Kirjaamo

Sitä alkaa uskoa ihmiseen, sittenkin. Kävin eilen DocPoint-festivaalin yhteydessä Rajankäyntiä ja riskinottoa -seminaarissa, jota veti Hanna Nikkanen. Esitetetyt kysymykset olivat niitä tärkeimpiä: ”Ei henkilökohtaista hyötyä. Ei omakohtaisia kytköksiä. Ja silti toimin toisten ihmisten puolesta. Miksi?” Siksi, että on asioita jotka ovat oikein; se riittää. Kutsuvat moraaliksi.

Yhtenä puhui Juha Suoranta, jolta on juuri pullahtanut Piilottajan päiväkirja. Tamperelainen professori tarjosi turvapaikan alaikäiselle afganistanilaiselle Ashraf Sahilille, jota odotti käännytys Kreikkaan. Tätä lukiessa tuntee pistoksen, siellä. Miksen minä ole tehnyt mitään?

Kontrasti netissä vellovaan vihapuheeseen ei voisi olla suurempi. Toisaalla ovat nimimerkkien takana piileksivät olmit, jotka osaavat vain vihata (sitä kutsutaan nykyään ”maahanmuuttokriittisyydeksi”). Toisaalla mies, joka päätti tehdä jotain, josta jää maailmaan jälki. Näin.

Himskatti. Sitkeä kilpailijani Helsingin Sanomat ehtii ensin. Leena Becker kertoo tänään lehden kulttuurisivuilla unkarilaisen kirjallisuuden nousevasta tähdestä György Dragománista. Muutama sana  Valkoisesta kuninkaasta.

Romaniassa kasvaneen unkarilaisen kirja jäi lähes tyystin vaille huomiota ilmestyessään vuonna 2008 suomeksi (Suom. Outi Hassi). Tämän kertoo jo sekin, että ostin teoksen äsken Hakaniementorin Sokoksen kirja-alesta hintaan 3,95 euroa. Kansainvälinen hitti kirja kuitenkin on ollut, se on käännetty 18 kielelle. Ensimmäisen kerran kuulin Dragománista syksyllä 2008  suomalais-ugrilaisessa kirjailjakongressissa. Eivät vain unkarilaiset, vaan ihan kaikki kuhisivat Dragománista, myös paikalla olleet länsimaiset ugrikielten kääntäjät ja tutkijat.

Ja kirjahan pelittää. Aihe on dramaattinen; lapsuus sosialistisessa kurimuksessa jossain Itä-Euroopassa. Mutta pelkkä vetävä aihe ei tee mistään kirjasta onnistunutta. Kieli ja rakenne on keskeistä, tässäkin. Dragománin ilmaisu on vellovaa, pitkiä pilkutettuja virkkeitä, jotka kuitenkin pysyvät kasassa. Mustaa aihetta keventää huumori, muuten surullisia tarinoita tuskin jaksaisi lukea loppuun.

Tällaisia kirjoja lukiessa koen jonkinlaista kulttuurikatkeruutta. Miksi sekin piskuinen porukka, joka Suomessa ylipäänsä lukee käännöskirjallisuutta, rajoittuu aina vain jenkki- ja anglopaukkuihin? Näihin iänikuisiin paulaustereihin, sirihustvedteihin ja vastaaviin. Itse lopetin anglokirjallisuuden lukemisen jo monta vuotta sitten (välillä tosin lipsun boikotistani, heikkoluontoinen kun olen). En vältä anglokirjallisuutta siksi, että sieltä muka ei tulisi hienoja teoksia. Kyllä sieltä tulee. En myöskään ole mitenkään erityisen Amerikka-vastainen ja Britanniassa olen pitkään asunutkin.  Mutta se mistä vaietaan, on aina tärkeämpää kuin se, mistä puhutaan. Kaikilla kielillä on kirjoitettu mestariteoksia, joista emme ole kuulleet mitään korviemme väliin viritetyn yliherkän angloantennin takia. Dragomán on vain yksi esimerkki.

Maailmalta kiiri uutinen 19-vuotiaasta Reggie Shaw’sta, joka aiheutti vakavan liikenneonnettomuuden koska tekstiviestitteli tyttöystävänsä kanssa ajaessaan. Shaw tuomittiin paitsi vankilaan ja yhdyskuntapalveluun, myös lukemaan Victor Hugon Kurjat.

Joku valpas senaattori voisi pikimiten rykäistä lakialoitteen, joka toisi kirjallisuusrangaistuksen Suomeenkin. Rikoslaki on rangaistusten suhteen nykyisellään mitä tylsin. Mielenkiintoa herättää vain mukana keikkuva arkaainen rangaistuslaji ’kuritushuone’. Sekin muutetaan käytännössä tavalliseksi vankeudeksi.

Mutta kirjallisuusrangaistus. Se olisi jotain. Tuomari etsisi sopivan kirjan teon mukaan. Suoritus varmennettaisiin tenttimällä. Näkymiä avautuu. Dostojevskin Rikos ja rangaistus olisi ilmeinen, liiankin, rangaistus jonkun ikävän tyypin nirhaamisesta. Kirkonpolttajille Marja-Liisa Vartion Hänen olivat linnut? Homoon kohdistuvan viharikoksen tekijälle Pentti Holapan Ystävän muotokuva? Talousrikollisille Molièren Saituri? Totaalikieltäytyjälle Yrjö Jylhän Kiirastuli? Eläinsuojelurikoksesta Plutarkhoksen Lihansyönnistä? Muita ehdotuksia?

Täällä Kirjaamon pienten autonomisten saarten kirjeenvaihtaja, Madeira. Jotkut väittävät, että Suomi syntyi vuonna 1809 kun voitokas keisari Aleksanteri I nosti puheessaan Suomen kansakuntien joukkoon (”Placé désormais au rang des nations…”).

Eipäs niinkään. Suomi on lopullisesti noussut kansakunnaksi vasta globaalin turismiteollisuuden myötä. Lopullinen varmistus löytyy nuhjuisen matkatoimiston seinästä täältä atlanttiselta pikkusaarelta. Isojen kielten perässä tarjotaan elämyksiä myös suomeksi: ’…kierto ajelu bussi mukavuuksin Nunin laaksoon.’ Muilla kielillä se tosin on Nunnien laakso, mutta ei takerruta pikkuseikkoihin.