Monthly Archive for heinäkuu, 2012

O’Keeffe

Samassa paikassa missä koin edellisessä blogauksessa raportoidun pettymyksen, pääsin myös äsken iloitsemaan kuvataiteesta. Helsingin Tennispalatsissa nimittäin. Elokuvateatterin yläkerrassa sijaitsee Helsingin taidemuseo ja siellä on parhaillaan esillä yhdysvaltalaisen kuvataiteilijan Georgia O’Keeffen näyttely.

Tämä meni nurinkurisesti. Ehdin jo palata Helsingistä tänne huvilalle. O’Keeffe oli nähty ja sitä oli tuumittu. Ei siitä enempää. Mutta sitten kävin koluamaan lehtiarkistoani (minulla on tapana arkistoida vanhoja lehtiä huvilan ullakolle). Käsiin osui viime helmikuun The New York Review of Books, jossa on Christopher Benfeyn pitkä essee O’Keeffestä ja hänen puolisostaan Alfred Stieglitzistä. Kirjaamo suosittelee.

Olisin yllättynyt jos Marimekon tunnetuimpien kukkakuosien suunnittelijat eivät olisi tutustuneet O’Keeffen kukkamaalauksiin. Värimaailma ja tyyli ovat hyvin samankaltaisia. O’Keeffe mullisti tavan kuvata kukkia varsin yksinkertaisella tavalla. Hän suurensi ja kuvasi läheltä. Ei sen kummempaa, mutta oman aikansa pikkusieviin kukka-asetelmiin verrattuna tämä oli mullistavaa. Modernismia selkeimmillään.

Prometheus

On sitten kyse taiteesta tai viihteestä, merkittävä teos luo oman maailmansa. Erityisen selvästi tämä näkyy scifi-viihteessä: Blade Runner, Star Wars, Babylon 5, Star Trek, Galactica (se uusi) loivat paitsi tarinan, myös maailman ja sen myötä estetiikan. Sen takia ne muistetaan (en väitä, että niistä pitäisi tykätä, mutta osa ihmiskunnan yhteistä muistia ne ovat, piti niistä tai ei.)

Niin teki myös Ridley Scottin elokuva Alien – kahdeksas matkustaja (1979).

Menestys elokuvamaailmassa tuo nykyään aina jatko-osia.  Vaikka jatko-osat vain harvoin ovat avausta väkevämpiä (usein ne ovat kamalia), ne tuovat joka tapauksessa tekijöille kulut takaisin. En sinänsä vastusta jatko-osia. Mutta joku roti niissäkin.

Ridley Scott on tehnyt paljon laadukasta viihdettä. Arvostan. Esimerkiksi Gladiaattori (200o) oli aivan erinomainen. Blade Runner ja Alien -sarjan ensimmäinen osa ovat hänen tähän asti painavimmat elokuvansa ja samaan hän ilmeisesti pyrki palaamaalla suurieleisesti Alienin tarinaan uudella elokuvalla Prometheus. Mainospuheen mukaan siinä pohditaan ’perustavia kysymyksiä’ kuten ’mistä olemme tulleet ja mihin olemme menossa’. Höpönpöpöä. Kyseessä on toiminta-kauhu-scifi -elokuva, ei muuta. Lähdetään etsimään ihmislajin alkua jostakin kaukaa, jonne muinaisten maya-ja-ties-minkä-kulttuurien seinämaalaukset muka osoittavat. Jo lähtökohta on epäuskottava ja nolo.

Kävelin äsken ulos teatterista Prometheuksen jälkeen. Tunnelmat eivät olleet korkealla. Ei näin, sanoisin Ridleylle jos hänet tapaisin.

Parhaimmillaan elokuvan jatko-osa löytää jonkin uuden kulman ensimmäisen osan luomaan maailmaan. Näin teki esimerkiksi Alien-sarjan toinen osa, joka on ihan kelpo raina genressään. Sinänsä vähäisistä Star Wars -elokuvista kiinnostavin oli kakkonen, jonka ohjasi (rahapulassa) siihen asti enemmänkin taiteellisesti kunnianhimoisempia elokuvia tehnyt Irvin Kershner.

Prometheus on kierrätystä, kaikki on tuttua aikaisemmista osista: päähenkilö Elisabeth Shaw on toisinto edellisten osien Ripleystä, tymäkästä naisesta, joka pistää äijät ja hirviöt järjestykseen, ahne suuryritys, joka on kaiken pahan takana, robotti, jonka pää irtoaa loppukähinoissä, hirviön ilmestyminen loppuräjähdyksen jälkeen vielä kerran. Ensimmäisen kerran nähtyinä nämä tekivät vaikutuksen, mutta eivät enää viidennessä jatko-osassa.

Kaava on tuttua hollywoodia, myyttinen arvoitus, pariskunta, kamppailu, voimat ja vastavoimat, lopputaistelu. Mukaan on tällä kertaa ängetty myös uskontoa. Prometheus oli kreikkalaisen mytologian hahmo, joka varasti jumalilta tulen ihmisille. Nykyään Prometheus on vakiintunut sekularismin symboliksi, se ilmentää ihmisen voittoa ihmisyyttä alistavista jumalista. Tässä elokuvassa päähenkilön hellimä ristin symboliikka voittaa Prometheuksen. Mukaan on ängetty jopa juuri nyt muodikasta zombie-tematiikkaa. Päähenkilön puoliso kuolee, mutta nouseekin taas tolpilleen riehumaan kohtauksessa, joka on muusta juonesta täysin irrallinen ja merkityksetön.

Jotain hyvääkin. Visuaalisesti Prometheus on toki näyttävä. Ei vain tehosteet, vaan maisemat ja koko näyttämöllisyys. Kohtauksissa on tehoa, kyllä. Mutta voisiko joku joskus tehdä scifi-elokuvan, jossa ei olisi panoksena koko ihmiskunnan selviäminen? Minulle riittäisi vähempikin.