Published on
27.11.2011 in
Yleistä.
Äskeisellä Tallinnan-matkalla innostuin lukemaan sananvapausjärjestö Suomen PENin 75-vuotishistoriikkia (2003).
Kylmän sodan vuosina ei ollut helppoa. Kirjailija Eeva Kilpi toimi PENin puheenjohtajan vuosina 1970-1974, samoihin aikoihin kun kuuluisaa toisinajattelijakirjailija Aleksandr Solzhenitsynia painostettiin ja hänet lopulta karkotettiin Neuvostoliitosta. Siitä syntyi maailmanlaajuinen kohu, mutta YYA-Suomessa Solzhenitsynin tukeminen ei ollut mitenkään itsestäänselvää. Eeva Kilpi kertoo uhanneensa lopulta erota, jos Solzhenitsyniä tukevaa julkilausumaa ei tehtäisi. Se tehosi, Kilpi muistelee.
Olen lukevinani rivien välistä, että se osa kirjallistoa, joka 1970-luvulla kilahti kaikkein laitimmaiseen vasemmistoon piti PENiä epäilyttävän läntisenä ja liberaalina järjestönä. Mikä se tietysti olikin; ja hyvä niin.
1940-luvusta historiikki ei kerro mitään, mikä on vähän epäilyttävää. Suomen PENin puheenjohtajana oli aloittanut Nobelin vuonna 1939 saaneen Frans Emil Sillanpään jälkeen V. A. Koskenniemi. Natsit olivat tietysti kaapanneet Saksan PENin haltuunsa jo aikaisemmin ja Thomas Mannin johdolla oli perustettu Yhdysvaltoihin saksalaisten maanpakolaiskirjailijoiden PEN (joka muuten on edelleen olemassa). Viime toukokuussa Slovenian PEN-matkallani kuulin, että vuonna 1933 pidetyssä PENin maailmankongressissa Dubrovnikissa natsismi tuomittiin ja tämä oli kuulemma ensimmäinen kansainvälinen päätös ja julkilausuma natseja vastaan.
V. A. Koskenniemi sen sijaan muistetaan miehenä, jolta riitti ymmärtämystä sekä saksalaiselle natsismille että italialaiselle fasismille hämmentävän paljon. Hänen matkakirjoituksensa näistä maista 30-luvulta huokuvat milteipä ihailua ja hän myös kirjoitti ylistysrunon Lapuan liikkeelle, joka yritti pystyttää fasismia myös Suomeen. Tietäisiköhän joku mitä Koskenniemi puuhasi PENin puheenjohtajana 1940-luvulla. Natsien kirjarovioita hän tuskin tuomitsi.
Published on
20.11.2011 in
Yleistä.
Silläkin uhalla, että tämä voi Markku Eskelisen tai muiden kovan tason pelitutkijoiden tulokulmasta vaikuttaa harrastelijamaiselta: Muutama sana teoksesta, joka on vanginnut kiinnostukseni viime viikkoina moninverroin intensiivisemmin kuin esimerkiksi tämän vuoden Finlandia-ehdokasromaanit.
Deus Ex – Human Revolution -tietokonepelin maisemat tuovat välittömästi mieleen Blade Runner -elokuvan. Huuruinen suurkaupunki, sen monenkirjavat asukit, rappeutunut surumielisyys. Kun on aloittanut pelaamisen 1980-luvun lopun tietokoneilla, pelkkä maisemassa loikoaminen on nautinnollista.
Päähenkilö Adam Jensen on toisinto Blade Runnerin keinoihmisreplikantteja jahtaavasta etsivä Deckardista, joka vakiintuneen tulkinnan mukaan on itsekin replikantti. Deus Exässä tämä on avoimesti esillä ja vastapuolena ovatkin ihmisyyden luonnollista puhtautta vaalivat konservatiivit, jotka hyökkäilevät ihmistä keinotekoisilla ‘augmentaatioilla’ parantavaa suuryritystä Sarif Industriesia vastaan. Sarifin tuvapäällikkö Jensenin housuihin laitettu pelaaja selvittelee fanaatikkojen terrori-iskua.
Pelikritiikit ovat kiitelleet teoksen rauhallista kulkua. Iso osa on hiiviskelyä ja muuta salavihkaamista, vanhaa kunnon yksityisetsivätouhua, toistumaa film noir -dekkareista ja Blade Runnerista. Pitkiä keskusteluja käydään pelimaailmassa kohdattujen hahmojen kanssa ja tavoitteen saavuttamiseen on useita keinoja. Toki myös ryskäämällä pärjää.
Kuulun siihen osaan ihmiskuntaa, joka ei syty viihteellisille elokuville tai kirjoille. Pelit tekevät sen niin paljon paremmin. Miksi vain katsoa tai lukea jännitystarinaa kun voi olla osa sitä? Sitäpaitsi hyvä viihde voittaa aina paskan taiteen, vaikkakaan ei päinvastoin.
