Kirjaamo

Aristoteleen mukaan onni (eudaimonia) syntyy siitä kun ihminen käyttää kykyjään järjen (logos) ja hyveen (arete) mukaisesti. Minä sen sijaan vakuutuin viikonloppuna, että onni on uusi Klippo Comet -ruohonleikkuri.

Toki on Klippo kallis, 2-3 kertaa tavallisiin surisijoihin verrattuna. Eikä se kummalliselta näytä, halvat perusvemputtimet ovat muovikuorineen paljon messevämmän oloisia, ainakin kaupassa. Mutta kun päästään tosimiesten hommiin nilkkoihin nousevallle vihreälle veralle, vain Klippoon voi luottaa. Ihmeellisintä on nurmikon katoaminen. Se ei jää klönteiksi pitkin kenttää, vaan silpuuntuu nuuskaksi ja leviää näkymättömiin. Vain yksi asia harmittaa: Menneet vuodet jotka kuluivat Stigojen sun muiden lelujen kanssa tuhratessa; hajoilevat osat, ruohon tukkimat terät, suolaiset huoltolaskut, uhh.

Mitä muuta? Täysmetallinen  runko, kestää pari sukupolvea eteenpäin, väsymätön Briggs Stratton moottori. Siinä se on, kaikki mitä ihminen kahvin, Lind Gewürztraminer -luomuviinin ja runon lisäksi tarvitsee.

Eeva-Liisa Manner
20.5.2006 klo 11.00 – 12.30
Tampereen pääkirjastossa Metsossa
(Pirkankatu 2)

OHJELMA

Tuttujen lintujen historiasta
Veden ylivoimaisuudesta maahan verrattuna
(Niin vaihtuivat vuoden ajat, 1964)
Maria Aro

Eeva-Liisa Manner –seuran tervehdys
Marja-Leena Tuurna

Vuorosanoja Poltetusta oranssista (1968)
Inkeri Mertanen

Kirjoittamisen aika
Eeva-Liisa Mannerin kirjeistä
Tuula Hökkä

Kirje Eino Salmelaiselle 29.6.1969
Inkeri Mertanen

Laulu Eeva-Liisa Mannerin sanoihin
Arla Salo ja Arto Piispanen

Ystävän ja kollegan puheenvuoro
Kirsi Kunnas

Otteita Kromaattisista tasoista
(Fahrenheit 121, 1968):
Tulin tänne silmiä täynnä, mutta silmittä lähden
Inkeri Mertanen
Sydämen polttamisen voi aloittaa kuin kirjan polttamisen
Maria Aro
Sanat sammuvat yksitellen
Inkeri Mertanen

Lepää pitkät hedelmättömät vuodet  
(Postuumisti julkaistu teoksessa Kirkas, hämärä, kirkas, 1999)
Maria Aro

Laulu Eeva-Liisa Mannerin sanoihin        
Arla Salo ja Arto Piispanen

Liity Eeva-Liisa Manner -seuran jäseneksi! Lisätiedot ja jäsenhakemuslomakkeet:
Eeva-Liisa Manner –seuran sihteeri Jarkko Tontti, jarkko.tontti(ät)helsinki.fi, 0400-784313

Snellmanista vouhkaavat. En ole pitänyt häntä juuri minään ja silloin olisi parasta ohittaa koko aihe. Mutta kun nyt kuitenkin asun äijän nimikkokadulla, olen puuhannut myös filosofiaa ja pelehdin nykyään poliksen asioiden parissa kuten Johan-poikakin aikanaan, niin lienee aika sanoa jotain.

Yliarvostettu filosofina hän ainakin oli. Snellman lähinnä copy-peistaili ja piskuisesti modifoi Hegelin oikeus- ja yhteiskuntafilosofiaa, omaperäiseen ajatteluun hän ei kyennyt. Tämä kylläkin riittää maineeseen Pohjan perukoilla, silloin ja nykyään.

