Kirjaamo

Skribentointi johtaa helposti ainaiseen valittamiseen. Mutta onhan hyvääkin, maailmassa, onhan:

1. Juuri nyt näkyy ikkunan nurkassa sinistä, vaikka on marraskuu ja olen Suomessa. Äimäksi menen.

2. Tomaž Šalamunin kirja Kultasilmäinen mies (WSOY, NVL 2006). Kari Klemelän ja Anni Sumarin käännös. Juuri luin, mainio. Janin arvostelu, täällä.

3. Tv-sarja Sopranos. Myöhäisherännäinen kun olen, aloitin koko hoidon katsomisen DVD:ltä vasta pari viikkoa sitten. Siis ensimmäisen kauden. Ei spoilereita, kiitos.

4. Kulttuurilehdet. Esim. Tuli & Savu, Parnasso, Kerberos, Nuori Voima, Lumooja , niin & näin. Sinulla on rajallinen määrä sekunteja, miksi tuhlata niitä lukemalla tyhjänpäiväisyyksiä?

5. Helsinginkadun uimahalli. Rauhallista on, melkein aina. Eilen minulla oli oma allas käytössäni, koska kaikki menevät Mäkelänrinteen uuteen ja hienoon uintikeskukseen leikkimään sardiineja purkissa, hahaa.

Eilen Nuoren Voiman Liiton kirjallisessa salongissa olivat äänessä syksyn esseistit Antti Nylén (Vihan ja katkeruuden esseet) ja Timo Hännikäinen (Taantumuksellisen uskontunnustus). Olli johti puhetta.

Napakoita kirjoja, monessa fiksuja äijiä. Mutta en voi olla äimistelemättä kuinka kritiikittömästi ja ihaillen Antti ja Timo suhtautuivat Pentti Linkolan kirjoituksiin. Siis tämän ekofasistin, joka mm. toistuvasti on kertonut ihailevansa natseja. (”Suurelta osin natsismi on erittäin hieno filosofia”). Hän on myös ilmoittanut iloitsevansa kaikista sodista, toki sillä varauksella, että toisin kuin nykyisin niissä pitäisi hänen mielestään tappaa naisia miesten sijaan, nämä kun synnyttävät. Tämän totalitarismin harras kannattaja perustelee ekokatastrofin uhalla.

Toki ovat ympäristöongelmat ja väestönkasvu ihmiskunnan kohtalonkysymyksiä. Mutta Linkolan mielipiteiden perustat ratkaisuista ovat silkkaa scifiä, tai pikemminkin fantasiakirjallisuutta. Hän - eikä kukaan muukaan - ei tiedä onko ihmiskunnan ja maapallon tulevaisuuden kannalta välttämätöntä siirtyä totalitaristiseen diktatuuriin, jolla ihmiskunnan väkimäärää vähennettäisiin. Kunhan vaan heittää mielipiteitään ilmaan, taidokkaasti toki, loistava lause hänellä on. (Mikä lienee arvon nojatuoliesseistiemme päät sekoittanut.) On aivan mahdollista, että väestönkasvu voidaan saada taittumaan syntyvyyden laskulla.

Sairaanhoitajat saivat isosti lisää pätäkkää. Onneksi olkoon, sympatiani ovat teidän puolellanne.

Mutta sittenkin. Kun luen sairaanhoitajien palkoista, tulee välttämättä mieleen millaisilla ehdoilla Suomessa tehdään tiedettä ja taidetta. Apurahat eivät ole vain pieniä, vaan niiden turvin eläviltä puuttuu kokonaan sosiaaliturva. Ei voi sairastua, ei jäädä työttömäksi, eläkettä ei kerry.

Jos joku työnantaja ehdottaisi edes vitsinä, että minkä tahansa ammattiryhmän työehdot muutettaisiin samanlaisiksi kuin apurahataiteiljoilla ja -tieteilijöillä, näkisimme pitkästä aikaa yleislakon tässä maassa. Ei voi mitään. Jotkut vaan ovat tasa-arvoisempia kuin toiset.

Lisää mankumista, täällä ja täällä.

Jeah! Runo rulettaa ja prosaistit, niin kivoja & söpiksiä kuin ovatkin, jäävät kauas. Henriikka voitti HS:n esikoispalkinnon. Kirja hyvä ja HT on lisäksi hyvis ja mainio.

Tänään julkaistiin myös F-palkinnon ehdokkaat. Silkasta säälistä runokirjat on jo aikaa sitten rajattu F:n ulkopuolelle, koska ne voittaisivat aina. En ole vielä lukenut F-ehdokkaista kuin vähän Itkos-Juhaa. Jeppis oli. Mutta sitten äitini tuli kylään vei Kohdin (Kohtin? Kohtimen?) mukanaan. Höh.

Jäntti-palkinnon tämänvuotisen arpatuloksenkin jo tiedän, mutta en kerro, hähää.

Valtakunnallisen kolumnistiyhdistyksen blogaajajaostosta tuli tiukkasävyinen kirje. Kaikkien pitäisi nyt vähintään pari viikkoa kirjoittaa vain Jokelan koulusurmista.

En suostu. Tuhruiset iltapäivälehdet maksimoikoot myyntiään ihan keskenään väkivaltalööpeillä.

Norman Mailerin kuolemastakin voisi kirjoittaa, mutta se olisi epärehellistä koska en ole hänen kirjojaan lukenut. Nyt ehkä luen. Tai sitten en.

Olen huomannut olevani moneen muuhun verrattuna tolkuttoman hidas lukija. Hyllyistäni tuijottaa syyttävästi tuhat ja sata hienoa tai huonoa kirjaa joihin pitäisi käydä käsiksi. Osittain tämä johtuu siitä, että en osaa vain selailla mitään kirjaa, lukea vähän sieltä ja täältä. En edes runokirjoja, jotka varsinkin luen kannesta kanteen ja aina kahteen kertaan.

En tiedä miten muilla, mutta minä en koskaan pääse sisään helpoimpaankaan runoon yhdellä lukemisella. Olenkohan tässä ainoa?

Joukossamme on niitä, joiden mielestä maailmanverkon uusin ihme Pärstäkirja murskaa kaiken tieltään. Ja toki on jokunen blogistanilainen muuttanut maasta ja he meuhkaavat nykyään vain Naamakirjan ihmeellisten mahdollisuuksien äärellä. Ehkä kuitenkaan ei pidä liioitella (vaikka olen siellä minäkin, täällä). Uusien ilmiöiden merkitystä liioitellaan kovin usein. Edelleen naurattaa se muuan tietsikkapoika, joka vilpittömästi uskoi cd-romin korvaavan kirjan. Siis joskus 90-luvulla kun romput olivat hoteista hoteinta.

Eli tuskinpa Blogistan hiljenee vaikka emigroitumista kohti Naamakirjaa ja muita sosiaalisen pähinän muotoja onkin havaittavissa. Hauskinta tässä on se, että nyt voi liittää sanan ’perinteinen’ blogeista puhumiseen.

Uusi mielenkiintoinen kirjallisuusblogi on mm. Sokeripala, esikoiskirjailija Miina Supisen (Liha tottelee kuria, WSOY 2007) tuumailuja.