Mario Vargas Llosa
Olen jo toisaalla tätä kirjaa sivunnut, mutta aihe ansaitsee lisäpohdinnon. Nimittäin vuoden 2010 nobelistin Mario Vargas Llosan mastodonttimainen Maailmanlopun sota (Suom. Jyrki Lappi-Seppälä 1981), jonka vihdoin sain joululomalla päätökseen. Urakkaa siinä olikin; 711 sivua rönsyävää juonta ja niin monta henkilöhahmoa, että vaatimattomat matematiikan taitoni joutuivat koetukselle. Minulla on tapana paitsi kirjata etulehdelle mistä ja koska mikäkin kirja on haltuuni päätynyt, myös päivämäärä ja paikka, jolloin ja missä kirjan olen loppuun saattanut. Tähän nimenomaiseen tuli lukemispäivämääräksi teoksen sisältöön sopiva 25.12.2010, jolloin kristityt juhlivat jumalansa syntymää.
Tositapahtumiin perustuvan Maailmanlopun sodan keskeishenkilö Antonio Neuvonantaja muistuttaa kaiketi jossain mielessä Jeesusta, tai sitä kuvaa, mikä nykyihmisillä hänestä on, jos Jeesus nyt ylipäänsä oli koskaan olemassa. Köyhän kansan lohduttaja ja karismaattinen liehuletti, joka keräsi saarnoillaan ympärilleen loppuun asti uskollisten kannattajien joukon.
1800-luvun lopun Brasiliassa karvapään tarina sai surkean lopun. Kymmenet tuhannet ihmiset menettivät henkensä taisteluissa, jotka lopulta päätyivät syrjäyseudun uumeniin linnoittautuneiden uskovaisten tuhoon. Ainakin Llosan version mukaan suurin osa eloonjääneistä lahkolaisista murhattiin saman tien taisteluiden päätyttyä. Sitä ennen he tosin olivat onnistuneet nöyryyttämään Brasilian armeijan monen monta kertaa.
Llosa itse on pitänyt Maailmanlopun sotaa yhtenä onnistuneimmista kirjoistaan, vaikka kommentaattorit eivät ihan samaa mieltä olekaan. On siinä puutteensa. Pituutta on liikaa, välillä lukijapolo uupahtaa. Henkilömäärän takia intensiteetti toisinaan katoaa ja on vaikeahkoa samaistua kehenkään. Tietynlainen päähenkilö on Euclides da Cunha, tapahtumista kertova toimittaja.
Mutta silti. Kokonaisuutena tämä kirja on mitä vaikuttavin, nousee suoraan maailmankirjallisuudeksi, sarjaan johon minun lukemisteni perusteella mikään suomeksi kirjoitettu teos ei ole vielä yltänyt. Monen muun asian ohella Llosa piirtää esiin uskonnollisen kilahtamisen mekanismit, jotka lienevät samanlaiset aikakaudesta ja kulttuurista riippumatta. Mielettömistä sattumistakin on kyse, kuten maailmanmenossa yleensä: Antonio Neuvonantaja onnistuu kääntämään maan hiljaiset, köyhimmät ja kurjimmat nimenomaan Brasilian monarkiasta lopun tehneitä tasavaltalaisia vastaan, mitä joku voisi pitää outona. Mutta kun luku- ja kirjoitustaidottomalle kurjalistolle saarnataan uudesta hallituksesta ateisteina, Anti-kristuksena, protestantteina ja vapaamuurareina, ei juuri muuta tarvita. Kun ideologia ja tosiasiat ovat vastakkain, sen pahempi tosiasioille.
Kuten kirjailijan kuuluu, Llosa ei puoliaan tekstissä valitse. Sekä armeijan että lahkolaisten hirmutyöt kuvataan tarkalla tähtäimellä kaikkine kaulankatkaisuineen ja raiskauksineen. Samoin kajastavat esiin perusihmisellisyyden elementit jokaisessa kuvatussa henkilössä, palatsien paroneissa, uskovaisissa fanaatikoissa ja sotilaissa. Useimpien elämä on vinksallaan ja surun läpitunkemaa, mikä on totta, ihmisestä.
