Kirjaamo

Uskoni hyvän voittoon pysyy hengissä, sittenkin. Palkattomalla uurastuksella (tunnetaan myös nimellä ’kulttuuriteko’) ja pienoisella julkisella tuella maailmanverkon mössön sekaan on hiipinyt järjen ääntä: niin & näin -lehden filiaalina käynnistyi verkkoportaali filosofia.fi Jatkuvasti kasvava sisältö kiitää yli vuosisatojen vanhojen latinankielisten väitöskirjojen peedeeäffistä ajankohtaisista filosofisista tapahtumista tiedottamiseen. Ernomaista.

Päätoimittajan vaihdoksen ansiosta niin & näin’istä on muutenkin muodostunut Suomen johtava kulttuurilehti. Filosofian lisäksi artsua ja yleistä kulttuurista kommentointia. Ohjaksissa siis nykyään Tere Vadén ja Jarkko S. Tuusvuori. Hyvin!

Tänään tapahtui hyviä ja pahoja. Ensin hyvät. Kävin Rakkautta & Anarkiaa -festivaaleilla katsomassa Marjane Satrapin sarjakuvaan perustuvan elokuvan Persepolis. Pysähdyttävän hyvä, ehkä vielä parempi kuin alkuperäinen sarjakuva.

Ja sitten kiiri korviin tieto, että runoilija Väinö Kirstinä on kuollut. Kirstinän teksteistä opin, että runoudessa saa tehdä mitä tahansa. Tai oikeastaan pitää tehdä. Siis ihan mitä tahansa. Yhteys edelliseen on selvä, rakkauteen ja anarkiaan. Kirstinää voi kuunnella Ylen elävässä arkistossa.

Sanat ovat luoteja, sanoi Napoleon. Vai siemeniä? Rypälepommeja? (Väinö Kirstinä: Yötä, päivää. Tammi 1986.)

Olipas mukavaa. Olin maanantaina kirjallisuuspiirin vieraana. Olivat lukeneet romaanin tarkkaan, tenttasivat ja kertoivat vaikutelmiaan. Parasta oli se, että kommentit tulivat ilman turhia häveliäisyyksiä, eli sain kuulla ihan oikeita mielipiteitä, tykkäämisiä ja ei-tykkäämisiä. Ja lisäksi sain ja söin ison kasan voissa paistettuja silakoita, nam.

Vakuutuin yhä enemmän siitä, että minulla ei ole tulkintamonopolia omiin teksteihini. Fiksut lukijat olivat löytäneet Luokkakokouksesta monenmoista sellaista, mitä en ole tullut ajatelleeksikaan. Mitä mielenkiintoisinta.

Samalta tuntui viime huhtikuussa kun olin Yleisen kirjallisuustieteen laitoksen lyriikkapraktikumissa tutkimusobjektina, jonkinlaisena koe-eläimenä. Kurssilaiset ja kurssin vetäjä keksivät Vuosikirjasta kaikenlaista fiksua josta viisastuin isosti.

Tulee mieleen vanha totuuus, jonka mukaan minä en kirjoita, vaan kieli kirjoittaa minussa.

Löysin sisäisen suomenruåtsalaiseni. Surtuani aikani ruotsintaitoni nuhjuuntumista päätin tehdä asialle jotain. Otin tuttavan antamasta neuvosta vaarin (Jag tog en farfar från rådet): Parillakympillä pari kuukautta Höblää. Jättekivasti on mennyt, kielitaidosta olen pyyhkinyt pölyt sun muut karstat, ainakin passiivisesta. Lehti on sisällöllisesti kovempi kuin odotin. Hämmentävän isosti on runous esillä Hoobeeällässä. Ja tabloidkoko on kiva varsinkin spårassa lukiessa. Toki vähän nurkkakuntaisuuttakin eli kielivähemmistön asian yksioikoista ajamista löytyy; ja painotukset tunnetusti politiikan oikealla laidalla. Mutta ei onneksi liikaa. Saapi nähdä jatkanko tilausta, ehkäpä hyvinkin.

Mitä kuuluu syksyyn?

Perunoiden nostoa. Kyllä. Cityvihreä toteutti luontosuhdettaan viljelemällä jokusen neliömetrin verran perunaa kesän kirjoittamisen vastapainoksi. Hyvin nousi.

Kirjallista kuhinointia. Julkkareita, haastatteluja oman rykäyksen tiimoilta, yleistä jännittelyä. Ensi lauantaina 15.9. klo 13 alkaen luen Luokkakokousta Akateemisen kirjakaupan Lukulampun alla.

Kuulaita ja koko ajan keltaisempia aamuja.

Lukemista, tietysti.

Uusi blogi vanhan rinnalle. Yhteiskummallista laukomista, täällä.

Naama kirjassa voi kuluttaa aikaa kun pitäisi tehdä töitä.

Tuumasin laajentaa tajuntaani ja taatusti laillisin keinoin. Nimittäin lukemalla dekkarin. En ole tähän genreen koskenut sitten nulikkaiän, jolloin jonkun agathachristien luin. Maailma on kirjoja täynnä ja jotenkin vain on jäänyt perehtymättä.

Mutta mistä aloittaa? En tiedä dekkareista oikeastaan mitään. Auta. Kerro minulle mikä dekkari pitäisi lukea ensimmäiseksi. Lähtökohtana ’jos luet elämäsi aikana vain yhden dekkarin niin se olisi…’ Mikä?