Monthly Archive for elokuu, 2014

Bordeaux ja Lakien henki

Olen viettänyt viikon Bordeauxissa. Joka päivä vilkaisen uudelleen Bordeauxin oikeustaloa, jonka on arkkitehtuuri on hämmentävä.

Tribunal de Grande instance de Bordeaux

Toisaalta kyseessä on lasipalatsi, jonka pitäisi kertoa läpinäkyvyyden ihanteesta. Toisaalta lasirakennelman keskeltä nousee kolme massiivista puista tornia, jotka muistuttavat vähän Pääsiäissaarten moai-patsaita. Tornien taustalla on myös myöhäisen gotiikan muotokieli, ja siinä mielessä ne seurustelevat viereisten vanhojen rakennusten kanssa. Oikeussalit rakennuksen sisällä ovat myös täyspuisia.

Rakennuksen edustan aukiolle on katukiveyksen sekaan asennettu metallilaattoihin vuoden 1789 vallankumouksen ihmisoikeuksien julistus (Déclaration des droits de l’homme et du citoyen).

Artikla 19

Bordeauxissa on muutenkin jyhkeät juridiset perinteet.  Montesquieuna tunnettu Charles-Louis de Secondat, Brèden ja Montesquieun paroni, on kaupungin oma poika. Montesquieun Persialaiskirjeet, sivumennen sanoen, pitäisi saada uudestaan suomeksi, J.V. Lehtosen käännös on pahasti vanhentunut. Lakien henki -teosta ei ole saatavana suomeksi ollenkaan.

Lakien henki

Korkeiden periaatteiden maailma saa sävytyksen kaupunginmuseosta. Bordeaux rikastui orjakaupasta, kun tuhansia Afrikasta napattuja orjia kuljetettiin tätä kautta Ranskan Länsi-Intiaan työskentelemään sokeriplantaaseille ja sokeri virtasi Bordeaux’n kautta takaisin Eurooppaan. Nykyään Haitina tunnetun San Domingon orjakapinasta vuonna 1791 alkoi kehitys, jonka myötä orjuus monimutkaisten vaiheiden jälkeen lopullisesti lakkautettiin vuonna 1848.

Orjakahleet. Musée d'Aquitaine, Bordeaux. Kuva Maijastina Kahlos.

Salman Rushdien Intia

Yle Teema näytti eilen uusintana Salman Rushdien Intia -dokumentin. Sattumalta Rushdien läpimurtoteos Keskiyön lapset (1981) oli kesän lukuohjelmassani. Mitään muuta sinne ei mahtunutkaan kesken olevan romaanin aineistojen ja huvilan ullakon Marvel-sarjakuvien lisäksi. Olen hidas lukija ja nuhjustelin Arto Häilän suomennoksen kanssa kuukausikaupalla. Nautin kielen kummallisuuksista ja maailmasta, jonka Rushdie ja Häilä päähäni loihtivat. Kaikki kirjat vastustelevat aluksi, mutta työ palkitsee, lukutyö etenkin. Selkeän pohjoisen proosan kasvatille Keskiyön lasten barokkinen rönsyily oli aluksi vierasta. Lopulta teksti kietoi minut pauloihinsa siitäkin huolimatta, että oma kirjoittamiseni on tyystin toisenlaista.

En usko, että kirjallisuuspalkinnot takaavat teoksen tason. En yleensäkään innostu taiteen tai viihteen kilpailuttamisesta. Mutta Keskiyön lasten valinta jokin aika sitten kaikkien aikojen parhaaksi Booker-voittajaksi ei tuntunut epäreilulta. Kuten olen toisaalla todennut, romaanikirjallisuus on yhä paras tapa matkustaa,  jos haluaa tajuta kaukaisista pallonkolkista muutakin kuin turistisia lavasteita tai journalistisia itsestäänselvyyksiä. Keskiyön lapset kertoo jotain hyvin oleellista Intiasta, jotain, jota ei muuten voi välittää.

Salman Rushdien Intia -dokumenttielokuva oli Rushdien kirjoihin verrattuna pintaraapaisu. Teksti poraa syvemmälle kuin visuaalinen kerronta. Oli toki kiinnostavaa kuulla kirjojen ja kirjailijan taustoista, mutta siinäkin Rushdien muistelma teos Joseph Anton (2012) antaa enemmän.

Jälleen tuli todettua, että varhaisen nuoruuden jäljet vaikuttavat kaikkeen mitä ihminen tekee. Rushdie muutti Bombaysta Englantiin 14-vuotiaana, mutta Bombay ei hänestä lähtenyt. Kirjallisuus on usein, ellei aina, yritystä palauttaa jokin menetetty, tuoda poissaoleva takaisin.

Rushdie teki dokumentissa kiinnostavan huomion, jota en muista lukeneeni hänen kirjoistaan tai haastatteluistaan. Vaikka tunnettu sekularisti joutui piilottelemaan vuosikausia saatuaan Iranin uskonnolliselta johtajalta kuolemantuomion, hän pitää silti laitaoikeistolaista hindunationalismia pahempana uhkana kuin militanttia islamia. Sama pätee, mutatis mutandis, Eurooppaan ja Suomeen.