Monthly Archive for joulukuu, 2011

Unohdettu nobelisti

Kerran aloittamaani en jätä kesken. Juristikirjailijoista kertova kirjoitussarja on elänyt hiljaiseloa, mutta  nyt se palaa takaisin. Journalismin ehdollistamassa maailmassa jo edellisen syksyn teokset ovat muinaishistoriaa ja joku voisi sanoa, että vuosina 1911- 2004 elänyt Czesław Miłosz ei ole kuuminta mahdollista blogausainesta.  Tätä barbaarisuutta vastustakaamme. Hyvä kirja säilyttää ajankohtaisuutensa.

Silti muutama päkistetty vastaus kysymykseen, miksi nyt Czesław Miłoszista (paitsi että hän opiskeli oikeustiedettä ja valmistuikin juristiksi). En huomannut Suomessa noteeratun nobelistin syntymän 100-vuotispäivää; kymmenlukumystiikkaan voidan lisätä myös mainittu valmistuminen Vilnan yliopistosta vuonna 1931 sekä loikka sosialistisesta Puolasta länteen vuonna 1951. Nobel menee vuodella ohi (1980) mutta parhaillaan lukemani omaleläkerrallinen teos Issan laakso ilmestyi suomeksi Kirsti Sirasten kääntämänä 1981.

Runoilijana Miłosz antoi painavimman antinsa. Antikvariaatista mukaani tarttui jo useampi vuosi sitten Miłoszin runojen suomennosvalikoima Euroopan lapsi (WSOY 1985, suom. Kirsti Siraste). Hämmentävän tuoreena pysynyttä lyriikkaa. Jopa varhaiset, 1930-luvulla kirjoitetut runot ovat voimakkaita ja edelleen eläviä. Jos niitä vertaa samaan aikaan suomeksi kirjoitettuun runouteen kontrasti on melkoinen.

Euroopan lapsen luettuani hipelöin suomennettua romaania Issan laakso monta kertaa lähiantikvariaatissani Aikakirjoisssa Helsingin Unioninkadulla. Mutta en saanut sitä ostettua. Nyt vihdoin, tyystin toisaalta eli tamperelaisesta antikvariaatista Lukulaarista se tarttui mukaani. Kiinnostava teos tämäkin. Väheksyvällä nykyilmaisulla kyseessä on romaani aiheesta ’miten minusta tuli minä’. Ei kannattaisi väheksyä, ainakaan tätä kirjaa. Teos on poikkeuksellisen hyvin onnistunut yritys vaikeasta aiheesta eli miten kirjoittaa uskottavasti aikuisille lapsen näkökulmasta. Puolan ja Liettuan rajamailla Issan laaksossa varttuneen kirjailijan alter egon Tomaszin lapsuudenkuvaus onnistuu, kieli on yhtäaikaa runoa lähenevän tuoretta ja samalla saavuttaa lapsenomaisen ihmettelyn vaikutelman. Tunnelma on kummallinen, teos muistuttaa jossakin määrin latinalais-amerikkalaista maagista realismia. Pahat henget ja arkijärjen ylittävä ihmeet kuvataan kuin ne olisivat totta: ”Issan laakson erityispiirre oli suurempi paholaisten määrä kuin missään muualla.” (s. 12).

Monet muistavat Czesław Miłoszin vuonna 1953 ilmestyneestä teoksesta Vangittu mieli, joka kuvaa kommunistisessa valtiossa eläviä intellektuelleja. Kuinka monet taipuivat painostuksen edessä ja heistä tuli järjestelmän palvelijoita. Sitä en ole lukenut, mutta ilmeisesti se on mitä tarkkasilmäisin kuvaus siitä kuinka lahjakkaimmatkin ihmiset lopulta hitaasti myöntyvät. Miłosz ei niin tehnyt, vaan asui suurimman osan elämäänsä maanpaossa Yhdysvalloissa.

