Monthly Archive for elokuu, 2012

Vanhemmasta runoudesta

Kirjoitin jokin aika sitten Heinrich Heinen teoksesta Romantiikan koulu. Tekstiin ei mahtunut pidempää pohdintaa Heinen runoudesta vaikka se oli runoilija-lakimiehen kirjoittamisen pääsuunta. Romantiikan koulu -teos oli pelkkä tilaustyö, puheenvuoro aikalaiskeskustelussa. Se ilo ja hyöty arvostelun kirjoittamisesta oli, että sen myötä etsiydyin Heinen runojen äärelle, jotka muuten olisivat jääneet lukematta. Kirjoitusta on maailmassa niin paljon, elämää vähän. Antikvariaatista ostin Heinen teoksen Laulujen kirja. Valikoima kokoelmista ’Laulujen kirja’ ja ’Uusia runoja’. Suomentanut Yrjö Jylhä. WSOY 1957 (2. p).

Sitkeys palkitsee, myös lukemisessa tai ehkä juuri siinä. Ennakkoaavistukseni Heinen runoudesta ei ollut kummoinen. Luulin niitä oman aikansa teksteiksi, loppusoinnilliseksi ja romanttiseksi helskyttelyksi, joka ei ole kestänyt aikaa. Siltä se aluksi tuntuikin. Mutta kuten useimpien tekstien kanssa käy, myös Heinen runoja lukiessa kärsivällinen lukija imeytyy niiden maailmaan, tietynlainen myönteinen suhtautumien syntyy pikkuhiljaa. Lukija alkaa etsiä yleispätevää sanomaa aikakauden kirjoittamistapojen takaa. Se löytyy.

Sitähän se kaikki on. Rakkautta. Tunnetta. Heinen kuuluisimman runoteoksen ensimmäisen osion nimi sen kertoo: ’Nuorta tuskaa’. Nuori ja lemmekäs runominä puhuu rakkaudesta, useimmiten onnettomasta. Mitäpä muuta suurin osa rakkaudesta voisi ollakaan? Nykykulttuurissa tämän paikan on ottanut popmusiikki, mutta sillä saralla kovin harvalla on kestävää kirjallista kykyä. Heinella on. Suurin piirtein sivun 100 kohdalla annoin periksi ja annoin tekstin viedä. Kyllä. Rakkaus on tärkeää. Mikä muu muka on tärkeää?

Esimerkki. Heine runoaa Harzin matkaltaan ja kertoo kohtaamisesta: ”Vuorilla on pirtti pieni”. Siellä matkamies kohtaa nuoren tytön, jonka kanssa keskustelu lumoaa runomiehen. ”Mutta kirkkaampi on yhä / tuike sinitähtien, / huulten ruso hehkuvampi, / näin kun haastaa tyttönen”. Ilmassa on erotiikkaakin, mutta muut tunnetilat hallitsevat. Näiden kuvaamisessa ei ole Heinrich Heinen ylittänyttä.

Romanttinen roihahtelu johti kirjallisuuden monessa mielessä umpikujaan, ainakin päätyessään yhteiskunnalliseen pysähtyneisyyteen, kuten Heinen myöhempi teos Romantiikan koulu osoittaa. Mutta se saavutti myös jotain pysyvää. Loppupeleissä kirjallisuudessa on kyse lukijan tunteiden kanssa pelaamisesta, niiden virittämisestä. Viettelemisestä. Sen Heinrich Heine osasi vaikka hän myöhemmällä iällään suhtautui ristiriitaisesti juuri siihen. Elämä on monimutkaista, kirjallisuudesta puhumattakaan. Äskeiset muutamat lainat eivät tee oikeutta kokonaisuudelle. Kannattaa etsiä käsiinsä kokonainen teos ja antaa sen viedä. Pätee kaikkeen lukemiseen.

Pussy Riotista ja ilmaisista lounaista

Kesä on ohi, pakko myöntää. Arjen ja syksyn alkamisen merkiksi vedän päähäni juristipipon.

Kansainvälistä kohua herättänyt Pussy Riot -oikeudenkäynti Venäjällä kertoi siitä, että perusoikeuksien rajoittaminen uskonnon varjolla on arkipäivää suuressa osassa maailmaa. Tämä pätee Suomeenkin. Naiskolmikko olisi joutunut myös täällä syytteeseen uskonrauhan rikkomisesta. Voisi toivoa, että Venäjän tapahtumia kauhistelevat toimisivat myös sen eteen, että tämä arkaainen pykälä poistuisi Suomen rikoslaista.

