Kirjaamo

No niin. Nyt se on tehty. Jätin oikeat & kunnialliset työt ja päätin ’vivre de sa plume’ kuten gallit sanovat eli elää kynällä ja kynästä tai siis nykymaailmassa näppäimistöstä.

Järjestimme yhteiset läksiäiset Irina Krohnin kanssa, joka jätti eduskunnan sattumalta samaan aikaan. Pippalot olivat sekavat ja lämpimät. Heidi puhui kauniisti ja luki yhden runoni, joka tosin katkesi keskeltä. Elina antoi eduskunta-avustajien läksiaislahjan, mikä oli hyvää. Pääsihteeri Tiina ojensi painavan kuution, joka valaisee nyt yöpöytääni. Osmo sanoi jotain viisasta josta en saanut selvää. Tuija ilmoitti, että olemme olleet vain yhdesta asiasta eri mieltä. Kirsi halasi, samoin Irina. Rosa lähetteli mammislomalaisen terveiset jo edellisenä päivänä. Oras kiitti ja Jyrkiltä sain hassun T-paidan. Anni sanoi, että ’järkkyä että sää lähdet’, mikä on totta. Ja sitten valtava määrä muita ystäviä jotka toivottivat kaikkea hyvää.

Ei voi mitään, suru tulee silmään. Paras työpaikkani tähän asti jäi taakse. Vihreät senaattorit ja eminenssit heidän taustallaan ovat olleet mitä hulppeinta seuraa. Mutta myöskään sille ei voi mitään, että kun kirjoituttaa on vain kirjoitettava.

Blogislavian keskuskomitealta tuli käskykirje, jonka mukaan kaikkien on nyt kirjoitettava potkupallosta. Liittyy kuulemma joihinkin meneillään oleviin kisoihin. Minä töihin, kiltti kun olen.

Aiheen vaikeutta helpotti äskettäin Jussi, tuo PK-sektorin uupumaton uurastaja, joka leikkasi blogissaan näpsäkästi siivet potkupalloilun intellektualisoinnilta. Ja Jussi on itse mitä fiksuin ja myös vimmainen potkupallofanittaja. Kieltämättä liikkumatila on käynyt ahtaaksi. Jokseenkin kaikki tuntemani kirjallisfilosofisyhteiskunnallisen kermalliston miesjäsenet ovat äskettäin menettäneet tolkkunsa ja karsineet elämästään pois kaiken potkupalloon liittymättömän.

Olen yksin. En osaa, en käsitä. En pysty, vaikka olen - totta vie - yrittänyt. Joskus muinoin baarien ja hikisten äijäasuntojen male-bondaus -tilanteissa hihkuin muiden mukana ja tiirasin vaaleanvihreää televisioruutua. Väkinäistä päkistämistä se oli, totaalisen vierauden tunne jätti vain reiän sieluun.

Hmm. Ehkä tämä johtuu yleisestä tulokulmastani elämään. Television katsomisen sijaan pelaan mieluummin tietokonepelejä, pääsee itse vaikuttamaan spektaakkelin etenemiseen. Kirjojen ja lehtien lukemisen sijaan kirjoitan itse; saa sellaista tavaraa kuin haluaa. Jos olisin sille elämänsaralle päätynyt, pelaisin ehkä itse potkupalloa hullunkiilto silmissä, toisten pelaamisen toljottaminen ei anna minulle mitään.

No mutta, nautiskelkaa intohimostanne potkupalloväki. En ymmärrä, mutta vaistoan isoja tunteita. 

No jopas. Kustantaja, tuo rakkain kaikista, kertoi ihmeellisen uutisen. Vuosikirjasta otetaan toinen painos, mitä ei varmaankaan tehtäisi jos ensimmäistä ei olisi myyty loppuun. Hämmentävää. Runokirjoja kun ei yleensä ostella kuin leipää. Kiitos, sinulle juuri.

Toisinaan periaatteista kannattaa tinkiä. Esim. tänään suostuin kietomaan (solmimisohjetta tihruten) kaulaani hassunkurisen kankaisen suirulan, jota olen käyttänyt ties koska viimeksi. Miksikö? No työpaikkani, joka majailee Euroopan ensteksrumimmissa rakennuksessa, juhlii satavuotisuuttaan.

Talon pomot ovat pistäneet isosti pätäkkää palamaan, kuten jotkut ovat ehkä lukeneet. Ilmassa on henkilökohtaisen isottelun tuntua. Demariuden ruumiillistuma Paavo Lipponen, tuo Suomen tukea Bushin Irak-katastrfoille lupaillut mies, jättää talon piakkoin, ensi vaalien jälkeen. Se on kyllä juhlimisen aiheinen asia.

Ja toki on myös eduskunnan 100-vuotisuus. Välillä tässä talossa joutuu epätoivoon (silloin on syytä kirjoittaa runo tahi pari), mutta demokratiaa parempaa hallintomallia ei näytä olevan. Otetaan sille.