Vuosikirja pääsi Helsingin Sanomien esikoiskisan finaaliin. Kiva näin. Mutta aina kirjallisia tai muita taiteellisia kilpailuja tuumiessa jotenkin tulee paha mieli. Joidenkin teosten esiinnostamisen hinta on joidenkin sysääminen syrjään. Nytkin olisin kaivannut mukaan esim. Riikka Pelon Taivaankantajaa ja Jussi Hyvärisen runokokoelmaa Kurkistan kaivoon. En kylläkään osaa sanoa, mitkä olisi pitänyt tiputtaa pois niiden tieltä. Julmaa on.
Helsingin kirjabakkanaalit alkoivat taas Messukeskuksessa. En oikein tiedä kuinka niihin pitäisi suhtautua. Toisaalta myyntimouhuaminen ja spektaakkelit ovat mahdollisimman kaukana siitä maailmasta jossa viihdyn. Toisaalta on kai hyvä, että ihmiset kirmaavat kirjojen äärellä, ovatpahan ainakin poissa kadulta pahanteosta, puhumattakaan tästä idiotismista. Ja olen siellä minäkin pönöttämässä ja naamailemassa.
Jotain surullista siinä silti on, että kirjamessutodellisuudessa viiviavellánit, harrikirvesniemet, päiviräsäset sun muut pahvipäät ovat kirjantekijöinä samassa asemassa kuin Pirkko Saisio, Jörn Donner tai Péter Nádas.
Lisää paineidenpurkua kirjamessuista Vihreään Lankaan kirjoittamassani kolumnissa, täällä. Oikeastaan se ilmestyy vasta huomenna tai joskus, mutta koska olen varatuomari tulkitsen tekijänoikeuslakia ja muita pidäkkeitä väljästi.
Ai niin, perjantaina 27.10. kirjabailut Vanhalla, klo 20 alkaen. Vapaa pääsy.
Lisäys 29.10. Paras kirjamessublogaus on täällä.
Päätin laajentaa tajuntaani taatusti laillisin keinoin. Tallasin vieraan taiteenlajin pariin, Taidehalliin arkkitehti Eero Saarisen työstä kertovaan näyttelyyn.
En ole ennen tehnyt itselleni selväksi miksi vieroksun modernia arkkitehtuuria. Faktathan ovat kaikkien tiedossa: Kun kulkee suomalaisten kirkonkylien ja pikkukaupunkien kaduilla voisi luulla, että täällä ei ole ollut asutusta ennen Toista maailmansotaa. 1950-1970 -luvuilla toteutettiin vimmainen vanhan rakennuskannan hävittäminen ympäri maata. Tilalle nousi Alvar Aallon ja Eero Saarisen seuraajien suunnittelemia laatikoita.
Mutta mikä siinä oikein mättää? Ei vanha ole itsetarkoituksellisesti hyvää, ennenkin osattiin rakentaa rumasti ja kehnosti.
Kun katselin kuvia Saarisen töistä Taidehallin seinillä tajusin mikä on vikana. Saarisen tunnetuimmat työt ovat yhdysvaltalaisten suuryritysten pääkonttoreita, joita on ripoteltu pitkin metsiä tai keskelle isoja puistoja, kauaksi muista rakennuksista. Vähän niin kuin Finlandia-talo. Moderni arkkitehtuuri ei tule toimeen edeltävän rakennuskannan kanssa. Pitää päästä aloittamaan puhtaalta pöydältä. Jos tarpeeksi isoa tyhjää plänttiä ei löydy, vanhat talot pistetään pirstaksi.
Helsingissä tämän ajatteluvan surullisimpia muistomerkkejä on Kauppatorin laidalle pykätty Enso-Gutzeitin -toimitalo, jonka tieltä purettiin Theodor Höijerin uusrenessanssitalo vuodelta 1897. Läheltä katsottuna Enson talo on ihan jeppis. Mutta ympäristöönsä se ei sovi, ruminta Helsinkiä.
Modernin arkkitehtuurin ideologia kulminoituu Saarisen kuuluisimmassa työssä, 192 metriä korkeassa St. Louis Gateway Arch -kaaressa. Se pystytettiin Amerikan lännen valloituksen muistoksi eli toisin sanoen intiaanien kansanmurhaa ylistämään. Hyvin sopii kuvaan myös se, että MacDonalds on saanut logolleen innoituksen samaisesta kaaresta.
Syksy laskeutui harteille ja alakulo veti niskan köyryyn. Mistä jaksua kun oleminen maistuu kuivalta näkkäriltä?
Googlesta, tietty. Omalla nimellä hakeminen on nykyajan Narkissoksen lähteeseen kurkistamista, minunkin. Mitä sieltä näkyy? Yhteensä 16 200 osumaa hakutermille “Jarkko Tontti” ja vielä lisää termeillä “Jarkko Tontin” ja “Tontti Jarkko”.
Selviää, että Maskun kunta on lahjoittanut tontin Jarkko Niemiselle. Onneksi olkoon. Muut hakuiskut tuntuvat liittyvän jotenkin minuun, koska olen maailman ainoa tämän niminen. Kiihottavaa.
