Monthly Archive for heinäkuu, 2011

Kesäkirjat

Grafomaniassa Salla Simukka listaa kesäkirjojaan kuten monet muutkin kirjallisuusblogaajat. Minä perässä.

Vuosi sitten näköjään valitsin kesäluettavan sokko-otoksen turvin. Tänä kesänä olen toiminut vähemmän sattumavaralla. Toukokuussa tapasin Maailma kylässä -festivaaleilla kustantaja Kari Klemelän ja ostin häneltä slovenialaisen nykyrunouden antologian Marsipaania (Mansarda 2009). Hieno, kertakaikkisen. Jokaisen runoilijan tekstit eivät tietenkään koskettaneet yhtä voimallisesti. Se on välttämätöntä, kun kyseessä on ison kirjoittajajoukon kirja. Mutta esimerkiksi Tone Škrjanecin runot olivat pysäyttäviä. Jouni Inkalan ja Karin suomentama teos sai häpeällisen vähän julkisuutta ilmestyessään.

Kesäkuussa, Nuoren Voiman Liiton Euroopan -kiertueen bussissa luin Laurent Gaudén romaanin Kirottu suku (Bazar 2008). Kuten Marsipaania-antologia, sekään ei näkynyt juuri missään ilmestyessään. Ei, vaikka kyseessä on Ranskan merkittävimmän kirjallisuuspalkinnon Goncourtin voittanut teos, joka on käännetty 35 kielelle.  Suomalaiset kirjallisuusantennit sojottavat yhä vain lähinnä englanninkielisiin maihin. Kirottu suku kertoo hienovireisen sukutarinan Italiasta. Välillä vaivutaan sentimentaaliseen paatokseen, mutta jotkut yksittäiset tilanteet kuten syrjityn rosvosuvun jäsenten kokoontuminen syömään meren äärelle olivat tekstitaiteen merkkihetkiä.

Mitä muuta? Olen hidas lukija mikä juontuu runoudesta. Tuomas Timosen tunnetun tiivistyksen mukaan väkivallassa ja seksissä toisto on se, mikä toimii. Sama pätee runojen lukemiseen. Vähintään kaksi kertaa hitaasti peräkkäin on ainoa tapa päästä runosta tajulle. Ehkä siksi luen hitaasti kaikkea muutakin, enkä ole tänäkään kesänä paljoa ehtinyt. Yllä mainittujen lisäksi seuraavat: Matti Hagelberg: Silvia Regina (Kreegah Bundolo 2010), ällistyttävää nykysarjakuvaa. Juri Nummelin: Valkoinen hehku (Vastapaino 2005), elokuvan historia. Teemu Forss: Putouksen takana lasien edessä (ntamo 2011), keinuvaa runoa. Teemu Masalin: iPad  &  iPhone (Docendo 2011), uuden leluni iPhonen oppimiseksi. Euroopan komissio: A Single Market for Intellectual Property Rights (COM 2011), tekijänoikeutta.

Rauta-aika

Kesäteatterin maine ei ole kummoinen. Puskafarssia, jossa yleisö röhähtelee, kun joku juo viinaa. Myötähäpeä on kovin usein se kohdallisin sana.

Mutta nyt tuli jotain ihan muuta. Paavo Haavikon Rauta-aika pyörii Tampereella Pyynikin kesäteatterissa. Palasin juuri näytöksestä.

Kalle Holmbergin 1980-luvun alusssa ohjaamasta tv-draama Rauta-ajasta en muista kuin yhden kohdan. Sen, jossa Pohjolan isännältä silpaistaan kaula katki ja veri suihkuaa. En ole varma, kielsivätkö vanhempani minua sarjaa katsomasta vai olinko ihan omin päin liian nuori kiinnostuakseni. Kari Heiskanen esitti silloin Joukoa (Joukahainen). Nyt hän on ohjannut Rauta-ajan näyttämölle.

Perusratkaisu toimii, nimittäin koko kuvion tuominen nykyaikaan. Pohjolan väki on mafiamainen rikollisjengi eikä Kalevalan porukka ole juuri kummempi. Autoilla huristetaan ja moottorisaha raikaa.

Kirjoja kirjoitetaan tunnetusti vain kahdesta aiheesta, rakkaudesta ja kuolemasta. Nyt ollaan jälkimmäisessä. En muista pitkään aikaan nähneeni ja kuulleeni komeampaa kuolemista kuin Rauta-ajan lopussa. Haavikon teksti rullaa ja kissanpäinen kuolemahahmo on kaikessa davidlynchmaisuudessaan erinomainen. Sattui vielä niin, että helle vaihtui ukkosmyrskyksi juuri oikeassa kohdassa mistä tuli lisäsäväreitä.

Hyvä on, kyllä sitä viinaakin juotiin. Solmiokaulainen Väinämöinen, tai siis Väinö, horjahtelee ja sönköttää yhdessä kohtauksessa muutaman hetken pullon kanssa (ja yleisö röhähteli villinä, tietysti), mutta sen kesti. Menkää, katsokaa.

Maalla & luokkakokous

Täällä Kirjaamon maakuntakirjeenvaihtaja, rantasaunan kuisti, Kangasala, Perus-Suomi. Hivenen harmittaa. Jos Facebookiin on uskominen, kavereilla ja tutuilla on juuri nyt ja parhaillaan hauskaa useammallakin piknikillä, prideparaatilla ja mitä kaikkea siellä Reuna-Suomessa heti järjestetäänkin kun minä vetäydyn maaseuturesidenssiin ja alan kasvaa sammalta.

Mutta ihan erakoitumiseksi ei ole elo täysin mennyt. Eilen nimittäin käväisin naapurikylässä Tampereella, jossa järjestivät luokkakokouksen. Pienimuotoisen tosin. Mutta kuitenkin joukko ihmisiä, joita en ollut tavannut melkein kahteenkymmeneen vuoteen. Hämmentävää. Varsinkin se, että ihmiset eivät juuri olleet muuttuneet, tai siltä minusta tuntui. Jokin pysyväisluontoinen ihmisellinen perusluonne on ja pysyy. Vaikka eräskin oli asunut viisitoista vuotta Italiassa, ja toisesta tullut kunnanjohtaja. Ja mitä kaikkea.

Mitä tapahtui? Opettajien ja koulusattumusten muistelua. Varovaisluonteista avautumista omista elämänkuluista. Ei pöllömpää. Hienoja ihmisiä, kyllä.