Miłoszin uskonnollisuus (hän mm. käänsi Raamatun puolaksi) on minulle hivenen vierasta, mutta en huomaa sen vaikutusta kirjoissa. Suuren kirjailijan merkki, kyllä.

Miłoszin kirjoja ei saa enää kuin antikvariaateista ja on epätodennäköistä, että niistä koskaan otettaisiin uusia painoksia. Pankaamme toivomme e-kirjaan. Kun kustantamossa kerran nähdään e-kirjan tekemisen vaiva, se on ikuisesti lukijoiden saatavilla. Loppuunmyydyn laatukirjallisuuden suhteen tämä olisi suuri ilo.

Runon hyvyydestä, fetisismistä ja liikkumisesta

Kuten tunnettua, vaikeinta maailmassa on hyvän runon kirjoittaminen. Suurin osa runokirjojen runoista eivät yllä  ’hyvyyteen’, mitä se sitten onkin. Ei se mitään. Yksikin hyvä runo kirjassa riittää. Muut, keskinkertaiset antavat hyvälle runolle lisää voimaa. Erinomaisuus nousee voimallisempana esiin vähäisempien keskeltä kuin jos koottaisiin ’Best of’ -tyyppinen hittiluettelo maailman parhaista runoista.

On tietysti montaa tapaa olla ’hyvä’. Yksi keino loisteliaisuuteen eli lukijan koukuttamiseen on liike. Paikallaan jahkailevan runon lukeminen on velvollisuuden täyttämistä, mutta liikkuvan runon selässä lukija haukkoo henkeään. Paavo Haavikon varhaistuotannon helmiä on runo, joka alkaa:

”Ja ratsastan halki kartoittetujen maitten, / mutta metsästyshaukat vapautuvat / ja ratsastan eteenpäin kallistuneena / viitan lepattaessa”.

Lukija tempautuu heti mukaan. As simple as that.

Toinen esimerkki. Luin äsken Tuija Välipakan kokoelman Klovnin pelko (Gummerus, 2010). Kirja odotti hyllyssäni lukemista melkoisen pitkään. Syy viivästykseen oli fetisismini. Pääsääntöisesti luen vain kirjoja, joihin saan tekijän (tai kääntäjän) omistuskirjoituksen. Se on tapani saada edes jokin roti kirjameressä navigoimiseen. Tuijalta sain omistuksen kirjaan muutama viikko sitten kun Kirjailijaliitto kokousti Tampereella. Mutta takaisin itse asiaan.

Klovnin pelon paras runo löytyy sivulta 23. Senkin toimivuus perustuu liikkeeseen: ”Tämä tie alkaa tästä. Tulee risteyksiä. Tule eritasoliittymiä, / ramppeja, siltoja ja alikulkutunneleita. / Tulee vastaan aurinko”. ”Tulee ajatus. / Hillitön halu ajaa T-risteyksestä suoraan” , ”tulee nauru kuin sisäelinten hölkkä”.

Miksi en äänestä presidentinvaaleissa?

Sitä tursuaa nyt kaikilta kanavilta. Vaalipaneeleja, uutisia ja arvioita ei vain presidenttiehdokkaista, vaan heidän puolisoistaan ja pukeutumisestaan.

Pohjattoman murheellista, siis demokratian kannalta. Henkilöihin asioiden sijaan keskittyvät presidentinvaalit ovat ihmisten tyhmentämisen ykköskeino kaikkialla maailmassa. Koko ajan oikeasti tärkeitä asioita päätetään kunnanvaltuustoissa, eduskunnassa ja etenkin Euroopan parlamentissa. Presidentinvaalien ansioista ne ovat kadonneet tyystin julkisuudesta, mikä on aidosti vaarallista. Jos haluaisin runnoa läpi päätöksentekokoneistossa jotain, jolle en toivo julkisuutta tekisin sen nyt.