Joidenkin mielestä Internet-tieto on historiatonta nykyhetken tuubaa. Mutta ainakin nyt netti muistuttaa minua edellisistä elämistäni. Joku italialainen Damiano Canale kirjoittaa Etica & Politica -lehdessä väitöskirjani liepeiltä. Jännää. Italian taitoni on kesken jätetyn peruskurssin varassa, joten en ole ihan varma mitä Damiano on mistäkin mieltä. Mutta silti hauska muistutus vanhoista kuvioista jotka nykyään tuntuvat kovin etäisiltä.
Antiikin tarinan Narkissokselle kävi huonosti. Oma kuva lumosi nuorukaisen ja hän jähmettyi itseään ihailemaan. Paikalle kasvoi myöhemmin keltaisia kukkia, narsisseja. Narkissoksen tarusta juontuu tietysti käsite narsistinen, joka onkin kaikkien kirjoittavien ihmisten yhteinen ominaisuus. Jähmettyminen uhkaa jos verkkoon jää roikkumaan, tai muuten minäänsä peilailemaan. Töihin siitä senkin nahjus!
Vuoden 2006 Nobelin-kirjallisuuspalkinto meni Orhan Pamukille. Hyvä näin, vaikka en ole mikään vimmainen Pamuk-fanittaja ja oikeastaan olisi jo ollut runoilijoiden vuoro. Kuten usein, Nobel-palkinto on nytkin poliittinen viesti, tällä kertaa Turkin ja muiden maiden ilmaisunvapautta rajoittaville öykkäreille.
Joku ehkä vielä muistaa, kuinka jokin aika sitten Suomessa oltiin pääministeriä myöten sitä mieltä, että tanskalaisen Jylland Postenin pilakuvia profeetta Muhammedista ei olisi pitänyt julkaista. Suomi oli ainoa eurooppalainen maa, jossa hallitustasolla hyväksyttiin sensuuri. No, toivottavasti Pamukin palkinto muistuttaa kotimaisten konservatiivienkin mieliin sen, että uskonnollisten tunteiden loukkaamiseen sun muuhun vastaavaan vetoaminen ilmaisunvapauden rajoittamiseksi on vaarallinen tie jolle ei pidä lähteä. Pamukia vainoavat turkkilaiset nationalistit, mutta monissa maissa uskonnollisten ryhmien painostus kirjailijoita ja toimittajia kohtaan on paljon, paljon vakavampi ongelma.
Ai niin, Suomen rikoslaissakin on yhä edelleen kriminalisoitu “jumalanpilkka”. Juristina sanoisin, että jumalanpilkan pitäisi olla asianomistajarikos, eli vain loukattu taho itse voisi asiasta nostaa syytteen…
Nonni. Lauantain ja sunnuntain välisenä yönä se tapahtui. Syyskuu vaihtui lokakuuksi ja elämäni meni uusiksi. Ainaskin viisitoista vuotta käytössä ollut Helsingin yliopiston sähköpostiosoitteeni jarkko.tontti@helsinki.fi kuoli pois, katosi galaksien väliin ikuiseen olemattomuuteen ja unohdukseen kuin Kalle Päätalon kirjallinen tuotanto tai yhden listahitin poptähti.
Suhteemme on toki ollut ennenkin katkolla. Minulla on ollut muitakin sähköpostiosoitteita; työpaikkojen, muiden yliopistojen (joo, pari ulkomaantuttavuutta…), jopa yhdenviestinjuttuja g-mailien ja ja hotmailien kanssa on tullut kokeiltua. Viime viikonloppuun saakka suhteemme kesti nämä karikot. Mutta nyt loppu tuli yhdellä iskulla, yliopiston atk-keskus ei enää uskonut selittelyjäni.
Nostos algos, kuten kreikkalaiset sanovat, kotiinpaluun tuska eli retroa kehiin: suhteemme käynnistyi takellellen. 1990-luvun alussa ei ollut ketään kenelle sähköpostia lähettäisi eikä kukaan osannut lähettää sellaisia minulle. Mutta pian vauhti kiihtyi ja jarkko.tontti@helsinki.fi tuli täysillä elämääni, jaoimme pian kaiken, arjen ahdistukset ja juhlien jeejeet.
Mikään sähköpostiosoitesuhde ei ole ongelmaton. Kaikki sen tietävät, roskaposti, tuo sähköpostiosoitesuhteen nalkutus ja piereskely uhkasi meidänkin yhteiseloamme. Myönnetään, minä sen aloitin, silkkaa kokemattomuuttani. Taisi olla vuosi 1996 kun sain elämäni ensimmäisen roskapostiviestin, vaikka en sitä sellaiseksi tajunnut. Yhdysvaltalainen yritys tarjosi ulkkariparalle apua Green Card -arpajaisten hakulomakkeen täyttämiseksi. Minä suuttumaan. Vastasin viestiin parin sivun mittaisella vuodatuksella, jossa perustelin miksi en tosiaankaan halua astua jalallani Yhdysvaltojen maaperälle, en töihin Green Cardin turvin enkä muutenkaan, yök yök. Sen jälkeen roskapostia onkin riittänyt.
No mutta. Ehkä elämä jatkuu, uusi osoite on vielä kokematon, mutta emmeköhän tutustu toisiimme. Nyt tuntuu siltä, että se on niin erinomainen, että peuhaan sen kanssa loppuelämäni.
