Kirjaamo

Kevät koitti Jarkolle. Aloitin uuden elämän jonka johtotähti on vapaus. Mitenkö käytännössä? No niin, että vietin tänään autohautajaisia eli myin rakkaan Subaru Justyni (vm. 1989) kahdellakymmenellä eurolla Malmin Valio-osa Oy:lle (mikä nimi!). Autoton elämä alkoi, huoleton.

Ei niin, etteikö autoa joskus tarvitse. Kyllä tarvitsee, mutta tolkuttoman harvoin, ainakin minä. Subarun hoivaaja minusta tuli neljä vuotta sitten kun perin tämän piskuisen japanilaisen isältäni joka meni ja kuoli. Sen jälkeen on tullut ajettua muutama tuhat kilometriä. Huviloimaan ja sellaista. Lähinnä Justyn tehtävä on ollut herättää yleistä hilpeyttä Kruununhaassa, jossa suurin osa autoista on tolkuttomia City-maastureita, niin isoja että Justylla mahtui niiden alitse.

Pelkkää matematiikkaa tämä oli. Tulee halvemmaksi vuokrata kuin omistaa. Tai mennä taksilla, pitemmätkin matkat. Ihaninta on kuitenkin vapaus kaikesta auton omistamiseen liittyvästä vaivasta, katsastuksissa nyhjäämisistä, renkaanvaihdoista ja mitä kaikkia huolia autoelämään liittyikään. Jeppistä on!

Taas mennään. Kevät on vielä kevät, mutta kirjamaailma rullaa jo syksyä kohti. Kustantajien luettelot jysähtelevät postiluukusta.

Vanhojen heilojen kanssa ei yleensä kannata pelehtiä, mutta jos nyt kuitenkin. Eli otettakoon tähtäyspisteeseen suurten kustantajien tarjonta aiheesta filosofia. Ei ole hurrailemista. Pohjat vetää WSOY, joka jostain käsittämättömästä syystä julkaisee valtakunnan vähäisimmän ”filosofin” Timo Airaksisen hölpötyksiä. Tai siis tarkemmin sanottuna asialla on tytäryhtiö Johnny Kniga, jonne Timppa on työnnetty. Huhuu, siellä Bulevardilla. Ei kannattaisi, maine menee. Suomessa olisi ihan oikeitakin filosofeja.

Tammelta tulee yleensä paljon laadukkaita tietokirjoja, niin nytkin. Mutta syksyllä 2007 ei yhtään filosofiaa. Otava julkaisee uusintapainoksen Nietzscheä, Hyvän ja pahan tuollapuolen, mutta ikivanhana käännöksenä. Ajatus kirjat, Gummeruksen filiaali, jatkaa englannista käännettyjen lyhyiden johdantojen sarjaa, nyt vuorossa Simon Blackburnin Platonin valtio, äsken tuli Marxin pääoma.

Minä radiossa. Nimittäin Tuomas Enbusken vieraana. Keskustelimme Suomen taiteilijaseuran puheenjohtajan Elena Näsäsen kanssa aiheesta Taiteilijat yrittäjinä. Päädyimme siihen, että ei hemmetissä. Taiteilijat ovat taiteilijoita. Voi kun muutkin sen vihdoin tajuaisivat. Koko ohjelman voi näköjään kuunnella myös netistä, painamalla tätä.

Serbia voitti viisut, mutta se olikin demokratiaa jossa ei koskaan voita paras vaan magein. Ihkua, sanoisi pissis.

Tanssiva Karhu -palkinnon vuoden parhaasta runoteoksesta sen sijaan sai Tuomas Timosen Oodi rakkaudelle, kertoo Yle. Ei ollenkaan huono valinta (kuten jo taannoin blogailin). Se kaikkien kirjaihmisten tavoittelema oma ääni Timoselta löytyy. Teosta ei, tosiaankaan, voi sanoa keskeislyyriseksi, mitä se sitten tarkoittaakaan. On tiettyä karskiutta:

”Kun on kyse väkivallasta ja seksistä toisto on se mikä toimii!”

Snellmanin päivä ja suomalaisuuden päivä, tänään. Vuoden takaisessa blogauksessa kerroin joitakin syitä siihen, miksi en äijää pidä juuri minään, vaikka hänen nimikkokadullaan asunkin.

Lisää syitä työntää Snellman ja kaikki muutkin nationalistiset äijänkuvakkeet aatehistorian unohduksiin on helppo löytää ihan vaan seuraamalla maailman tapahtumia. Joka maasta löytyy omat snellmaninsa, isänmaan etuun ja ylivoimaisuuten vannovat kahjonsa. Venäjällä näillä pahvipäillä on kaikki valta näpeissään mikä on surullista. Siinä missä suurin osa eurooppalaista on jo tajunnut mihin nationalismi johtaa ja alkanut purkaa kansallisvaltioita, venäläiset sen kun meuhkaavat jostain ihme patsaasta Virossa.

Järjen ääntäkin kuulee. Listoilta kiirii viesti, että  Virossa on perustettu Valkoiset tulppaanit -liike, mukana  virolaisia ja viron venäläisiä. Idea on yksinkertainen:  he kantavat Valkoinen tulppaani -rintamerkkiä merkiksi siitä, että uskovat Virossa asuvien ihmisten rauhalliseen rinnakkaiseloon. Taustalla tietysti huhtikuun 2007 lopulla tapahtumat Tallinnassa. Niillä on blogikin.

Post scriptum. Tänään on illalla vaikea paikka. En omista mitään tallennusvehkeitä ja Euroviisujen finaali ja Twin Peaks menevät päällekkäin. Voih.

Siitä se lähtee. Toukokuun alusta käynnistynyt työhuoneyhteisömme vietti tänään kalustuspäivää. Viime viikolla Kierrätyskeskuksesta löytyi ertsin messeviä kaluja, ja halvalla. Sain pöydän, tuolin, hyllyn ja puolet sohvaa alle satasella. Kierrätyskeskuksen salskeat miehet toivat tavarat paikoilleen. Minä vain ihmettelin vierestä.

Pulkkis-Riikka sen sijaan tilasi mieluummin Ikeasta. Ja sai hienon itsekoottavan kalikkakasan. Minä karkuun (olinhan jo pyyhkinyt pölyt omien kalusteideni päältä). Riikka (apuna Marianna) jäi ruuvailemaan Ikean palikoita yhteen. Liukenin Helsinginkadulle kuntosalille ja uimaan. Hmm, ei ehkä ihan herrasmiesmäistä.

Vallilassa Nilsiänkadulla sijaitseva työyhteisömme ei muuten rajoitu vain meihin neljään kynäilijään (mukana myös Henriikka T.). Naapurirapussa majaavat lisäksi Eino, Sanna ja Risto. Vinkki kirjallisuushistorian tutkijoille: Kannattaa jo nyt pistää sinne 2000-luvun kirjallisuus -pääotsikon alle koulukunta Nilsiänkadun mitään kaihtamattomat avantgardistit.