Kirjaamo

Sallittakoon mainos; en ole toivottavasti niitä vielä liiaksi viljellyt.

Ryhdyin uudelle lajille, kuunnelmalle. Osana Isänmaiden heinäkuuta, Yle Radio 1:stä tulee minun ja muiden lyhyitä kolmeminuuttisia kuulelmia aiheen liepehiltä. Ajankohta on siis 14.7. - 1.8.2008 maanantaista perjantaihin klo 10.57- 11.00. Kaksi on jo tullut ja kaksi vielä tulossa. Kuunneltavissa myös netissä, täällä.

Usein kysyvät, notta miten päästä kiinni nykyrunouteen. Kun se on niin vaikeaa. Aina vastaan samoin. Tilaa Tuli & Savu ja saman tien nivaska vanhoja numeroita. Niitä lähilukemalla aukeaa, jos on auetakseen. Teeässä juhlitsee näyttävästi virstanpylvästä uusimmassa numerossaan, 52. lehti tuli ja on hyvä.

Toinen rapsakka runopäivämäärä kiiri huomiooni kun sattumalta ja äskettäin huvilan hyllyjä penkoessa tartuin Paasos-Markun esikoiseen, vuonna 1997 ilmestyneeseen kirjaan Aurinkopunos. Etulehdeltä luin, että olen ostanut sen kahdella eurolla Kirjatorilta heinäkuussa 2002. Nyt pääsin kirjaamaan samaiselle etulehdelle, että luin Aurinkopunoksen heinäkuussa 2008, juhlavat 11 vuotta ilmestymisestään ja kuusi vuotta kirjan ostamisesta.

Jännittävällä tavalla Aurinkopunoksen teemat ja tulokulmat ovat samaa sukua ja juurta kuin miehen myöhemmissä teoksissa. Se meri. Aurinkopunoksen ensimmäisessä runossa Meren anti lukee näin:

 meri, elävä olento, tervehti meitä kerran
 Atlantin rannalla kolmimetrisin aalloin
 ja kohisi takaisin yksinäisyyteensä
 …
 se antaa sanat ja suolan
 se antaa itsensä ja me syömme

On antanut sanaa ja suolaa myös myöhempiin kirjoihin. Aurinkopunos ei ole ihan yhtä tiukkaa kamaa kuin Paasosen myöhemmät, etenkin Voittokulku (2001) ja Lauluja mereen uponneista kaupungeista (2005). Harvoinpa esikoiset pajatsoa tyhjäävät; niin se vaan on. Mutta meri pysyy tähtäimessä.

 Muistan rannan jota vasten korkeat aallot lannistuivat, muistan kirkkaanvihreä meren. (Lauluja mereen uponneista kaupungeista, 2005)

Kiitos Viron presidentin Ilveksen, Hantin-Mansijskin suomalais-urgrilaisten kansojen maailmankongressi nousi otsikoihin. Tärkeämpää kuin ulosmarssi kokoussalista isovenäläisen öykkäröinnin edessä oli edellisenä päivänä pidetty puhe. Komeimpia puheita joita olen kuullut. Mestaristyötä, mukana kirjallisia viittauksia Milan Kunderaan ja avoimen yhteiskunnan tyylikästä puolustamista. Äijällä on pätevät avustajat.

Kiitos Mallis-Jukan, pääsin Ilveksen puheille samana iltana. Sanoin hänelle, että puhe oli niin hyvä, että tuumin hakevani Viron kansalaisuutta.

Juuri ennen Ilvestä oli puhunut Tarja Halonen, jonka puhe olisi voitu pitää myös vuonna 1972, silkkaa yyaata. Hävetti. Istuin sen verran lähellä presidenttejä, että näin kuinka Ilveksen puheen edetessä Tarja Halosen ilme mutristui ja vieressä istuneen Venäjän presidentin kiukku kasvoi. Heti jälkeenpäin jokunen mukana ollut suomalaisvirkamies (ja Halosen puoluetoverit plus yksi keskustalainen senaattori) ryhtyivät puolustelemaan Halosta ja paheksumaan Ilveksen puheen ”poliittisuutta”.

Koska tämä suomettuminen oikein loppuu?

Koko kongressi kaipaa pohdintaa ja pidempää rykäystä kuin blogiteksti. Mutta lyhyesti ensivaikutelmia: Venäläiset kirjailijat ovat toistuvasti todenneet, että kaikki on muuttunut ja mikään ei ole muuttunut. Kongressi oli neuvostotyylinen lavaste, jolla venäläiset toitottivat maailmalle, että ugrit herttaisine kansallispukuineen ja lauluineen voivat hyvin mahtavan Venäjän suojeluksessa. Anni Sinnemäen kanssa tuumimme viimeisillä useista tolkuttomista vaastanotoista, että kongressin järkkäämiseen kulutetuilla rahoilla vaikkapa hantien koko nuoriso koulutettaisiin Harvardissa hantin kielen tohtoreiksi. Samaan aikaan ugreja hissun ja kissun ahdistetaan, omakielinen kouluopetus vähenee ja se, joka uskaltaa poikkinaisen sanan laittaa, vaiennetaan lukemattomilla eri keinoilla, tarvittaessa uhkailulla ja väkivallalla. Hanti-Mansijskista tulee 4/5 Venäjän vientituloista, öljystä, yllätys yllätys. Ilman öljytuloja Venäjä olisi Mosambik. Ja mikään tuskin muuttuu niin kauan kuin putinistit ovat vallassa ja Venäjän kaupungeissa asuva valistunut keskiluokka pidetään hiljaisena.

Lopuksi rykäisimme Heidin kanssa kannarin, joka on nostanut keskustelua ainakin Eesti Päevalehdessä ja Arvin blogissa. 

Lisäys 14.8. Samasta aiheesta täällä.