Taannoisesta blogauksesta on tullut palautetta, jonka mukaan olen elämästä vieraantunut kaupunkiolmi enkä tajua maaseudusta mitään, ylimielinen ja ties mitä.
No ei nyt sentään, toivottavasti. Kuten jokainen kunnon cityvihreä, minäkin säntään säännöllisesti maaseudulle toteuttamaan luontosuhdettani, minun tapauksessani huviloimaan vapaa-ajan asunnolle Kangasalle (ja tietysti kirjoittamaan).
Mutta päätin kuitenkin ottaa kommenteista opikseni ja tuumia maaseutumaisuutta lisää. Eikun lukemaan. Etsiydyin maaseutukirjallisuuden lähteille, aikansa bestselleriin: Vergiliuksen Paimenlauluihin. Maaseudun kirjallinen ylistäminen juontuu paljolti tästä kirjasta.
Noin yleensä ikivanhaa runoutta lukee lähinnä velvollisuudentunnosta, kartuttaakseen kulttuurista pääomaansa, sivistyäkseen. Yllätyksekseni setä Vergiliuksen Paimenlauluja olikin ihan oikeasti minua miellyttävää runostelua. Toki siinä vilisee liikaa erisnimiä, joita pitää vaivalloisesti selvittää selitysosiosta, mutta aina välillä välähtää esiin ihan napakkaa runoa:
Saarni on metsissä kaunein, pinja puutarhassa, // poppeli virtojen partaalla, kuusi korkeilla vuorilla. // Mutta jos sinä, kaunis Lykidas, kävisit luonani useammin, häviäisi sinulle niin metsien saarni kuin pinja puutarhankin.
Jälkisanoissa suomentajat Laura Lahdensuu ja Ari Saastamoinen toteavat antiikin paimenrunoudesta kaikkein tärkeimmän puolen: “Vaikka näitä mutkattomia lauluja oli laulettu maaseudulla sukupolvesta toiseen, kirjallisuutta niistä tuli vasta suurkaupungissa.”
Published on
22.4.2007 in
Uncategorized.
Ranskalaiset valitsevat presidenttiä. Kiinnostavampaa kuin vaalit sinänsä on ollut se, kuinka niistä on Suomessa uutisoitu.
Vallitseva lehtikirjoittelun tapa on ollut, hohhoijaa, sitä mitä Ranska-uutisointi Suomessa yleensäkin: ikiaikaisten stereotypioiden viljelyä ja yksinkertaisten kliseiden toistelua, tyyliin ranskalaiset ovat katkeria englannin ylivallasta, pelkäävät asemansa puolesta Euroopassa ja maailmassa, ovat kiukuttelijoita jne. jne.
Nämä journalistiset rimanalitukset kertovat siitä surullisesta tosiasiasta, että Suomessa on ranskaa osaavia ihmisiä vähemmän kuin missään muussa Euroopan maassa. Ranska-käsitykset noukitaan sieltä mistä maailmankuvan rakennuspuut muutenkin, englanninkielisestä populaarikulttuurista, mediasta ja kirjoista.
Ääriesimerkki frankofoobikosta on tunnetusti Helsingin Sanomien päätoimittaja, valtiotieteen ylioppilas Janne Virkkunen, jonka kansainvälinen tietämys periytyy vaihto-oppilasvuodesta Yhdysvalloissa. Hän kuuluu siihen samaan vanhenevien äijien kööriin kuin USA-sympparit Max Jakobson, Esko Aho ja Paavo Lipponen, joiden maailma on ja pysyy kaksijakoisena, kuten Asla Fulbright -stipendiaateilta toki odottaakin. Jos rohkenet suhtautua kriittisesti Yhdysvaltoihin, edustat mennyttä maailmaa. Ranska on näiden tyyppien silmissä pahin mahdollinen luopio. Neuvostoliiton jälkeisen maailman kun piti heidän haaveissaan olla yksioikoisen Yhdysvallat-johtoinen (ja yksikielinen anglotaivas). EU:ta nämä herrat kannattivat lähinnä siksi, että luulivat sen olevan automaattinen amerikkalaisten kiltti jees-mies. Voi voi.
Published on
17.4.2007 in
Uncategorized.
Kirjaa pukkaa. Ville & Ville-Juhani toimitsivat teoksen, jossa tuumitaan runostelun olemusta. Minä yhtenä mukana. Kivan oloinen kirja, mahtuu yhteen käteen.
Päätin, vihdoinkin, ryhdistäytyä. Mitenkö? No niin, että muodostimme Mariannan, Riikan ja Henriikan kanssa työhuonekommuunin ja vuokrasimme toukokuun alusta alkaen työhuoneet. Tavoitteena kunnonkansalaismainen olo. Aamuisin töihin, voipuneena kotiin.
Kirjoittamisen kannalta kotona on ainakin minulle liikaa häiriötekijöitä kuten nettiyhteys ja jääkaappi. Karussa teollisuuskiinteistössä sen sijaan pystyy, näin haaveksin, keskittymään oleelliseen.
Mitäs muuta? Esiinnyin perjantaina 13.4. Yleisen kirjallisuustieteen laitoksen lyriikkapraktikumissa; olin siis jonninmoinen koe-eläin, tutkimusobjekti. Kurssilaiset ja kurssin vetäjä Johanna Pentikäinen kyselivät ja minä vastasin. Ei pöllömpää!
Published on
12.4.2007 in
Uncategorized.
Voih. Maailmalta kiirii tieto, että Kurt Vonnegut on kuollut.
