Kirjaamo

Like tarjosi aamupalat. Kevään uusista kirjoista kertoivat. Meitsin pirtaan sopivat ainakin Dubravka Ugresicin romaani Kiputilahallitus ja Jouni Tossavaisen runokokoelma Kerro. Tietokirjapuolelta kiinnostuin, ainakin alustavasti, saapi nähdä, Denis Guénoun Näyttämön filosofiasta ja Anna Politkovskajan Venäläisestä päiväkirjasta. Jos ehdin lukea, kerron mitä olivat kirjojaan.

Mitäs muuta kuuluu? Näyttää isosti siltä, että oma kässäri sai nimen, kiitos kustannustoimittajan oivalluksen: Luokkakokous, johon sisältyy toinenkin merkitys kuin se ensimmäisenä mieleesi pullahtava. Loppuhieronnassa ollaan, uuh. 

Eilinen tilaisuus meni paremmin kuin uskalsin odottaa. Sali oli täynnä eri alojen taiteiljoita ja tutkijoita ja uskomattomia kertomuksia taisteluista viranomaisten kanssa kuultiin. Sosiaaliturvajärjestelmän kannalta taiteilijat ja tieteilijät ovat kiusallinen lisäke, jolla ei tunnu olevan puolustajaa. Ei vähiten siksi, että nykyinen järjestelmä on rakennettu menneen maailman mallin mukaan. Se on demarien aikaansaannosta ja perustuu, yllätys yllätys, pysyvässä työsuhteessa olevan eliittiduunarin etujen maksimoimiseen. Paperitehtaan äijän elintasosta ja sosiaaliturvasta eivät kirjailijat tai muut taiteilijat voi edes haaveilla.

Ei ollutkaan ihme, että demarisenaattori Säde Tahvanainen oli koko ajan hyvin, hyvin kiusaantuneen oloinen, kierteli ja kaarteli minkä pystyi. Ja pakeni paikalta ensimmäisenä. Minna Sirnö oli selvästi eniten asioista perillä. Pätkätyöihmisten asemasta ei isoissa puolueissa tunnu olevan kukaan kiinnostunut. Lisää täällä.

MIKSI TAITEILIJOILLA JA TUTKIJOILLA EI OLE SOSIAALITURVAA?
Keskustelu tieteen- ja taiteentekijöiden asemasta sekä sosiaaliturvan
aukoista nyky-Suomessa

Ylioppilasteatteri (Aleksanterinkatu 23, sisäänkäynti rautaportista Kolmen
sepän aukiolta), keskiviikkona 24.1.2007 klo 15.30-18.

Ohjelma:

15.30 Tapauskertomuksia sosiaaliturvattomasta elämästä

15.50 Eeva Rantala (Tieteentekijöiden liiton toiminnanjohtaja):
Tutkija leipäjonossa

16.10 Elena Näsänen (Suomen Taiteilijaseura puheenjohtaja):
Taiteilijoiden sosiaaliturvattomuus

16.30-18.00 Paneelikeskustelu
Keskustelemassa valtuutettu Outi Alanko-Kahiluoto (vihr.), kansanedustaja
Minna Sirnö (vas.), kansanedustaja Säde Tahvanainen (sd.), kansanedustaja
Maija Perho (kok.) ja kansanedustaja Tatja Karvonen (kesk.).

Puhetta johtaa oikeustieteen tohtori, kirjailija Jarkko Tontti.

Aiheen tiimoilta kolumni, täällä.

Lounastin tänään Pulkkis-Riikan kanssa kirjavaihdon merkeissä. Sushin syönti sujuu minulta aina yhtä sottuisesti, voih. Riikan Raja on ollut isosti, lievästi sanottuna, esillä pitkin syksyä. Ei suinkaan ansiotta, mitä nyt olen ehtinyt lukea. Esikoiskirjat saavat aina hivenen enemmän huomiota kuin oikeastaan ansaitsisivat. Maailma vaan on sellainen. Nuoruus on pop ja uudet tekijät nostetaan esiin vain jotta heidät voidaan tiputtaa pikku hiljaa kuolevaisten joukkoon. Niin kai minullekin käy, jos saan lykittyä maailmaan vielä monta monituista kirjaa kuten haaveksin.

