Kävin Sebaldille, yhdessä lukupiirin äijien kanssa. Saturnuksen renkaat (Suom. Oili Suominen, Tammi 2010) on kirja, josta joku voisi luulla juuri minun pitävän. Näin ei käynyt. Syy voi olla lukijassa, jolle on muodostunut – myönnetään – aavistuksen verran kielteinen ennakkoasenne sellaisia kirjoja kohtaan jotka nostetaan arvostelun yläpuolelle. Tiedättehän, joskus vain käy niin, että yht’äkkiä kirjasta tai kirjailijasta ei saa poikkipuolista sanaa laittaa. Kyse ei ole vain kanonisoiduista klassikoista, vaan tätä tapahtuu tuoreemmillekin koti- ja ulkomaisille teoksille. Lohduton asenne kirjallisuuteen, sanoisin, kuten on palvova (tai runttaava) asenne mihin tahansa elämänilmiöön.
Saturnuksen renkaissa nimetön kävelijä vaeltaa Englannin itärannikolla. Retkeily on pelkkä puite, sen varjolla tarinoidaan ja heitellään anekdootteja. Aiheina muun muassa sillinkalastuksen nousu ja tuho, kirjailijat Algernon Swinburne ja Edward FitzGerald, rappeutuvan Kiinan leskikeisarinna Cixi, silkkiteollisuus, Joseph Conrad ja Belgian Kongon hirveydet. Teema on hiipuminen, rappeutuminen ja “kaiken katoavuus”. Aihe on mitä kuluneinen, enkä voi sanoa että toteutuskaan olisi saanut minua liekkeihin. Kiinnostavaa olisi lukea vastatarinoita, esimerkiksi kertomusta ikivanhan aatelissuvun vesasta, joka ei olisikaan rappeutunut eksentrikko vaan punakka kauppamies joka siittää 18 lasta. Mutta ei, Saturnuksen renkaat tarjoaa sitä mitä kulttuuripessimismissä rypeviltä kirjallisuusihmisiltä odotetaan; siinä mielessä se on kuluttajansuojalain mukainen tuote.
Teoksella on toki hetkensä. Siellä ja täällä oleminen välähtää, kokemuksellisuus, kuten silloin kun vaeltaja saa eteensä kala-aterian surkeahkossa ravintolassa: “Sama säikähtänyt naisihminen otti sitten myöhemmin vastaan tilaukseni isossa ruokasalissa, jossa olin sinä iltana ainoa ravintolavieras, ja toi minulle hetken päästä varmaan jo vuosia pakastimessa lojuneen kalan, jonka paneroituun, grillissä osaksi palaneeseen panssariin minä sitten iskin haarukkani niin että piikit vääntyivät. Oli todella hankala päästä käsiksi sisukseen, ja lopulta ilmeni, ettei kalankuvatuksessa muuta ollutkaan kuin kivikova kuori, ja koko operaation jälkeen minun lautaseni oli todella kauhea näky.” Näin. Oppineisuuden osoittamisen sijaan ihmisen kokemus, josta toki lukijalle avautuu asiayhteyden myötä muutakin. Teoksen lopussa vilahtaa vaeltajalle ilmeisesti tärkeä ihminen “Clara”, tosin vain yhdessä lauseessa, sitten palataankin kunigatar Viktoriaan ja 1600-luvun lääkäri Thomas Browneen.
The New York Review of Booksissa André Aciman ei myöskään yhdy varauksettomaan Sebald-ylistykseen (vain ennenaikainen kuolema esti Sebaldin nobeloimisen), toki eri perustein kuin minä.
Vastalauseita, anyone?
