Monthly Archive for marraskuu, 2010

Skandaali!

Saatinhan se sieltä. Syksyn kirjallinen skandaali nimittäin. Sirkus Finlandian sääntöjen mukaan ehdokkaana voi olla vain Suomen kansalainen. Mutta nyt yhdellä ehdokkaista, Tšekkoslovakiassa  syntyneellä Alexandra Salmelalla ei olekaan Suomen kansalaisuutta.

Sääntö on EU-oikeuden lähtökökohdista kyseenalainen, ehkä jopa lainvastainen. Kansalaisuuteen perustuvan syrjinnän kielto on EU-oikeuden perusperiaatteita. Mitään hätää ei olisi, jos säännöissä puhuttaisiin suomeksi tai ruotsiksi kirjoitetuista romaaneista.

Juridista mieltä kutkuttaa seuraava (lähinnä kai teoreettinen) kysymys: Jos Salmela voittaa, voiko joku toinen ehdokas vaatia päätöksen kumoamista oikeudessa sääntöjen vastaisena? Tai jo nyt joku tämän vuoden romaanikirjailija, joka ei päässyt ehdolle, mutta Salmela pääsi sääntöjen vastaisest.

Eräskin mekkala

Tähän asti tapahtunutta. Kirjoitin Parnassooon viime kesänä esseen. Mitään sen kummempaa ei seurannut, kuin että runoilijat Henriikka Tavi ja Teemu Manninen aavistuksen ehkä mököttävät syksyn kirjojen julkkareissaan. Tai sitten eivät mököttäneet, haleja vaihdeltiin tavalliseen tapaan.

Seuraavassa jaksossa tunnelma tiivistyi. Henriikka essehti takaisin olettaen, että juuri hänestä on kyse: ”Minun on syytä uskoa, että oma runouteni kuuluu Tontin näkökulmasta ”kokeilevaan avantgarderunouteen”. Runoblogistan säpsähtää hereille: Maaria Pääjärvi, Olli-Pekka Tennilä ja V. S. Luoma-aho kommentoivat suunnasta ja toisesta.

Uusimmassa jaksossa, jota parhaillaan luet, pyydän saada huomauttaa mitä kohteliaimmin seuraavaa:

1) Tarkkuutta lukemiseen ja vähemmän omaan napaan tuijottelua. Lähtötekstissä ei ollut kyse nykyrunoudesta eikä edes kokeilevasta nykyrunoudesta in toto, vaan osasta jonka koko jää määrittelemättä (en tiedä sitä). Ja huomioni oli muutenkin enemmän ulkomaisissa runoskeneissä, kuten tarkkaavainen lukija huomaa.

2) V. S. Luoma-aho tekee hyvän huomion ”Nyt on enää määritelmän laajuudesta kiinni, ymmärretäänkö tämä kommunikaatioksi vai ei.” Näin juuri. Minä olen sillä kannalla, että Luoma-ahonkin kirjoittaminen on nimenomaisesti kommunikaatiota, kuten on tavalla tai toisella kaikki kirjoittaminen. Kysymys ei ole asiasta jonka voisi valita, jokin viesti aina lähtee liikkeelle halusi sitä tai ei.

3) Myönnettäköön Maaria Pääjärven vihjaama guyfawkesmainen salajuoninta. Kysymys heitettiin salavihkaan ilmaan ja siihen toivottiin vastausta. Jos olen Tennilän vastauksen kohdallisesti käsittänyt, hän nostaa käden pystyyn ja ilmoittautuu derridalaiseksi. Menikö oikein? Henriikankin käsi nousee, mutta hän vastaa, että ei todellakaan. No hyvä. Toinen kysymys sitten on, vaikuttavatko itse kunkin teoriafanittamiset tai sellaisten tekstien hylkimiset runojen kirjoittamiseen.

4) Englannissa salaliittoilleelle Guy Fawkesille kävi kehnosti. Jäätyään kiinni 5. marraskuuta kuninkaan räjäytysyrityksestä häntä perin kaltoin kohtelivat. ”Over the next few days, he was questioned and tortured, and eventually he broke.”, tietää Wikipedia. Hui, näinkö tässä käy vai onko parhaillaan käymässä? Fawkesin luonteenpiirteet tosin tuntuvat joiltakin osin miellyttäviltä, aikalaisten mukaan hän oli: ”pleasant of approach and cheerful of manner, opposed to quarrels and strife … loyal to his friends”.

5) Empiirinen kirjallisuussosiologia ei ole erityisen muodikasta akateemisen kirjallisuudentutkimuksen areenoilla nykyään. Jos kuitenkin tehtäisiin empiirinen haastattelututkimus runoilijoiden parissa, pyydettäisiin vastaamaan esimerkiksi kysymyksiin 1) Mitä teoreettista kirjallisuutta olet lukenut? 2) Koetko sen vaikuttaneen kirjoittamiseesi? 3) Jos kyllä, niin miten se on vaikuttanut?

Päästäisiin tästäkin pohdinnasta, sitten.

Unohdettuja runoilijoita I

Näihin aikoihin oli joskus tapana juhlia kekriä eli köyriä, elonkorjuujuhlaa, jolloin uskottiin vainajien vierailevan taloissa, ainakin kansatieteilijä Kustaa Vilkunan mukaan. Keskiajalla tähän nivoutui kristillinen pyhäin päivän vietto. Nykyään tätä on kovaa vauhtia syrjäyttämässä kelttiläinen muinaisjuhla Halloween.

On siis sopiva hetki aloittaa kuolleiden ja unohdettujen runoilijoiden muistelusarja. Ensimmäiseksi valikoitui Pekka Parkkinen (1940-1992), jonka Valitut runot (Weilin & Göös, 1975) pelastin äsken kirjaston poistohyllystä hintaan 20 senttiä. Parkkinen aloitti romaanikirjailijana ja julkaisi niitä myöhemminkin, mutta nyt luetaan runoja, tosin vain muutamista kokoelmista.

Parkkisen ensimmäinen runokokoelma Jos minä maatani rakastaisin (1967) ei vielä nouse siivilleen, liikaa kielellisesti mielenkiinnottomia proosalauseita. Mutta teoksen pelastaa mainio aforistinen runokiteytys: ”minä olen liha teidän piikissänne”. Maailmassa on monta kirjaa, varsinkin runoteoksia, jotka ansaitsevat olemassaolon oikeutuksensa yhdellä ainoalla seasta hohtavalla kohdalla. Parkkisen toinen teos Näin on (1970) on jo kokonaisuutena vakuuttavampi, paljon levollisesti soljuvia, pitkiä runoja: ”tule, tule tähän runoon / kuin kyynel silmänurkkaan / niin minä pyyhin sinut pois”.

Pekka Parkkisesta ihmisenä en tiedä juuri mitään, mikä on lukemisen kannalta hyvä, vähemmän ennakko-oletuksia kuin yleensä kirjaan tarttuessa. Joku ehkä tietää ja osaa kertoa enemmän. Kohosen ja Rantalan Suomalaisia kirjailijoita (Otava, 2004) tietää, että hän oli ”kommentoiva yhteiskuntakriitikko, arjen kuvailija ja tuntija.”

À propos, print on demand -tekniikka ja e-kirja mahdollistaisivat nykyään unohdettujen kirjailijoiden teosten elvyttämisen eloon vähin vaivoin ja kustannuksin. Ruotsissa Kirjailijaliitto on tätä harrastanutkin.