Kirjaamo

Johan. Olen ennenkin saanut päälleni solvauksia sun muuta. Mutta ensimmäistä kertaa postilaatikkooni on kolissut uhkailuja. Taisin sohaista arkaan paikkaan kun äsken kolumnoin Mannerheimista. Viesteistä päätellen tämä ukko on monille yhä jotain elämää suurempaa.

No niin. Runokuu lähenee loppuaan ja minä olen osani tehnyt. Hajahuomioita:

Lauantain Runomarkkinat joutuivat sateen murjomiksi. Aamulla esiintynyt Risto Oikarinen tiivisti tunnelman; toinen lokkikin katosi katsomosta. Iltapäivällä Kirjaamo, Vesa Haapala ja Jyrki Heikkinen edustivat RUNOA! -äänikirjaa. Vesa oli mitä galantein ja luki oman runonsa lisäksi Oikaris-Riston ja Harry Salmenniemen runot; jotka siis eivät olleet lavalla vaikka plätyllä esiintyvätkin.

Sunnuntaina ehdin Ateneumiin Poetiikkakonferenssiin. Paneelikeskustelu suomalaisen runouden, kustantamisen ja lukemisen tilasta rullasi hyvin.

Maanantaina olin aluksi Kallion Karhupuistossa Henrika Ringbomin kanssa. HKL hyvitteli kalliolaisia raidetyömaan vaivoista hernekeitolla, kahvilla ja runoilijoilla. Tai siis näin piti mennä. Äänentoisto oli nahkea enkä ole varma kuuliko kukaan mitään. Samana iltapäivänä juonsin asematunnelissa Runopysäkkiä. Arja Tiainen, Henrika Ringbom, Anja Erämaja ja virolainen räppäri Tommyboy. Hyvin. Paitsi joku kekkuli tuli örisemään ja meinasin saada päihin.

Tiistaina piti mennä Tokoinrannan Huvilatelttaan ihmettelemään Ulf Karl Olov Nilssonia eli UKONia ja jotain unkarilaista jonka nimeä en muista ja tietysti Henriikkaa. Mutta telttaan ei päässyt lasin kanssa joten runoilijat jäivät sinne baarinpuolelle. Yritin houkutella erästä runoilijatarta ehdolle Kirjailijaliiton puheenjohtajakisaan lokakuussa, en onnistunut. UKON oli kuulemma hyvä, Miia käänsi, luin sen kirjankin.

Huomenna perjantaina on taiteiden yö ja nyt jo ahdistaa; liikaa, kaikkea.

Kansa on puhunut (kansalaisiahan tässä entisessä suuriruhtinaskunnassa ei juuri ole). Ovat laittaneet taidehörhöt järjestykseen, antaneet kullekin sen arvon minkä he ansaitsevat.

Voisi luulla, että Kirjaamossa ollaan tyytyväisiä kun kirjailija on kulttuuriammateista arvostetuimpien joukossa. Mutta kansa tietää myös, että runoilija ei ole mitään, se on listan hännillä. Näin.

Kriitikot ovat listalla pohjimmaisina. Ilman kriitikoita olisi kulttuurielämä kovasti köyhää, tai ainakaan kukaan ei tietäisi sen olemassaolosta. Mutta kansa on puhunut. Kriitikoitten nurja kohtelu surettaa Kirjaamoa, eikä vain siksi, että joku on Wikipediaan kirjoittanut, että Kirjaamon äijäkin on harrastanut ’kuvataidekritiikkiä’. Sitä en tätä ennen tiennyt tehneeni, mutta pakko kai uskoa. (Joku on myös pistänyt sinne, että olen poliitikko, mikä on vielä oudompaa…)

Olen siis yhtä aikaa arvostuksen huipulla ja pohjalla. Hyvin, kai.

Loma loppui ja Kirjaamo palasi kotikulmille, onpas Kruununhaka kaunis. Paitsi Kirjaamon talo, joka on edelleen muoveihin kääritty ja remonttiäijät kurkistelevat telineiltä sisään.

Paikallislehteä selatessa loputkin lomatunnelmat kaikkoavat. Täällähän on täysi rähinä päällä. Oksas-Sofia ei haluta Suomen Pietarin konsulaatin runoretkelle esiintymään. Kuulemani mukaan taustalla on ylivarovainen (ja ex-taistolainen) pääkonsuli, joka pelkää venäläisten ärsyttämistä yli kaiken. Niin. Sofihan puhuu mielellään Viron venäläismiehityksestä. Venäläisten mukaan sellaista ei koskaan edes tapahtunut.

Kun tosiasiat ja suomettunut ulkopolitiikka ovat vastakkain, tiedetään miten tosiasioille käy. Keksitään tekosyy, Sofi ei ole julkaissut runoja kirjana. Pöh. Kirjallisuustieteilijätkään eivät ole yksimielisiä siitä, mikä on proosaa ja mikä runoa. Koko kysymys on tyhjä.

Illalla alkaa syksyn tavanomainen kirjallinen kierto Otavan pihajuhlilla. Ja sitten on Runokuu ja kaikki. 

Avaudun, jälleen. Alkutaipaleeni kirjallisuudessa oli silkkaa scifiä, tai siis spekulatiivista fiktiota kuten sitä nykyään jotkut kutsuvat. Yläasteikäisena nulikkana julkaisin kolme numeroa Kvasaari-nimistä scifi-lehteä muutaman kaverini kanssa. Mukana oli mm. Tuukka Tomperi. Kvasaari oli tasoltaan juuri sellainen kuin yläasteikäisten poitsujen lehden voi olettaa olevankin, uhh. Internetin maailmassa mikään ei katoa ja tämä osa menneisyyttäni paljastuu ainakin täällä.

Viikko sitten scifi-menneisyyteni tulvehti takaisin mieleen kun puolisattumalta päädyin Finncon 2008 -tapahtumaan. Jeppistä oli. Mielenkiintoisia keskusteluja ja sellaista. Varsin vähän vaikutti muuttuneen sitten 1980-luvun lopun. Edelleen scifi-väki voihkii kuinka kaltoin valtajulkisuus heitä kohtelee. Ja on osin oikeassa. Paavo Haavikon tai Hannu Salaman scifi-kirjoja ei luokitella scifiksi (tai spekkikseksi) koska he ovat arvostettuja kirjailijoita jotka saisivat pahan tahran moisen viihdegenren myötä. Johanna Sinisalon menestyksen ansioista jotain on tosin muuttunutkin.

Mutta väittäisin, että osasyyllinen valtavirtakirjallisuutta suosivan julkisuuden nyreilyyn scifiä kohtaan on scifi-skene itse. Kun luodaan itseriittoinen alakulttuuri (vrt. dekkariväki), jonka jäsenistä osa ei lue mitään muuta kirjallisuutta kuin scifiä, vahvistetaan ennakkoluuloja ja syvennetään juoksuhautoja.

Viisauden sanoja sen sijaan kuului Finnconin juhlavieraan brittikirjailija M. John Harrisonin suusta. Hän sanoi yhdessä paneelissa vastustavansa scifi-genreä ja yleensäkin kirjallisuuden jaottelua vastaaviin lajeihin. Näin juuri. Mielenkiintoisen ja tyhjänpäiväisen kirjallisuuden rajalinja sijaitsee kunkin genren sisällä ei niiden välillä.