Kirjaamo

Perskules! Tuli & Savu -runouslehden entinen päätoimittaja Miia raportoi että hallitus aikooo nirhaista kulttuurilehtituesta 15 %. Saatanan tunarit. Tilanteessa, jossa media sekä keskittyy että viihteellistyy kulttuurilehdet ovat tärkeämpiä kuin koskaan. Ja halpaa on. Useimmat tuntemani kulttuurilehdet syntyvät käytännössä vapaaehtoisvoimin ja ilman palkkaa, tuella mahdollistetaan kiinteiden kulujen kattaminen.

Summa jolla kulttuurilehtiä tuetaan on aivan mitätön, 800 000 euroa. Sitä on hyvä verrata sekä Ruotsin vastaavaan tukeen, joka on moninkertainen, että kotimaisiin maataloustukiin joista kulttuuriministeri Saarelan puolue kyllä pitää huolen. Siis siitä, että ammatikseen Itämerta ja järviä leväaltaiksi muuttava porukka saa varmasti kahden vuoden välein isomman citymaasturin pihalleen. Arvot kohdallaan, jeah.

Itse tunnen parhaiten kirjallisuuslehdet. Tosiasia on, että ilman niitä suomalainen kirjallisuus olisi pulassa. Niiden kautta rekrytoituu ja kouliintuu oikeastaan koko kirjallinen kenttä: kirjailijat, kriitikot, kustannustoimittajat, kääntäjät ja kirjallisuudentutkijat. Ja kaikki tämä tapahtuu koska on olemassa pelkästä rakkaudesta asian eteen puurtavia ihmisiä, kuten Miia ja monet muut. Arvelen että kaikissa taiteissa tilanne on samanlainen. Muista kulttuurin osa-alueista ja yhteiskunnallisista lehdistä puhumattakaan. Katso listaa, täältä.

Äsken huomaamani politiikan pikku-uutinen pisti vimmaiseksi. Sallittakoon siis poliksen asioiden kommentointi. YLE:n verkkosivut nimittäin kertovat, että Suomen curlingmaajoukkueen kapteeni, hyvinkääläinen Markku Uusipaavalniemi asettuu Keskustan ehdokkaaksi Uudellamaalla vuoden 2007 eduskuntavaaleissa.

Surulliseksi pistää. Eduskunnassa taannoin työskennellessäni syvä inhoni urheilu- sun muulla populaarijulkisuudella eduskuntaan päätyneitä ”poliitikkoja” kohtaan syveni, jos mahdollista, entisestään.

Kaikki nämä mikkoalatalot, artobryggaret, lassevirenit ja tanjakarpela-saarelat ovat demokratian irvikuvaamista pahimmillaan. Ei siksi, etteikö hyvinkin eritaustaisista ihmisistä voisi kasvaa mitä nohevimpia yhteisten asioiden hoitajia. Mutta on valitettavasti niin, että useimmat (eivät kaikki, onneksi) viihdetaustaiset poliitikot ovat niiden oikeiden poliitikkojen sätkyläisiä. Keskustan Mikko Alatalo käy eduskunnassa painammassa ’Paikalla’ nappia ja kiiruhtaa sitten sinne minne kuuluukin; keikalle kansaa viihdyttämään. Demarien Arto Bryggare päivystää eduskunnan saunaosastolla mielipidekirjoittelija Aarne ’Loka’ Laitisen kanssa toljottamassa telkkarista urheilua (Aina käydessäni eduskunnan saunassa tämä kaksikko oli paikalla).

Kun ministerinä on viihdetaustainen julkkis, kuten Keskustan kulttuuriministeri Tanja Saarela, valta on erityisavustajilla eli käytännössä puolueen muutamasta äijästä koostuvalla ydinporukalla. Ääni viihdepoliitikolle on ääni jollekin muulle.

Jos niin kävisi, että curlaaja Markku Uusipaavalniemi pääsisi eduskuntaan tarkoittaisi se mitä todennäköisimmin sitä, että taas olisi yksi kansanedustaja vähemmän. Taas yksi reppana, joka ryhmäkurilla käsketään tekemään juuri niin kuin puolueen piskuinen eliitti haluaa riviedustajien tekevän.

Joskus muinoin jaksoin jankuttaa suomen kieleen ryömiviä anglismeja ja englanninkielisiä sanoja vastaan. Nykyään, muututtuani negativistista positivistiksi, vain riemuitsen oivista käännöksistä ja muista vastaiskuista. Kemppisen sivuilta verkkokalvoilleni ja korteksiini tarttui kauan kaivattu kohdallinen käännös Open Source -ohjelmistoille, napakasti vain avokoodiohjelma. Voi olla alan äijille vanha juttu, mutta minulle uusi. Vähäjäseninen Elävien varatuomarirunoilijoiden seuramme näyttää voimansa! (Divarista tarttui eilen taskuun VT Kemppisen runokokoelma Mahdollinen metsä. WSOY, 1987).

Kärkisijaa tässä häviöön tuomitussa kamppailussa pitää edelleen loppupeleissä, jonka synty on epäselvä. Vahvasti epäilyksen alainen on Rimmis-Mikko, jonka Pussikaljaromaani levitti sanan laajaan tietoisuuteen. Loppupelit tekivät selvää jälkeä junttimaisesta pitkässä juoksussa -anglismista. Sitä käyttävät enää 80-luvun Arizonan-vaihtoppilasvuottaan nostalgioivat keski-ikäiset kokoomuspoliitikot ja Esko Aho. 

Asun keskellä kaupunkia, joten käytän vain harvoin metroa ja junaa. Tänään kuitenkin kiirehdin tolkuttoman aikaisin (ennen klo kahdeksaa!) Amnestyn toimistolle palaveeraamaan. Metrossa Kaisaniemestä Kamppiin huomasin oman nimeni seinällä keltaisen julisteen alareunassa.

Mitäs tämä on?

Sitten muistin, että lähetin keväällä jokusen runon HKL:n Runoja raiteilla -kampanjaan. Pyysivät kaupunki- ja matka-aiheisia tekstejä. Ilmeisesti minut valittiin mukaan. Toinen nyt kiskoilla keikkuva runo on Vuosikirjasta ja toinen on uusi, vain tätä varten väännetty:

Nousee kaupunki aamuun, heräävät
hermoradat
ja varikolla mahtavien autojen rivi,
eteenpäin, synapsista synapsiin
kolkkaa kiskoille päivän
ensimmäinen vaunu
asemalta asemalle
kilpaa auringon kanssa
ja suonissa kohisee kuin
lentäisi Tapanilasta Töölööseen ja
takaisin, sinnekin
kohti Helsingin sydäntä.

 
Aalto särkyy torin laitaan, kulmikkaaseen kiveen
kärsivälliseen muuriin
sataman odottavaan syliin.
Kaikki uskovat peruskallioon
mutta kaupungin alla on vettä
pinkeä pinta, meri,
liikkumaton vesi johon kaikki nojaa.

Aalto särkyy torin laitaan, lokki tietää
huutaa.