jokaista heidän jälkeensä aloittanutta runoilijaa, ei vain minua.

Höpöstelyä koko homma, olen lukenut lyriikkaa vuosikausia ja pääni halki, kaikki siitä on jotenkin vaikuttanut omiin tuherruksiini.  Ehkä sanon, että Homeros, Vergilius ja  Niebelungein laulu, ihan vaan nähdäkseni toimittajan ilmeen.

Pyysivät Eeva-Liisa Manner -seuraan, hallitukseen ja sihteeriksi. Minä suostumaan. En vain siksi, että ELM:n runot ovat isosti vaikuttaneet omaan kirjoittamiseeni, vaan siksi, että jotenkin kummasti olen kokenut salaperäistä yhteisyyttä hänen kanssaan.

Mitenkö? No ensinkin Tampere, entinen kotikaupunkini, jossa Mannerkin asui. Kävin koulua Tampereen Klassillisessa lyseossa muutama sata metriä Mannerin kodista Ojakadulla. Yksi koulukaverini, Mira joku, en muista sukunimeä, asui Mannerin asunnon alakerrassa ja joskus Miran luona liian makeaa valkoviinia koululaisjoukolla särpiessämme muistan kuvitelleeni Eeva-Liisan tassuttelemaan yläkertaan. Mira pyysi haastattelua johonkin kouluesitelmään mutta ELM sanoi kai ei, muistaakseni.

Manner kirjoitti menettämisestä ja poissaolosta, jonka taustalla on monien mielestä lapsuuden kokemus Viipurin kadottamisesta. No, minun isäni oli Karjalasta tulleita evakkoja hänkin, mistä juontuu kummallinen sukunimeni ja paljon muutakin. Ja sitten vielä se, että Mannerilla oli kesähuvila Kangasalla, jossa hän paljon kirjoitti. No tietysti, niin on minullakin.

Kaikki tämä on toki vain astrologissävytteistä loitsintaa, joka kertoo lähinnä siitä, että toivon joskus kirjoittavani yhtä kirkkaasti kuin Eeva-Liisa, joskus.

Glup, arvosteluja Vuosikirjasta on alkanut tipahdella, mm. täällä.

Sitkeästä flunssasta huolimatta päätin lauantaina suunnata ihmisten pariin. Ylös sängynpohjalta, särkylääkettä poskeen ja eikun menoksi. Ensin Petterin & Mikon kirjanjulkkareihin Arbikselle, sosiaalifoorumi 2006-tapahtumaan. Ja kirjahan on Aktivistit. Suomalaisten kansalaisliikkeiden tarina. Väänsin siitä kirja-arvostelun Voima-lehteen, tänne. Päätoimittaja K. Jylhämö editoi tekstistä parhaat lauseet pois, mikä on kai päätoimittajana olemisen suurin riemu. Kill your darlings, höh, mutta juttu silti parani ediittorin julmuuden myötä.

Yhteiskummallisen possen parista suuntasin kauemmas Töölöön, Nuoren Voiman Liiton 85-vuotisjuhliin Kulttuuritehdas Korjaamolle. Väki oli samannäköistä kuin Arbiksella, paitsi enemmän silmälaseja ja vähemmän dreadlockeja. Kirjalliset piirit minglailivat ja runokaraoke kirvoitti tirskahduksia. Viini meni päähän, kuten esikoiskirjailijoille kai usein tapahtuu, flunssakin vaikutti. Nuoreen Voimaan olen viimeksi rykäissyt jotain viime syksynä, runoja, täällä.