Ihmisten taju yhteiskunnallisesta päätöksenteosta on lohduttoman huonolla tolalla. EU ja Euroopan parlamentti ovat jokaisen kansalaisen elämän kannalta kaikkein tärkeimpiä vallan käytön paikkoja, mutta ne saavat kaikkein vähiten julkisuutta ja Euroopan parlamentin vaalien äänestysprosentti on kaikkein alhaisin. Presidentti sen sijaan ei vaikuta kansalaisten elämän kannalta oikeastaan mihinkään, mutta saa kaikkein eniten julkisuutta ja äänestysaktiivisuus presidentinvaaleissa on kaikkein korkein. Taiteilijat ja kulttuuriväki eivät juuri muissa vaaleissa aktivoidu, mutta nyt he ovat sankoin joukoin liikkeellä kuka minkin ehdokkaan taakse ryhmittäytymässä. Myötähäpeää.

Suomen presidentti-instituutio on tsaristinen jäänne, josta pitäisi vihdoin päästä eroon. Mallia voisi ottaa esimerkiksi Saksasta, jossa on kyllä muodollisesti myös presidentti, mutta hänellä ei ole kuin arvovaltaa eikä kukaan ole hänestä kiinnostunut. Lieneekö tähän syynä se, että saksalaiset muistavat hyvin, mitä vahvoista kansakunnan johtajista voi seurata. Parlamentaarinen demokratia toimii Saksassa muutenkin mallikkaasti. Suomessa sen sijaan on kummallinen sekamalli, joka on myös koko ajan altis vakavalle kriisille, jos pääministeri ja presidentti riitautuvat.

Mikä on parlamentaarisen demokratian ydin? Se on jatkuva vastuunalaisuus. Poliittisen johdon – pääministerin ja hallituksen – on nautittava parlamentin luottamusta koko ajan. Jos meno ei tyydytä, johtajat voidaan vaihtaa nopeasti. Mutta kuten Venäjällä ja Yhdysvalloissa, myöskään Suomessa presidentti ei ole virkakautenaan vastuussa tekemisistään kenellekään.

Hävettää koko touhu. Hätkähdyttävän moni haikailee alamaismentaliteetin läpäisemänä maan isää tai emoa, johtajaa, joka hoitaisi asiat kuntoon. Ei ole mikään yllätys, että vahvaa presidenttiä halutaan kaikkein eniten äärioikeistossa. Perussuomalaisten halla-aholaiseen laitaan kuuluva Jussi Niinistö  esimerkiksi on todennut poistavansa varmistimen aseestaan kun kuulee sanan parlamentarismi. Hän haluaisi presidentille lisää valtaa. Suomalainen kummajaisuus on, että myös vasemmistossa halutaan pitää kiinni presidentistä. Ehkäpä tulevat vuodet ei-vasemmistolaista presidenttiä tuovat muutoksen tähän.

Kiellettyjen kirjojen joulukalenteri

Entressen kirjasto Espoossa ja kansainvälinen kirjastojärjestö IFLA ovat työstäneet valmiiksi mainion innovaationsa: videojoulukalenterin, joka viime vuonna ilmestyi suomeksi ja tänä vuonna englanniksi. Joka päivä esitellään jokin kielletty, sensuroitu teos. Sain kunnian kertoa yhdestä minäkin:

Joulukuun linkkivinkit

Ikimuistoinen vääntö Nina Mikkosen kanssa sai myöhäisen alaviitteenomaisen jatko-osan. Tuomas Enbusken kanssa puhuimme äsken päivähoidosta ja muustakin,  kuunneltavissa täällä. Päivähoidosta on jokaisella mielipide, olen huomannut.

Kirjailijaliiton uuden nettisivut ovat valmistuneet. Nettisivu-uudistus on jok’ikisen organisaation usein painajaismainen ikuisuusprojekti jonka päättyminen tarkoittaa vain muutaman vuoden hengähdystaukoa ennen seuraavan uudistuksen alkua.

Kirjalliseen blogisfääriin on ilmestynyt uusi mielenkiintoinen tulokas: Tytti Heikkisen Moulin aloittaa kiinnostavalla tekstillä.