Kirjaamo

Ja minä luulin, että käsikirjoituksen maailmalle päästäminen toisi rauhan ja leppoilun. Eipäs niinkään.

Viime päivät olen puhkunut käyntiin Unelmien keskustakirjastoa, ihmettele ja tule, tuo kirjasikin.

Mitä muuta? Yle keulii ja edistää, mikä on hämmentävää. Naamailen seuraavassa Runoraadissa 1.3. TV1 klo 21.55., mutta video on nähtävänä ja runo luettavana jo nyt. Häh?

Sieltä sun täältä on tullut lukijapalautetta, jossa on kyselty Jacasserin kuulumisia. Että miten on runohenkilön voinnin laita. En ole vastannut, anteeksi rakkaat lukijat, mutta sen sijaan uusia Jacasser-runoja ilmestyi juuri äsken, uusimmassa Tuli & Savu -lehdessä.

Puuh. Sinne meni. Nimittäin kustantajalle liittari, josta kuoriutuu syksyllä romaani. Juuri nyt olen lievästi sanottuna kyllästynyt romaanihenkilöihini, senkin uniini ryömivät nahkiaiset, ja eri helpottunut, että pääsen heistä eroon. Hmm, no vähän pihkaannuin yhteen heistä. Ehkä välimme normaalistuvat kunhan aikaa kuluu.

Ensimmäiset tyhjyyden täyttämiseksi keksityt sijaistoiminnot ilmaantuivat myös. Tein kirjahyllyissäni suuren hujauksen, joka olisi pitänyt toteuttaa aikoja sitten. Eli erottelin pojat miehistä, runot proosasta, ja hyllytin ne erikseen. Lisäksi järjestin runokirjat väriperiaatteella. Selkämyksen värin mukainen hyllytysperiaate on nappis tapa pistää runous järjestykseen. Ehkä teen saman muillekin kirjoille.

Niin, ja sitten olen järkkäämässä tätä.

Kotiuduin kirjallisten piirien Tampereen kokoontumisajoista eli Henki & Elämä -kirjamessuilta. Aloitin jo perjantain etkoilta ravintola Laternassa. Jubileerasimme Vilja-Tuulia Huotarisen uutta kokoelmaa ja Runeberg-voittajaa, Sanna Ravin Ansaria. Kivaa oli, sain molemmat kirjatkin. Vilja-Tuulialle lupasin vaihtarina ensi syksyn kirjani ja Sannalle lähetän viimevuotisen. Tarkoitus oli myös menettää YouTube-neitsyys. Kuvasin digipokkarila julkkarimenoa, mutta nyt huomaan, että aivan liikaa. YouTubeen voi pistää max 100MB videoita ja minulla meni roimasti yli (jos tiedät kuinka tiedostoa voi leikata lyhyemmäksi, niin kertoisitko).

Loppuillasta huomasin pomppivani Doriksessa, minkä myötä olinkin lauantain varsinaisena messupäivänä jo henkistyneessä tilassa. Onneksi kustantaja tarjosi lounaan ja loiventavat viinit.

Ai niin, jo menomatka oli luku sinänsä. Junat jumittivat perjantaina Helsingin rautatieasemalla. Sattumalta laiturilla värjötteli myös Teoksen markkinointipäällikkö Mirja Halonen kirjakassien kanssa. Lupasin kantoapua matkan molemmissa päissä. Mutta junaa ei kuulunut ja Mirja päätti, että eikun taksilla vaan. Tilataksiin mahtui myös yksi Teoksen runoilija polkupyöränsä kanssa. Kivasti.

Kirjailija Juha Seppälä on ollut blogissaan huolissaan teatterin tasosta. Hömpänpömpäksi rappeutuneesta taidemuodosta hän nostaa esimerkiksi Rauman teatterin, joka yhdistää tulevassa musikaalissaan jääkiekkoilun ja teatterin. Vaihtopenkki-musikaali kertoo raumalaisesta lätkästä 1980- ja 1990-luvuilla. Tätä ennen Rauman ”teatteri” on rykäissyt Danny-musikaalin. Hiljaiseksi pistää. 

Helsingistä katsottuna teatterin tila näyttää hivenen erilaiselta. Itse melkein ahdistun kun selaan pääkaupunkiseudun kultuurikalenteri Väliverhoa. Miten ihmeessä ehdin katsomaan näistä edes parhaat? Hädin & tuskin kerkiän jokus kotikorttelini näyttämömenoa ihmettelemään, mainioon Kokoteatteriin. Ainakin sivusilmien katsoen myös Tampereen ja Turun teattereissa tapahtuu vaikka mitä.

Loppupeleissä kyse on aluepolitiikasta. Niin kauan kuin suomalaiset on ripoteltu asumaan pitkin metsiä pysymme kulttuurisena kehitysmaana. Kaikki huomion arvoinen inhimillinen toiminta syntyy siellä missä iso joukko ihmisiä pähisee yhdessä. Ihmisen paikka on toisten ihmisten luona, kaupungeissa. Parasta mitä Suomelle voisi tapahtua olisi se, että ihmiset muuttaisivat pariinkymmeneen suurimpaan asutuskeskukseen. Mitä olisikaan Joensuun, Porin (Seppälän kotikaupunki) tai Rovaniemen kulttuurielämä jos ne tuplaisivat väkimääränsä?

