Lajos Tihanyi - Critic (1916)
Kirjallisuus- ja muun kulttuurikritiikin tilaa on tapana päivitellä. Että sen palstamillimetrit viedään lehdistä ja muualta ja niin edelleen. Päivitellään vähän lisää, mutta niin, että vastuu siirtyy nyt lukijalle.
Luulen äsken löytäneeni kehnoimman koskaan lukemani kirja-arvion, se kattaa vieläpä kaksi teosta kerralla. Mainioin kohta tekstissä on määritelmä arvostelluista kirjoista: “…ovat kaiketi runoteoksia.” Löytyy Warkauden Lehdestä päivämäärällä 13.11.2009, täältä.
Mutta onko tämä todellakin kritiikin pohjakosketus vai löytyykö jostain, netistä tai muualta vielä hirveämpää tavaraa? Ehdotuksia, kiitos.
Mikä on essee? Ehkä hivenen samanlainen kirjallinen olento kuin proosaruno, epäilyttävähkö rajatapaus. Esseessä on sekametelisoppamaisuutta, vähän vaikkea, mutta ei mitään ylitse muiden. Esseet ovat usein kirjallisia ja oppineita, mutta akateemiseksi tutkimukseksi essee on liian lennokas ja siinä käytetään liikaa sanaa ‘minä’. Tosiasioiden tosiasiamaisuuteen esseet suhtautuvat vapaamielisesti.
Kolumniksi tai pakinaksi (kirjoittaako pakinoita enää kukaan?) essee on liian pitkä eikä tyydy pelkkään päivänkohtaiseen. Kolumni on pylväs (lat. columna), essee lavea ja rönsy. Esseessä on usein mukana omaelämäkerrallisia aineksia, mutta se ei ole muisteloa saati päiväkirjaamista. Esseen kulkusuunta on yksityisestä yleiseen, kirjoittajan henkilökohtaisesta kokemuksesta noustaan yleisempiin pohdintoihin.
Essee on tavattu juontaa ranskan verbistä essayer, joka kääntyy suomeksi monella tapaa. Se on kokeilemista ja sovittamista. Ehkä kuitenkin eniten yrittämistä. Essee on yritelmä. Ranskan takana lymyää latina ja sen verbi exigere, punnita. Olisiko essee siis punnelma?
Jokainen romaani on vastaus kysymykseen “Mikä on romaani?”, kuten on jokainen runo yritys vastata kysymykseen “Mitä runous on?”. Kirjaamon vastausyritys esseen olemisen tapaan on tämä.
Uudesta Nuoresta Voimasta ehdin lukea vasta Laura Lindstedtin esseen Puhutaanpas proosaa! Teksti oli mitä nostattavin ja sisälsi isoa viisautta. Aito avaus tärkeästä asiasta. Mutta kun olemme nyt kirjallis-kulttuurisen puheen parissa, ei kehuta tekstin oivuuksia enempää, vaan naristaan siitä, mistä olen eri mieltä. Todettakoon, että olen mukana kirjoituksessa mainitussa Mahdollisen Kirjallisuuden Seurassa ja Nuoren Voiman Liiton hallituksessa, eli kyseessä on niin sanottu kaverikritiikki.
1) Uhriksi tekeytyminen on kehnoa retoriikkaa. En näe merkkejä Lauran mainitsemista laajamittaisista ’proosanpolkutalkoista’ tai siitä, että prosaistit olisivat ’kirjallisuuskentän neekereitä’. Proosakirjallisuus hallitsee länsimaista kirjallisuutta suvereenin lailla. Reunoilta – kuten runoudesta tai filosofiasta – huudellaan epätoivon motivoimina. Kaikki runoilijat haaveksivat romaanin kirjoittamisesta, mutta useimmat eivät pysty siihen ja kuolevat tuntemattomina ja köyhinä. Ja yleensäkin, onko mielekästä suivaantua ’proosaan’ kohdistuneista kommenteista? Pitäisikö minun loukkaantua siitä, että joku nälvii jollekin toiselle suomalaiselle jostakin minuun liittymättömästä asiasta vain siksi, että olemme saman valtion kansalaisia?
2) Lauran kirjoituksessaan luoma bulkkiproosa vastaan kunnianhimoinen proosa -asetelma on vain uusi muotoilu ikiaikuisesta viihde vastaan taide -jänkytyksestä. Ei näin. En näe mieltä asettaa vastakkain tai varsinkaan toistensa vaihtoehdoiksi Mozartia ja Depeche Modea tai Heideggeria ja tietokonepelien pelaamista. Viihdyn kaikkien näiden parissa, kuten aika moni muukin. Ylösrakentava agenda omasta jutusta on se millä mennään tai pitäisi mennä. Eli tässä tapauksessa Lauran kirjoituksessa peräänkuulutettu puhe proosan keinoista ja mahdollisuuksista. Ja ennen kaikkea tehdä sitä itseään, kirjoittaa ravisuttavaa proosaa ja antaa sen puhua puolestaan.
Lauran tekstin peruspointtia on syytä nostaa esiin: proosapuhekulttuurin tasoa pitäisi nostaa. Oma katseeni kääntyy kohti akatemiaa, prosaistien itsensä lisäksi. Yliopistoissa lymyää iso joukko kirjallisuuspuheen taitajia, jotka keskustelevat lähinnä keskenään. Pienellä harjoittelulla kirjallisuudentutkijat pystyisivät osallistumaan myös yleisempään debattiin lehdissä ja netissä. He voisivat kirjoittaa esimerkiksi loppuun asti pohdittuja kirjallisuusarvosteluja näiden viiden sentin sutaisujen sijaan, joihin meidän nykyään on liian usein tyytyminen.
