Vuoden viimoisena päivänä suuntaan kohti Roomaa. Miksikö? Ei mitään sen ihmeellisempää syytä kuin että pitäisi keksiä tulevalle kirjalle nimi ja sellaista. Roomassakin sen voi tehdä, kai. Ongelmia: italian taitoni on joskus kesken jätetyn peruskurssin varassa. En osaa sanoa kuin avanti popolo, andiamo ragazzi ja per favore. Ehkä selviän. Jos minusta ei enää kuulu mitään, lähettäkää etsintäpartio.
Matkalukemiseksi tuumin ottaa Rafael Albertin runokokoelman Neljästä totuudesta. Suomentanut Tarja Roinila, kukas muu. Ja sitten varmaan Goethen Italian matkan, pohjoisen ihmisen havaintoja parin sadan vuoden takaa. Joku sanoi, että kaiken minkä tiedämme Italiasta tiedämme Goethen kautta. Ja tietysti otan megeen Asterix gladiaattorina -albumin jossa gallit toikkaroivat Rooman kaduilla.
Jeps! Lienen selvinnyt pikkujouluruuhkasta joten & kuten kunnialla. Pari viimeisimmistä eli Liken ja Voiman pippalot olivat jotenkin ristikkäiset, samaa punavihreää porukkaa molemmissa; ihan kuin ne olisivat samaa konsernia, mitä ne eivät ole. Ketä siellä oli? Voiman intiaanileirissä ja/tai Liken kellarissa pähisivät kirjaimmeisistä ainakin Jaana Airaksinen, Jani Saxell, Timo Lappalainen, Jukka Mallinen ja Veronica Pimenoff. Heidi pyörähti paikalle Likeen, samoin Elämää & kirjoitusvihreitä. Päätoimittaja Kimmo paimensi Voiman toimitusta ja timmeintä oli pöytälätkän ääressä. Minä kotiin, aikaisin.
Mitäs muuta? Kuten ikkunasta näemme, kevät on jo pitkällä. Västäräkkejä sun muita pääskysiä ei enää tarvita ennusmerkeiksi. Ja kas, kustantajien kevätluettelot ovat kolisseet luukkuun. Mitä on Tammella tarjota? Hannu Luntiala, veljeni juristiudessa ja kirjallisuudessa rykäisee toisensa, nimeltään Viimeiset viestit. Odotan isolla, Hannun novellikokoelma Hommes oli hykerryttävä. Merja Virolainen opetti minua taannoin runolle Kriittisen korkeakoulun kirjoittajakoulutuksessa. Merjalta tulee keväällä jotain ihan muuta, nimeltään Kontaktia halutaan.
Kuten kaikki tietävät, kustantajien täytyy julkaista hömpänpömppää, jotta tulisi rahaa oikeiden kirjojen tekemiseen. Tammella tämä tarkoittaa ensi keväänä mm. Pertti ”Lande” Lindforsin muistelmien toisen osan ulospukkaamista. Arvostelin pari vuotta sitten tämän Suomen ehkä paskimman filosofin muistelmien ensimmäisen osan. Lande ja hänen haamukirjoittajansa Veli-Pekka Leppänen taisivat suuttua tosissaan, jättivät viestejä kännykkääni ja puhisivat vastineita. Heh, selvä merkki, olin osunut oikeaan; täällä.
Arduum nostaa esiin erinomaisen tärkeitä kysymyksiä äsken jaetusta tietokirjojen Finlandia-palkinnosta, täällä.
En olisi ikinä uskonut, että tiistain runoiltaan Villa Kiveen tulisi niin messevästi väkeä. Eri vekkulia, kiitos yleisölle. Juontaja Jyrki Kiiskinen oli hirmullisessa krapulassa, mutta selvisi oloonsä nähden mainiosti. Hytös-Ville tuli myöhässä, syy oli kai Pendolinon. Jussi H. saapui Joensuusta saakka tuulisen Rannikko-Suomen runoskeneä vahvistamaan. Marianna ja Silja esiintyivät huitsin hyvin. Meitsi ryki viimeisenä. Kirjoja myytiin ja senaattori Sinnemäkikin istui yleisössä. Jatkoilla ratkaisimme kirjallisuuden ja maailman ongelmat. Hyvin!
Jarkko Tontti
Senaattori Ojansuu piti äskettäin eduskunnassa puheen kirjastokorvauksista ja puolusti kirjailijoita. Hyvä Kirsi ja kiitos!
Lisäys klo 16.16: Jos et muuta tiistai-illaksi keksi, niin tule tänne.
Paskin kirja pitkään aikaan -palkintoraati on saanut työnsä päätökseen. Pitkän pohdinnan jälkeen raati päätyi antamaan palkinnon, mikä se sitten onkin, kokonaistaiteellisesta elämäntyöstä omakustannekirjailija, kansanedustaja Ahti Vielmalle.
Raati pitää Vielmaa maamme johtavana avantgardistina, todellisena taiteen etuvartiomiehenä. Vielman elämä ja teokset sulautuvat häkellyttäväksi kollaasiksi, jonka kautta totuus olemisen mielestä, vihdoinkin, paljastuu.
Jo esikoiskokoelmansa (Pieni Poika, 1995) nimessä Vielma näyttää tinkimättömyytensä. Vielmaa eivät suomen kielioppisäännöt koske, hän ei ole poika vaan Poika. Pysähdyttävät runot ovat yhdistelmä kielellistä innovatiivisuutta ja omaperäistä, aforistista viisautta:
Valhe viiltää kuin veitsi / katkoo ystävyyden siteet / kuihduttaa kunnioituksen / tukahduttaa rakkauden. (s. 45)
Vielman, kotiseutunsa kirkkovaltuuston aktiivitoimijan, teosten johtavat teemat ovat Jumalan ylistäminen ja kommunismin vastustaminen, joista varsinkin jälkimmäinen on edelleen mitä polttavin ongelma Suomessa. Vielma, s. 1941, ei todellakaan ole jäänyt menneen maailman kiistoja vatvomaan vaan pitää oikeutetusti esillä kommunistien pilkkaamisen tärkeyttä. Romaanissaan Kolhoosien kuningas (2004) Vielma näyttää tyhjentävästi kommunismin ihmisruumista rappeuttavan luonteen kuvatessaan Kekkosen ja Nikita Hrustsovin yhteissaunomista:
Nikita puhisi nurkassa ja piilotteli pientä sinisenharmaata vehjettään haudutetun vatsan alle, nosteli kankkujaan ja piereskeli salaa huulet lerpalla. (s. 7)
Novellikokoelmassa Rinnastuksia Vielma, metsuripienviljelijän poika, luo omaperäisen fiktiivisen henkilön Mikon, metsuripienviljelijän pojan, joka nousee köyhyydestä korkeuksiin, kurkottaa kokoomuksen kansanedustajaksi saakka. Raati kiittää teosta erityisen vaikuttavasta kohtauksesta, jossa Mikko taivuttelee työttömän rakennusmiehen Jussin kommunistista kokoomuksen äänestäjäksi.
Raati oli valinnassaan yksimielinen. Ahti Vielman kirjallinen työ tulee säilyttämaan arvonsa myös tulevaisuudessa, se on yhtä totuudellista, Jumalan siunauksen saattelemaa ja uskottavaa kuin on Vielman työ kansanedustajana.