Täällä Kirjaamon sananvapaussoturiosasto, Tokio. PEN Internationalin 76. kongressi rullaa eteenpäin. Jännittävimmät hetket koettiin eilen kun äänestettiin henkilövalinnoista. Kansainvälisen PENin johtokuntaan valittiin Kenian PENin puheenjohtaja, runoilija ja toimittaja Philo Ikonya, mistä Suomen PENin delegaatio iloitsi isosti. Philo asuu nykyään Oslossa jouduttaan poliisin vainoamaksi kotimaassaan. Suomen PEN oli ehtinyt kutsua Philon sopivasti jo etukäteen Suomeen ja hän tuleekin vieraaksemme Helsingin kirjamessuille 28.10.2010.
Muutama hetki on irronnut myös Tokiolle. Mitä oudoin paikka. Toissapäivänä mieleen välähti takauma 1980-luvulta. Harhailin yöllä sateessa Tokion kaduilla ja näkymät olivat suoraan Bladerunnerista, takavuosien kulttielokuvasta; sumua, käsittämättömiä valomainoksia, satoja nuudelibaareja ja ihmisiä läpinäkyvien sateenvarojen kanssa.
Published on
19.9.2010 in
Uncategorized.
Välini synnyinkaupunkini Tampereen kanssa ovat monimutkaiset, mutta ei mennä nyt siihen. Suoraan vaan viimeiseen. Osana viiden saksalaiskirjailijan Suomen-kiertuetta matkasin taas kerran kaksi tuntia junalla pohjoiseen. Helsingissä saksalaiset olivat jo keikkailleet ja minä mukana. Kuten Helsingissä, myös Tampereella luin heidän tekstejään suomeksi, tällä kertaa David Wagnerin teosta Neljä omenaa (Vier Äpfel, 2009, suom. Helen Moster) ja Benjamin Steinin kirjaa Kangas (Die Leinwand, 2010, suom. Tarja Roinila). Saksantaitoiset voivat lukea tarkemman selostuksen Benjaminin blogista Turmsegler. Tai hankkia uusimman Nuori Voima -lehden numeron, jossa ovat mukana myös muut kolme eli Lutz Seiler, Judith Schalansky ja Hanna Lemke. Tiukkaa settiä.
Saksalaiset palasivat Helsingin kautta yli Itämeren, mutta minä sanoin hei hei ja jäin Pirkanmaalle, en ole ihan varma miksi. Lukutilaisuuden jälkeen ajoin yön pimeään, huvilalle Kangasalle, jossa oli märkää ja kylmää. Kuvittelin tulleeni kirjoittamaan. Ehkä kirjoitinkin, mutta nostin myös viimeiset perunat ja tuijottelin järvelle, jonne olen palannut tuijottelemaan viimeiset kolmekymmentä vuotta elämästäni. Ja sitten taas käväisin Tampereella, tapasin vanhoja kavereita ja palasin huvilalle, missä kuvittelin taas kirjoittavani ja ehkä kirjoitinkin, runon tai pari, kolumnin ja tämän blogauksen.
Published on
10.9.2010 in
Uncategorized.
Nuoren Voiman Liitossa keskusteltiin eilen niin sanotusta kokeellisesta proosasta. Lauteilla olivat Mariaana Fieandt-Jäntti, Markku Eskelinen ja Anna Helle ja yleisönä oikeastaan koko nuorempi suomalainen kirjallisuus. Erään eteläsuomalaisen paikallislehden kulttuuritoimitus oli tehokkaasti mainostanut tilaisuutta ymmärtämällä sen aiheen väärin ja luullen sitä itseensä kohdistuneeksi moitteeksi (“Onko kirjallisuuskritiikki hirttäytynyt bulkkiproosan piilostandardeihin?”).
Mutta asiaan. Tutkija ja kirjailija Markku Eskelinen esitti tilaisuudessa kysymyksen, joka jäi korvieni väliin leijumaan. Isotkin kustantamot julkaisevat kaupallisesti toivottomia ja useimpien lukijoiden näkökulmasta “vaikeita” runoteoksia. Miksi kokeellista proosaa ei julkaista samalla perusteella (mikä se sitten onkin)?
