Meni leivänpaahdin hajoamaan. Painike ei pysy alhaalla, pompsahtaa takaisin. Käytännössä vehje on käyttökelvoton ja suuntaa pian leivänpaahtimien hautausmaalle, kunhan löydän sellaisen.
Paahtoleipämiehenä muutaman kuitenkin olen käristänyt sitkeydellä eli pitämällä napukkaa alhaalla omin käsin kunnes leivät ovat ruskistuneet. Siinä hommassa oli aikaa ajatelmoida ja muistin, että laite on isän peruja. Tarkemmin tuumattuna viimeisiä arjessa näkyviä jälkiä koko miehestä. Vaatekaapissa tosin on harmaa mytty, hänen vanha paitansa. Se on muodoton paituli, jota luulottelen – väärin – vielä joskus käyttäväni.
Ihminen katoaa nopeasti esinemaailmasta. Mitä jää jäljelle? Korvieni väliin hän on jäänyt, se on varmaa. Vaikuttaa minussa hyvässä ja pahassa, tiedän liiankin hyvin. Ja sellainenkin asia, että aloitin kirjoittamaan vakavasti ensimmäisiä kirjojani isän kuoleman jälkeisenä päivänä.
Kuinka monta sukupolvea jäljet kestävät? Mikä minussa (enkä puhu nyt geeneistä) on jonkun tuntemattoman muinaisen ihmisen tekoja, perintöä joka siirtyy kun lapsi matkii aikuista ja omaksuu tietämättään sitä & tätä? Kuka täällä oikein päättää miten minä olen?
Kävin Saramagolle. Häpeäkseni myönnän, että viimeinen on ensimmäiseni. Siis José Saramagon viimeiseksi jäänyt romaani Elefantin matka (Tammi, 2011, suom. Sanna Pernu) on ensimmäinen häneltä koskaan lukemani. Toisaalta; maailma on ja pysyy väärällään arvatenkin mitä loistavimpia kirjoja, joita en koskaan ehdi tai viitsi lukea.
Kaikki kirjat vastustelevat aluksi, ainakin minulle. Siksi ei pidä luovuttaa vaan sinnitellä vaikka väkisin vähintään 50 sivua. Elefantin matka se vasta vastustelikin. Sinänsähän tarina on seikkailuromaanimaisen vetävä. Portugalin kuningas lahjoittaa vuonna 1551 elefantin vaimonsa serkulle Itävallan arkkiherttua Maksimilianille ja elefantti hoitajineen lähetetään matkalle Lissabonista Wieniin. Ja tarina vieläpä perustuu tositapahtumiin.
Syy vastuksen voimallisuuten oli nobelistin piittaamattomuus kieliopista. Pisteitä ja isoja alkukirjaimia käytellään teoksessa miten sattuu. Tai tarkemmin sanottuna suunnitelmallisesti päin prinkkalaa, erisnimet pienellä, virkkeet erotetaan toisistaan pilkuilla, vaikka virkkeen alussa sentään on iso kirjain. Kappalejaotusta tuskin on. En löytänyt syytä tälle vääntelemiselle. Mitä Saramago haluaa tällä sanoa? Kun asialla on Suuri Kirjailija, voisi olettaa että kyseessä ei ole itsetarkoituksellinen nokkelointi vaan valinta täyttää jotakin tehtävää. En pysty keksimään. Anyone?
(PS. Kirjoitin teoksesta myös kirja-arvion)
Pitkästä aikaa laitan tänne runon. En tiedä päätyykö se joskus kirjaan saakka, mutta kommentteja & parannusehdotuksia otetaan vastaan!
MATKAN JÄLKEEN
Koneen laskeuduttua harmaalle kentälle
jossa toiveet päivästä päivään
käyvät yli toden ja sen näköisen,
joka päivä ne voittavat ja
häviävät
hän astuu ulos lentävästä koneesta
ja kuunvalo leviää hänen kasvoilleen
muistelee aurinkoa
lähtöjään, kaikkia lähtöjään, ovien sulkemisia
niiden jälkeistä helpotusta,
että saatiin edes jokin ratkaisu
ja äkkiä pimenee, hän menettää kuun valon, senkin
hän menettää ja
pimeän pimeä
peittää hänet kuin kuollut käärme
peittyy nopeasti muurahaisiin
sihisevänä mattona
hän on pimeässään, mutta melkein jo
kotona.
Välini elokuvataiteen kanssa ovat olleet kehnonlaiset. Toistuvia mediakohun aiheuttamia isoja odotuksia, jotka ovat päätyneet pettymykseen. Hetkittäin olin jo vakuuttunut, että suuren julkisuuden elokuvien paikka nykykulttuurissa on sama kuin tietokonepelien. Muutaman tunnin upottautuminen lumemaailmaan, jota seuraa tyhjyys.
Syytän elokuvaa muutamankin kirjan tai lukukokemuksen pilaamisesta. Näin taannoin Ian McEwanin romaanista Sovitus tehdyn kehutun elokuvan. Se oli pettymys, jonka myötä ei tullut tartuttua myöskään McEwanin kirjoihin. Jokin aika sitten kuitenkin luin hänen romaaninsa Lauantai. Parhautta. Luen sen myötä todennäköisesti kaikki McEwanin kirjat. Kehnon elokuvan takia kuitenkin hyljeksin hänen teoksiaan parikin vuotta. Juuri nyt olen loppusuoralla Sovituksen kanssa. En muista ennen lukeneeni näin hienovaraisen nerokasta ihmisen tunteiden kuvausta. Lukukokemus olisi muuten täydellinen, mutta tulin tietysti myös kateelliseksi.
Sovitus näyttäisi kuitenkin mahdolliselta. Siis minun ja elokuvien välillä. Hankin nimittäin äskettäin medialaiteviritelmän, jota kuulemma kutsutaan ‘kotiteatteriksi’. Iso ruutu ja minulle tärkein eli hifi-tasoinen äänentoistojärjestelmä. Muutaman kokeilun jälkeen olen vaikuttunut. Coenin veljesten taannoinen Menetty maa (No Country for Old Men, 2007) jytisi äsken olohuoneeseen. Kyllä. Ehkä syynä olikin yksityisyyden puute, joka minua aina on vaivannut teattereissa .