Toinen ajankohtainen kiista liittyy tekijänoikeuteen, joka on yhtä tärkeä perusoikeus kirjailijoille kuin ilmaisunvapauskin. Kirjailijat ovat kampanjoineet  sen puolesta, että kirjastojen lainauskorvaukset nostettaisiin EU-direktiivin edellyttämälle tasolle. Ilmaisia lounaita ei edelleenkään ole olemassa. Kirjailijat, kääntäjät, kuvittajat, muusikot ja kaikki joiden teoksia saa kirjastoista ”ilmaiseksi” tarjoavat tällä hetkellä kirjaston käyttäjille.

Lainauskorvaus on korvaus siitä, että teos on saatavilla kirjastoista. Suomessa korvaustaso on niin alhainen, että valtio rikkoo EU-direktiiviä, jossa asiasta säädetään. Belgiassa kirjailijat saivat vastaavasta tilanteesta tarpeekseen ja veivät valtion oikeuteen. Tähän asti on toivottu, että Suomessa ei jouduta käräjöimään, vaan asia korjaantuu muutenkin. Vertailun vuoksi: Tanskassa on 75 miljoonaa lainaustapahtumaa vuodessa, tekijöille korvaus 22 miljoonaa euroa. Suomessa lainoja on 100 miljoonaa, tekijät saavat lainauskorvauksia 3,6 miljoonaa euroa. Kansanedustaja Raija Vahasalo teki asiasta kirjallisen kysymyksen kulttuuriministeri Arhinmäelle, mutta se ei johtanut mihinkään: valtion talousarvioehdotuksessa vuodelle 2013 asiaa ei olla korjaamassa, taaskaan.

Pussy Riotin puolustaminen on kelvannut poliitikoille alustaksi oman erinomaisuuden esittelyyn, mutta kun tulee kyse kulttuurin ihan oikeasta tukemisesta eli tekijänoikeuksista, äänensävy muuttuu. Valitettavin esimerkki tästä on Vihreät, jossa kuhisee tekijänoikeusvastaisen piraatti-ideologian sympatisoijia, tunnetuimpina Oras Tynkkynen, Jyrki Kasvi, Olli-Poika Parvainen, Otso Kivekäs, Jukka Relander ja Erkki Perälä. Tätä listaa voisi jatkaa pitkään. Helsingin vihreät hyväksyi äsken kunnallisvaaliehdokkaaksi ihmisen, joka vielä viime vaaleissa oli ehdolla Piraattipuolueen riveissä. Hän taisi huomata, että voi edistää tavoitteitaan paremmin Vihreissä. Tämä oli hyvin selkeä viesti kulttuurin tekijöille ja ystäville siitä, kenen asialla Vihreät on.

Vihreiden tekijänoikeuspolitiikka on muuttunut vuosi vuodelta yhä tekijävastaisemmaksi ja piraattihenkisemmäksi. Tämä on hyvin surullista. Sanon tämän myös Vihreän eduskuntaryhmän entisenä lainsääntösihteerinä, joka on seurannut puolueen tekemisiä sisältä päin. Kyse on myös äänestäjien kuluttajansuojasta. Suurin osa Vihreiden äänestäjistä on koulutettuja naisia, kulttuurin suurkuluttajia. He tuskin tukevat Tynkkysen, Kasvin, Relanderin ja muiden piraattipoikien tekemisiä.

Fantasiasta ja kumisaappaista

Kirjailija on aina töissä – ja aina lomalla. Itse olen vielä tanakasti kesäasunnolla, mutta käytännössä se tarkoittaa tiivistä kirjoittamista. Kun kalenterissa ei ole merkintöjä, pystyn keskittymään olennaiseen.

Pieni tauko tähän tuli, kun haastattelivat äsken syksyn kirjasta. Haastis laajeni yleisempäänkin pohdintaan fantasiasta kirjallisena lajina.

Kuten toimittajalle totesin, Suomessa Väinö Linna ja Kalle Päätalo -tyyppinen kumisaapasrealismi on hallinnut pitkään. Realismi ei ole ongelma, itsekin sitä olen kirjoittanut, vaan sen ylivoimainen asema kulttuurissa ja mielenmaisemassa.

Haastattelujen suurin pulma on kuitenkin se, että kirjailijan ajatukset ovat jo tulevissa teoksissa, siis nyt työn alla olevissa keskeneräisissä kirjoissa. Niin on nytkin vaikka Vedeeran taru ilmestyy vasta syyskuussa.