Enemmän kuin Snellman sinänsä minua jurppii Snellman-juhlavuosivouhotus ja siihen liittyvä suurmiespalvonta, turha patsastelu ja pompöösi paukuttelu. Yleensäkin pitäisi puhua filosofiasta, ei filosofeista; politiikasta, ei poliitikoista; kirjallisuudesta, ei kirjailijoista.

Snellmanin kirjoituksista paistaa tunkkainen konservatiivisuus, nationalismi ja ennen kaikkea naisten väheksyminen. Näin hän kirjoitti Naisen sivistyksestä vuonna 1844:

”Meidän tarkoituksemme ei voi olla vaatia naiselle niitä oikeuksia, joita viime aikoina on ruvettu yhteensä sanomaan naisemansipatsiooniksi. Tämä kumoaa perheen ja samalla sen yhteiskunnan, jonka sisällä yleiset ihmisoikeudet voivat tulla naisen hyväksi. Sillä perheen ulkopuolella hän välttämättä joutuu saman kohtalon alaiseksi kuin heikompi yleensä: vahvemman kukistettavaksi ja häntä palvelemaan sekä joutumaan häviöön.”

Joidenkin mielestä ei voi vaatia liikoja, ihmiset ovat oman aikansa lapsia, fiksuimmatkin, eikä heitä voi arvioida meidän arvojemme mittapuulla. Snellmania tämä ei auta. Melkein samoihin aikoihin, 1869, kirjoitti John Stuart Mill kirjassaan The Subjection of Women:

”The object of this Essay is to explain as clearly as I am able grounds of an opinion which I have held from the very earliest period when I had formed any opinions at all on social political matters, and which, instead of being weakened or modified, has been constantly growing stronger by the progress of reflection and the experience of life. That the principle which regulates the existing social relations between the two sexes — the legal subordination of one sex to the other — is wrong itself, and now one of the chief hindrances to human improvement; and that it ought to be replaced by a principle of perfect equality, admitting no power or privilege on the one side, nor disability on the other.”

Suomen historiassa on onneksi fiksumpiakin Johaneita kuin Snellman, lue lisää Runoilija kansallisfilosofin kourissa. niin & näin 4/2005.

Lähdin aamulla joten & kuten heräänneenä kävelemään töihin. Taivaalla oli outo valoilmiö jota en ollut nähnyt kuukausiin, kirkas valopallo. Lämmintä. Suomalaiset oli piilotettu jonnekin ja tilalle oli rahdattu joukko hyvinpukeutuneita, iloisia kaupunkilaisia jostakin Keski- tai Etelä-Euroopan maasta. Kaupunki oli kaunis ja totta.

Kaisaniemen puistossa oloni sen kun parani. Melkein jokainen vastaantuleva nainen hymyili minulle, katsoi silmiin, juuri sillä lailla. Lyhythameinen neito iski silmää. Huh!

Ohitin Kiasman ja ylitin Mannerheimintien. Sama jatkui, vastaantulijoiden kasvoille levisi hymy kohdatessamme. Ehkä he olivat kaikki ostaneet esikoisrunokirjani ja tunsivat minut ulkonäöltä. Hymyilin kaikille takaisin, tyytyväisenä.

Kiivetessäni työpaikkani kiviportaita huomasin että housujen vetoketju oli auki, paidan kulma roikkui sepaluksen aukosta, lepatti tuulessa. 

Töissäni joudun lukemaan monenmoista lehdykkää. Surullisimpia ovat Uutispäivä Demarin ja Kauppalehden kaltaiset älämölöjulkaisut, joiden sivuille ydinvoima- ja Nato-kiimaiset keski-ikäiset äijät oksentelevat ja purkavat pahaa oloaan.

Vapaa-aikanani vältän valtajulkisuuden seuraamista ja keskityn kirjoittamiseen. Jos jotain ehdin lukea tukeudun mediafiksuimmistoon, kulttuurilehdistöön. Se on vastajulkisuus jota seuraamalla voi säilyttää kosketuksen olemisen mieleen.