Toivottomalta vaikuttaa. Puoluerajat ylittävän konsensuksen mukaan Suomi on aivan pakko pitää kokonaan asuttuna. Julkista rahaa mätetään elinkelvottomien seutujen tekohengitykseen tolkuttomia määriä. Taustalla vaikuttaa yhteen jos toiseenkin suomalaiseen aivopesty ajatus, jonka mukaan hyvä ihmiselämä on maaviljeliyden simulointia, metsän keskelle pystytetyssä omakotitalossa kökkimistä. Lienee turha edes mainita tämän elämäntavan ekologisesta katastrofaalisuudesta ja kaikkein surullisinta se on näiden ihmisten itsensä kannalta.

Runebergin päivä. Pitäisi kaiketi siitä jotain kirjoittaa, ikään kuin ex officio. Tyydyn kuitenkin münchhausenmaisesti vain viittaamaan itseeni, vuoden takaiseen esseseen, tähän.

Ehkä kävelen tänään Liisankadun toiseen päähän, lasilliselle Kolmeen kruunuun. Seinässä olevan kyltin mukaan Runeberg asui sillä paikalla olleessa talossa, joskus.

Uusimmasta Parnassosta korteksiini tarttui Kemppis-Jukan runo Hävisit palaamattomiin. No johan. Jokunen vuosikymmen on jo vierähtänyt Kemppisen runokokoelmien ilmestymisestä. Minun hyllystäni niitä löytyy kolme: Kiertävä kivi on kuollut (1986), Mahdollinen metsä (1987) ja Riitamaa (1989). Kaikki Hakaniementorin laidalta aktikvariaatista ostettuja, 1 euro kappale. Runokirjat ovat tietokoneitakin huonompia sijoituskohteita.

Onko mies palaamassa runorintamalle? On sitä tehty ennenkin. Leevi Lehto veisti kuusikymmentäluvun lopussa nuorpoitsuna kaksi kokoelmaa, piti  parikymmentävuotta taukoa ja heilui SKP:n poliittisena sihterinä ja ties mitä. Sitten hän palasi sorvin ääreen vuonna 1992 kokoelmalla Ihan toinen iankaikkisuus (jonka muuten myös ostin äsken divarista, yhdellä eurolla taasenkin).

Avaudun. Olen tietsikkapelimiehiä. Alkaen jostain neljätoistakesäisestä olen viettänyt säännöllisesti tuntikautisia sessioita, joissa tapetaan ja juostaan, lennetään ja rakennetaan imperiumeja. Pienin syy tähän ei ole MikroBitti-lehti, jota olen lukenut 20 vuotta tai jotain. Nykyään pelaan kyllä vähemmän kuin ennen, apollooninen minä on raivannut tieltään dionyysista, kai. Jotkut yrittävät keksiä pelaamiselleen tekosyitä, kuten että se on kehittävä harrastus tai ties mitä. Höpöhöpö. Pelaaminen on viihdettä, eikä viihteellä ole muuta tarkoitusta kuin antaa hetken helpotus, auttaa unohtamaan. Taide kysyy kuolemaa, viihde (ja uskonto) yrittää estää meitä sitä muistamasta. Sinäkin, rakas lukijani, kuolet.

Journalistisesti MikroBitti on nykyään hivenen kyseenalainen tekele. Toki on mukana perusteellisia laitevertailuja, joiden avulla kuluttajat (entiset kansalaiset) voivat valita mihin vimputtimeen rahansa seuraavaksi laittavat. Mutta lisäksi lehdessä on ’Uudet tuotteet’ -osioita, joissa täysin kritiikittömästi vain esitellään ilmeisesti valmistajien lähettelemiä vimpaimia. Näitä ’juttuja’ on vaikea erottaa lehden mainossisällöstä. Kuten on myös uuteen MikroBittiin ilmestyneitä elokuva- ja musiikki”arvosteluita”, jotka nekin ovat silkkaa mainosta.

Lehden yleishabitus huokuu, voi kuinka yllättävää, harrasta teknologiauskovaisuutta. Perussanoma on, että hyvä ihmiselämä on uuden kodinelektroniikan ostamista. On MB:ssä fiksuimmisto-osastokin. Uusimmassa numerossa tutkija Kari A. Hintikka, joka useimmiten kirjoittaa jokseenkin hurmahenkistä teknohypeä, myöntää kolumnissaan, että ns. perinteinen media tulee säilymään blogien, YouTuben sun muun rinnalla. Vaikka kuinka olisi kaikilla mahdollisuus suoltaa asiansa verkkoon (kuten minä tässä & parhaillaan), se ei yhtään auta löytämään sitä mikä on oleellista. Sitä varten ovat laatumedian journalistit, onneksi.