Jaah, lisää kustantajien kataloogeja kolahtelee luukkuun. Södikan listassa kiinnostuin ainakin helmikuussa ilmestyvästä Vilja-Tuulia Huotarisen uudesta kokoelmasta ja Simone de Beauvoirin esseekirjasta Onko Sade poltettava? Otavalta pullahtaa Sannan uusi kokoelma Päivänvalossa. Ensimmäisen perusteella tätä jo odottelin, tiettyä syyhyisyyttä sormissa. Klassikko-osastolta Otavasta tulee Claude Simonin Tuuli. Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä -sarja saadaan vihdoinkin päätökseen. Myönnän auliisti, että olen lukenut vain ensimmäisen osan, senkin velvollisuudentunnosta joskus kauan sitten, miltähän se nyt tuntuisi.

Gulp. Huomenna pitäisi pönöttää tv-kameran edessä. Pykäämme kasaan runovideota TV1:n Runoraatia varten.  Ongelma: täytyy opetella lausuttava runo ulkoa. Tässä olen Euroopan ensteks huonoin, ulkoapänttäämisessä. Mieluummin maalaan lavealla pensselillä ja puhun mitä mahasta suuhun pullahtaa. Haittaakohan, jos luenta ei mene ihan sanasta sanaan niin kuin kirjassa?

Naapuri katsoi äsken vinosti rapussa, onkohan se kuullut lausuntaharjoitukseni ja kiroiluni kun ei vieläkään mene oikein?

Vapaalle ateenalaiselle miehelle sopivia puuhia ovat tunnetusti tiede, taide ja politiikka. Kirjallisten pyrintöjen ja filosofian ohella on silloin & tällöin syytä vääntää poliksen asioista, ihmisoikeuskamppailla ja puolustaa hyvää ja kaunista.

Lupauduin mukaan palkattomaksi kääntäjäksi tänään vauhtiin polkaistuun suomenkieliseen versioon Le Monde diplomatique -lehdestä. Ensimmäisessä numerossa en vielä ole megessä, mutta tulevissa kyllä. Komealta kalskahtavasta nimestä huolimatta Diplon jutut ovat kriittistä yhteiskunnallista journalismia, usein mitä onnistuneinta.

Toki välillä Diplon, ainakin ranskalaisversion, jutut ovat vanhavasemmistolaista jäkätystä, joka haukotuttaa minua. Kriittisiä ympäristöaiheisia juttuja ei Diplossa juuri ole, mikä kertoo maailman ja Suomen vasemmiston tilasta paljon.

Mutta silti. Kun kotimainen media sekä keskittyy että viihteellistyy minkä kerkiää Diplo tulee tarpeeseen, vaihtoehto pahvipääjournalismille ja umpikonservatiivisen äijäeliitin sumutukselle. Varoitus. Jos lempilehtiäsi ovat tähän asti ollut Suomen Kuvalehti ja 7 päivää, ei Diploa kannata lukea, eikä ainakaan mennä tänne.

Sinne jäi Rooma, kotoluolassa taas. Matkalukemisista Goetheä jaksoin sivulle 177. Siihen uuvuin, äijä ryhtyi toistamaan itseään. Isoin lukuilo oli mukaan tarttunut Tuli & Savu -lehden viimoisin numero. Harmi, että päätoimittaja Teemu jättää homman, jälki on ollut komeaa. Kuka siihen tuleekin (minuakin kysyttiin, mutta sanoin ei kiitos), saa johdettavakseen timmin kirjallisuuslehden. Paineita, varmasti.

Mitään en Roomasta ostanut, en kirjan kirjaa, mikä on minun kohdallani mitä oudointa. Massun ympärille sen sijaan kasautui lisäihraa, pastan vika, ei minun.

Aivan varma en ole keksinkö tulevalle kirjalle nimen, mutta pari ilmestystä asian tiimoilta sain. Sambucalla oli osansa tähän.

Hauskinta koko matkalla oli tavata suomalaisia, tietty. Suomen Rooman instituutin Villa Lanten nykyinen johtajapariskunta, Sandbergit, tarjosi jeppishyvän pitkän lounaan. Samalla päiviteltiin talossa riekkuneiden runoilijoiden toilailuja, edellisistä elämistäni tutun juristiprofessorin Hannu Tapani Klamin Lante-hortoilua ja muuta, jota en kyllä varppina tähän kirjoita.