En ole vuosikausiin Vonnegutin kirjoja lukenut, joskus muinoin kyllä ja isosti luinkin. Koululaispoitsuna, kun en mitään mistään tajunnut, luin oikeastaan vain englannista käännettyjä kirjoja ja niistä melkoinen osa oli scifiä. Tämän myötä ajauduin Kurt Vonnegutin äärelle. Muistan oudot fiilikset, mitäs tämä on? Scifiä kyllä, mutta ei viihdettä; hämmentäviä & kummallisia kertomuksia.
Vonnegutin tiukimmat kirjat tulivat jo 60-luvulla: Titanin seireenit, Kissan kehto, Teurastamo 5 ja mitä niitä olikaan. Sitten ote kai vähän lipsui ja tuli ulos pari löysempää teosta. Melkein kaikki löytyvät suomeksi Tammen keltaisina.
Published on
8.4.2007 in
Uncategorized.
Täällä Jarkko Tontti, Kirjaamon tilapäinen Tampereen kirjeenvaihtaja.
Kirjaamossa on pantu merkille sangen laajalle levinnyt (erityisesti ns. kulttuuripiireissä) puhumisen tapa, Helsingin Sanomien julma & armoton ruimiminen. Toki kriittinen asenne mitä tahansa mediaa kohtaan on mitä suotavinta. Ja on myös selvää, että HS:n säännöllinen polkeminen on tärkeää kulttuuri-ihmisten tai ihan muuten vaan itseään fiksuna pitävien kansalaisten itseymmärrykselle ja sosiaaliselle yhteenkuuluvuudelle.
Mutta kehottaisin silti tekemään vertailua maan muihin sanomalehtiin. Asiat voisivat olla huonommin.
Otetaanpa lehteilyyn levikillään maan kakkossijaa pitävä tamperelainen Aamulehti, jota olen pääsiäislomailun ajankuluksi silmäillyt. Launtaina 7.4. Aamulehden kulttuurisivut olivat yhden sivun mittaiset. Tästä yhdestä sivusta 3/4 otti artikkeli (tai lähinnä kuva) nimeltään “Paita sen jo sanoi: ‘Hevi on parasta!’”, jonka aiheena oli Idols-kisa. Urheilulle 7.4. Aamulehti antoi 5 sivua. Näyttävää palstatilaa sai myös Auto & Liikenne -osio, josta mm. selviävät motoristin tähtihetket kesällä 2007, ykkösenä 17.5. Motoristikirkko Ristiinassa. Alkaneen ajokauden siunaus helatorstaina!
Minulla on sellainen kutina, että vaikkapa Kainuun Sanomien tai Pohjalaisen journalistinen linja, ainakaan kulttuuriuutisoinnissa, ei yllä edes Aamulehteen asti.
Toki jää HS pahasti jälkeen jos se pistetään kansainväliseen vertailuun. Mutta suomenkielisiä on maailmassa vain 5 miljoonaa. Tällä lukijapohjalla taitaa olla turha haaveilla vaikkapa saksalaisesta lehdistötodellisuudesta, johon kuuluu useita päivittäin ilmestyviä valtakunnallisia laatulehtiä.
Kirittäjää tarvittaisiin. Suomen erityisongelma on lehdistön maakuntaluonne. Miksei Suomessa ole valtakunnallisia sanomalehtiä? Tarvittaisiin ihan oikea laatusanomalehti, joka ei tähtäisi vain jonkun erityisryhmän tai seudun asioiden esittelyyn.
Published on
4.4.2007 in
Uncategorized.
Juhlitsimme Hannu Luntialan kanssa hän menestystään maailmalla. Veljeni juristiudessa ja kirjallisuudessa nimittäin kertoi, että hänen viimeisinpänsä, Viimeiset viestit, ilmestyy Saksassa, Virossa ja Venäjällä. Jeppistä! Mielenkiintoisinta tässä maailman ensimmäisessä tekstiviestiromaanissa on se, että se liudentaa rajaa kerronnan ja dialogin välillä. Kumpaa tekstarit oikein ovat? Tapasten äärellä oli myös Karri K., jolta pullahti juuri kirja. Karri pisti meidät verkkoon.
Pääkirjoittelin Kiiltomatoon, kiitos palautteesta.
Published on
2.4.2007 in
Uncategorized.
Noin ylipäänsä (mitä sekin oikeastaan tarkoittaa, ‘ylipäänsä’) lukupäiväkirjablogaukset eivät toimi. Maailma on kirjoja väärällään ja mitä todennäköisimmin sinä siellä et ole lukenut samoja kirjoja kuin minä täällä. Ei ole montaa asiaa joka olisi tylsempää kuin lukea kirjoista, joita ei itse ole lukenut. Mutta tämänkin uhalla tai tämän apologian turvin roiskaisen lyhyen lukulistan, eli mitä olen viime viikkoina lehteillyt:
Tuomas Timonen: Oodi rakkaudelle. 2007. Ertsin hyvä. Lue tämä heti.
Juha Seppälä: Ei kenenkään maa. 2006. Ekat 100 sivua olin haltioissani (ja kateellinen), sitten vähän helpotti, paras terä taittui loppua kohti.
Zbigniew Herbert: Kyynelten teknologiasta. 2005. Suom. Juhana Rosti. Tämän aavistan vaikuttavan omaan kirjoittamiseeni, jotenkin.
Alexandra Ahndoril: Tyko Brahen tähtitaivas. 2007. Suom. Jaana Nikula. Tästä lisää täällä tai täällä.