Le Monde diplomatique on pompöösistä nimestään huolimatta yksi varteenotettavimmista yhteiskunnallisista aikakauslehdistä Euroopassa. Välillä Diplon tekstit tosin ovat menneen maailman vanhavasemmistolaista jäkätystä, jota lukiessa kiemurtelee tuskissaan. Äly hoi, sosialismi ei toimi, ei ole koskaan toiminut eikä tule koskaan toimimaan. Mutta välillä Diplo iskee lujaa ja osuu kohteeseensa. Viimeisimmässä Serge Halimi kirjoittaa Yhdysvaltojen konservatiivisen oikeiston menestyksellisestä kampanjasta, jolla intellektuellit mustamaalattiin alemman ja ylemmän keskiluokan silmissä. Elitismisyytöksillä sun muulla populismilla älylllinen keskustelu tukahdutettiin tehokkaasti. Seuraukset tiedämme.

Joidenkin mielestä Suomessa on liikaa kirjallisuuslehtiä. Osa onkin kovin pienilevikkisiä. Mutta runsaus ei kirjallisuudessa ole pahasta; myös helilaaksosia, danbrowneja ja catherinecooksoneja tarvitaan. Kyllä hyvä viihde aina paskan taiteen voittaa. Kirjallisuus- ja kulttuurilehti Kerberos sen sijaan ei viihdettä julkaise ja hyvä niin. Uusimmasta numerosta vaikutuin Katariina Vuorisen runoista, Antti Nylénin Morrissey-kirjoituksesta ja Vilja-Tuulia Huotarisen artikkelista Jeffrey Massonista, josta tosin jäin kaipaamaan kriittisempää otetta Massonin provokaatiokirjaan.

Mitä muuta? Uuden Parnasson arkistolöytö, Veijo Meren ennen julkaisematon novelli, oli hieno täsmäisku. Sattumalta luin juuri samaan aikaa kirjaa Miten kirjani ovat syntyneet (1969), jossa kirjailijat kertovat kirjoittamisestaan. Meri viittaa esitelmässään Parnassossa nyt, vuosikymmenten jälkeen julkaistuun tekstiin.

Jotkut virkistyvät keväällä, puhkuvat & puhisevat, minä vähenen, jaksu loppuu ja pöly menee nenän kautta päähän.

Tästä yleisestä saamattomuudesta ja notkoniskaisuudesta minua vähän nosti Niina Hakalahden kirja-arvostelu Aamulehdessä 29.4.2006:

”Esikoisrunoilija Jarkko Tontti on poeta doctus, oppinut runoilija. Tampereelta helsinkiläistynyt Tontti on koulutukseltaan lakimies ja filosofi ja jo ennen debyyttiään saavuttanut paljon kirjallisella kentällä. Tontin runoja on julkaistu muun muassa Parnassossa, Tulessa & Savussa sekä runouden vuosikirja MotMotissa.

Antiikissakin poeta doctus yhdisteli eri tyylejä suvereenisti, ja näin tekee myös Tontti. Laajassa Vuosikirja-kokoelmassaan Tontti kirjoittaa ainakin ironisesti, vakavasti, lyyrisesti ja kollaasitekniikkaa hyödyntäen. Tontti ammentaa historiasta. Teoksessa keskeinen on Jacasser-hahmo, joka toisaalta on kuningattaren neuvonantaja 1500-luvulla, mutta toisaalta saa oikeissa töissä sähköposteja: ”Do you want to enhance your penis”.

Vuosikirja on hiottu esikoinen, joka monialaisuutensa vuoksi vaatiikin aika lailla lukijalta. Tontin runoilijanote kuitenkin palkitsee: ”Kun olin laikukas vanhus opin uudelleen lentämään” tai ”Kun näin elämäni ensimmäisen kentaurin lakkasin uskomasta”.

Lämmittää.