Pelikriitikko Thomas Puhan lausahdus tiivistää hyvin: “Mary DeMarlen käsikirjoituksen taso pysyy alusta loppuun korkeana. Pidän siitä, että asiat selitetään selkeästi, eikä liikaa jätetä oman tulkinnan varaan.” Jos ylipäätään halutaan ylläpitää erottelua viihteen ja taiteen välillä (haluammeko me?) se on juuri tämä. Kun haluan tulkintatilaa ja kysyä ihmisenä olemista, luen runoja, Heideggeria tai Ian McEwanin romaaneja. Kun haluan adrenaliinin suihkivan suonissani, pelaan tietokonepelejä.
Kuten tunnettua, kirjoja kirjoitetaan vain kahdesta aiheesta: rakkaudesta ja kuolemasta. Tämä jo kulunut tiivistys on jäänyt päähäni kieppumaan ei vähiten siksi, että se pätee oikeastaan kaikkeen mitä olen kirjoittanut. Juoni ja muu sellainen on vain puite, kuolemasta ja sitä vasten asettuvasta rakkaudesta on kyse, kaikessa.
Tämä nousi taas kerran mieleeni kun äsken palasin kotiin taidenäyttelyn avajaisista. Helsingin kaupungintalon aulassa sijaitsevassa Virka Galleriassa avautui Timo Wrightin kuratoima näyttely, jossa on neljän valokuvaajan teoksia teemasta vanitas; turhuus, katoavaisuus. Tuomas Sarparannan kuvat parikymppisistä elämän kynnyksellä ja Nina Merikallion otokset pitkän uran tehneistä, jo vanhenevista kaunotarmaisista valokuvamalleista pistävät miettimään. Jonna Rutasen kuvat Berliinistä tangeeraavat Sarparannan teosten kanssa: nuoruus on ikuisuuteen jatkuva horisontti, johon ei kuoleman ajatuksella ole sijaa. Nuoruus päättyy, kun tajuaa, että joskus kuolee. Sinäkin siellä.
Ai miksikö päädyin avajaisiin? Koska Virka Gallerian Soile pyysi runon näyttelykatalogiin, tämän. Liittyy aiheeseen.
…on varmasti hauskimpia lukuja Suomen laiksi kutsutussa teoksessa. Minäkin olen muistaakseni joskus julistanut ihmisen kuolleeksi. Siinä totisesti tunsi käyttävänsä valtaa. Vähän hirvitti. Mitä jos se elääkin, vaikkei miehestä ole mitään kuulunut vuosikausiin? Jos kuolleeksi julistettu palaa ja raivostuu päätöksen tehneelle? Vaimo sai syyn hankkiutua uuteen syliin ja omaisuuskin meni muille.
Kirjallisuudessa kuolleeksi julistaminen tapahtuu paljon nopeammin kuin ihmisille. Usein jo joulukuun 25. päivänä samana vuonna kun kirja on ilmestynyt. Joulumyynti hallitsee kirjabisnestä ja sillä siisti. Alkaa uusi vuosi ja uudet kirjat jyräävät vanhat alleen. Jonkun mielestä iso kasa romaaneja kuolee sinä päivänä kun kerrotaan Finlandia-palkinnon ehdokkaat. Jos kirja ei ole mukana, sitä ei enää oikeastaan ole olemassa ja kirjamyynnin näkökulmasta se on julistettu kuolleeksi.
Toisinaan kuolleeksi julistettu palaa myös kirjamaailmassa. Kun kirjailijan teos menestyy hyvin, hänen varhaisemmat kirjansa nousevat kuopistaan kummittelemaan ja niistä otetaan uusia painoksia. Sähkökirjan myötä uumoillaan maailman muuttuvan tämänkin osalta. Painoksen käsite katoaa ja muodostuu pitkiä häntiä. Sähkökirjat eivät vie varastotilaa ja niitä voidaan vaivatta myydä vuosikymmenet ilmestymisen jälkeen. Ainakin Ruotsista kantautuvien huhujen mukaan näin on myös käynyt. Kuolleet kirjat ovat nousseet uuteen elämään lukijoiden toimesta.
Kolmas jo käytössä oleva elvyttämiskeino on pokkari, jonka aiheen myötä seuraa kaupallinen tiedote: Neljä vuotta sitten ilmestynyt romaani Luokkakokous on ollut jo pitkään loppuunmyyty. Nyt siitä tuli pokkaripainos. Halvalla lähtee.
Äskeisellä Tallinnan-matkalla innostuin lukemaan sananvapausjärjestö Suomen PENin 75-vuotishistoriikkia (2003).
