Monthly Archive for kesäkuu, 2013

Kirjailijana olemisesta

Kirjailija Jyrki Kiiskinen täytti äskettäin viisikymmentä vuotta. Kustantaja Hannu Harjun johdolla toimitettiin juhlakirja, joka luovutettiin Jyrkille viime hetkiin asti salassa pidetyn juhlan alussa. Jyrkin ilme oli näkemisen arvoinen.

Juhlakirjassa Jyrki ja tunne joukko ystäviä Claes Anderssonista alkaen kirjoittaa Jyrkistä ja monesta muusta asiasta. Minä essehdin otsikolla Kirjailijana olemisesta:

”1990-luvun puolivälissä tajusin tehneeni väärän ammatinvalinnan. Muistan kuinka luin Erkki Aurejärven Velvoiteoikeuden oppikirjaa itäpasilalaisen opiskelija-asuntoni yksinäisyydessä. Tuntui siltä, että elämä, elämä, on jossain muualla. Nykyään ymmärrän, että kokemukseni ei ollut poikkeusyksilön eksistentiaalinen heräämiskokemus. Päinvastoin, sama tunnetila on tyypillinen jokaiselle nuorelle, joka elää jälkimodernissa kaupunkikulttuurissa.”

Teksti kokonaisuudessaan on luettavissa täällä.

Kirsi ja Jaakko

Kirjailijat Kumpulassa. Keskellä Kirsi Kunnas.

Annikin Runofestivaalien myötä joukko kirjailijoita kokoontui eilen illalla Vilja-Tuulia Huotarisen ja Ville Hytösen kotiin Tampereen Kumpulaan. Aivan erinomaisen mukavaa!

Hienointa oli se, että mukana oli myös veteraanivoimia. Akateemikko Kirsi Kunnas ja kirjailija Jaakko Syrjä istuivat nuorison keskellä. Kunnas on syntynyt vuonna 1924 ja hänen puolisonsa Jaakko vuonna 1927. Molemmat olivat valloittavia ja edelleen huipputeräviä keskustelijoita. Kunnaksen kanssa pohdimme muun muassa uudessa nousussa olevaa aforismikirjallisuutta. Kirsi myös muisteli toimintaansa Suomen PENin puheenjohtajana vuosina 1975-1981. Seitsemänkymmentäluku oli monessa mielessä epämiellyttävää aikaa, ei vähiten taiteen- ja sananvapauden kannalta.

Jaakko Syrjä puolestaan puhui muun muassa vuosistaan Kirjailijaliiton puheenjohtajana 1975-1980. Löytyi hätkähdyttävä yhteys nykyaikaan. Jaakko muisteli kokemuksiaan unkarilaisten kirjailijoiden kanssa, kun hän oli ollut solmimassa yhteistyösopimusta kirjailijaliittojen välillä. Sosialismin aikana unkarilaiset kirjailijat olivat jakaantuneet toisilleen vihamielisiin ryhmittymiin. Kun mitään oikein ei uskaltanut sanoa ääneen, oli ilmapiiri sulkeutunut, kyräilevä ja tulehtunut. Totesin jotain samaa olevan ilmassa Unkarissa myös nykyään. Maassahan on keskenään kilpailevia kirjailijaliittoja ja ilmapiiri taidepiireissä riitaisa kuten koko maassa. Taidetta on alettu rahoittaa poliittisin perustein ja lahjakkaimmat muuttavat toisaalle.

Illan päätteeksi tuumimme kahden kirjailijattaren kanssa, että olisi hienointa mahdollista jos viidenkymmenen vuoden kuluttua mekin olisimme Kirsin ja Jaakon kaltaisia.

Loistava Gatsby

Nujersin ennakkoluuloni ja kävin katsomassa Baz Luhrmannin The Great Gatsbyn. F. Scott Fitzgeraldin klassikkoromaani on ilmestynyt suomeksi nimellä Kultahattu. En ole koskaan ymmärtänyt tätä nimivalintaa. ’Kultahatulle’ ei löydy mitään tukea lähtötekstistä. Loistava Gatsby olisi kohdallisempi.

Fitzgeraldin teos on oikeastaan vastakohta uudelle Gatsby-elokuvalle. Romaani on lähestulkoon novelli tai pienoisromaani. Se on niukka ja vähäeleinen. Kirjan loppuhuipentuma on milteipä liiankin harkittu, täydellisen symmetrinen.

Luhrmannin Gatsby on ylenpalttinen spektaakkeli. Se on Hollywoodia tyypillisimmillään, 143 minuutin fantasiamatka arjen tuolle puolen. Kaikki on räiskyvää, paisuteltua ja liioiteltua. 1920-luvun Yhdysvaltojen Zeitgeist tuodaan vuoteen 2013 salavihkaan, kun Gatsbyn bakkanaaleissa musiikki hiljakseen muuttuu jazzista nykyajan yökerhojytkeeksi.

Kirjan juonta on tietysti muuteltu. On lisätty kehystarina, jossa kertoja Nick Carraway ryhtyy alkoholistiparantolassa kirjoittamaan ystävästään Gatsbystä. Pieni, joskin turha muutos. Epäilyttävämpää on koko juonen kannalta ratkaisevan kohdan peukalointi. Kun nousukas Jay Gatsby ja vanhan rahan miljonääri Tom Buchanan ottavat yhteen New Yorkin Plaza-hotellissa, tapahtuu jotain, mitä ei kirjasta löydy. Sinänsä minulla ei ole mitään sitä vastaan, että taiteesta toiseen hypätessä paljon muutetaan, mutta muutokselle pitäisi olla syy ja peruste.

Luhrmannin teos on ihan kelpo elokuva. Taidolla tehtyä viihdettä, ei sen enempää eikä vähempää.

Mutta kirja kannattaa lukea, alkukielellä jos mahdollista. Siinä liikutaan eri rekisterissä. Se, mikä elokuvaan siirrettynä vaikuttaa välillä tekosyvälliseltä sentimentaalisuudelta, toimii kirjassa erinomaisesti.

Kauan sitten kirjaa ensimmäisen kerran lukiessani samaistuin kertojaan, Nick Carrawayn sympaattiseen hahmoon. Nykyään ymmärrän paremmin Gatsbya, hänen kurkottamistaan kohti täydellistä ja mahdotonta.