Monthly Archive for helmikuu, 2017

Jääkiekkoilija

 

Loppuottelussa ratkaisumaalin tekeminen on jääkiekkoilijan salainen voimanlähde, turvasatama ja tyynynpehmeä päiväunelma, johon jääkiekkoilija uppoaa kuin kolme kertaa viikossa tyttöystävän jalkojen väliin; hän saa varmuuden arvostaan ihmiskunnan täysivaltaisena jäsenenä. Siihen jääkiekkoilija, ei enää juniori, turvautuu vain vaikeimpina hetkinä; silloin kun äiti soittaa ja kysyy mitä kuuluu ja tarkoittaa oikeasti, että kuinka monta tehopistettä teit, ja sivulauseessa muistuttaa, että naapurin Janin kuntosalikaverin pikkuserkku pelaa NHL:ssä. Jääkiekkoilija on vaiti ja muistelee eilistä, kun koko joukkue tuijotti luistinten kärkiä pukuhuoneessa ja valmentaja huusi, että tätä menoa ensi kaudella pelataan alemmassa sarjassa hernekeittopalkalla; siellä ei olisi tanssityttöjä katsomon portailla keinuttelemassa pompulamaisia gluteus maximuksiaan kuten SM-liigassa, ylemmistä taivaan piireistä puhumattakaan. Kun äidin ja tyttöystävän narina käy sietämättömäksi jääkiekkoilija ajattelee liigan loppuottelua, ei, maailmanmestaruudesta hän vielä joskus pelaisi, viimeisellä minuutilla kiekko pomppisi häneen eteensä kuin tyttöystävä kauan sitten yläkoulun viimeisellä luokalla koulun diskossa, äiti isän kanssa kolmekymmentä vuotta sitten kesäisellä tanssilavalla, jolloin jääkiekkoilija oppi mitä on mustasukkaisuus; ja hän nappaisi kiekon, tyttöystävän, äidin ja isänkin hän nappaisi mailansa lapaan, kieputtelisi hetken, rikkoisi kaikki luonnonlait, tekisi neljätoista maalia yhdellä kertaa.

 

 

 

Klassikoista ja kakanialaisista juhlallisuuksista

Sosiaalisen median peukutusten myötä päädyin äskettäin lukemaan Hanna Meretojan professoriluentoa Kirjallisuus ja mahdollisuuden taju. Monessa viisasta pohdintaa. (Myös YouTubessa). Minua esityksessä kosketti muun ohella viittaus Robert Musilin romaaniin Mies vailla ominaisuuksia (Der Mann ohne Eigenschaften, 1930–1943). Aloitin nimittäin äskettäin tämän yli tuhatsivuisen klassikon lukemisen usean vuoden viivyttelyn jälkeen. (Etulehdelle kirjoittamani merkinnän mukaan olen ostanut kirjan viidellä eurolla Suomalaisen kirjakaupan alennusmyynnistä 4. tammikuuta 2012).

Nykyään suhtaudun aavistuksen epäillen klassikoihin. 1990-luvulla opiskelijana olin vakuuttunut, että jos vain luen tarpeeksi kirjallisuuden ja filosofian klassikoita, katson klassikkoelokuvia ja kuuntelen kulttuurisesti arvostettua musiikkia, minusta tulee kaikin puolin parempi ihminen, viisas, oikeudenmukainen ja syvällinen, mitä se sitten tarkoittaakin.

Tarpeeksi klassikkoja luettuani olen nykyään sitä mieltä, että osa niistä on yliarvostettuja. Tolstoi esimerkiksi, jonka Sota ja rauha on pitkäveteinen ja auttamatta vanhentunut teos. Shakespeare on ihan kohtuullinen näytelmäkirjailija, mutta samalla maailman yliarvostetuin kirjailija. Hänen ylivertainen maineensa perustuu enemmän englanninkielisten maiden taloudelliseen, poliittiseen ja kulttuuriseen valta-asemaan maailmassa kuin hänen näytelmiinsä.

Takaisin Musiliin. Jo muutaman sadan sivun jälkeen myönsin itselleni, että tämä teos on klassikkoasemansa ansainnut. Kirjoittamisen tyyli on hämmentävän 2000-lukulainen, vinon ironinen tulokulma maailmaan ja ihmisiin, heidän pieniin ja suurempiin pyrintöihinsä. Eletään vuotta 1913. Itävalta-Unkarin (teoksessa Kakania) keisarin hallituskauden 70-vuotisjuhallisuuksiin aletaan valmistautua suunnittelemalla niin sanottua ”paralleeliaktiota”. Tähdätään vuoteen 1918, ja wieniläiset miettivät, kuinka ylittää pohjoisen naapurimaan Saksan keisarin hallituskauden samalla vuodelle ajoittuvat 30-vuotisjuhlallisuudet.

Päähenkilö Ulrich on teoksen nimen mukainen ’mies vailla ominaisuuksia’. ”Ulrich on modernin ihmisen prototyyppi eli ’mies vailla ominaisuuksia’ ja aito ’mahdollisuusihminen’: hän ei kykene kanavoimaan kykyjään mihinkään konkreettiseen vaan jumiutuu aina siihen, mitä voisi olla – niin sanotusti asettuu nukkumaan hänelle sijatun vuoteen viereen.” Näin Timo Pankakoski kirjoittaa arviossaan.

Hauskuus on tietenkin siinä, että todellisuudessa vuonna 1918 Itävalta-Unkari oli hajonnut ja Saksan keisari syösty vallasta. 1920-luvulla kirjansa kirjoittamisen aloittanut Musil pyrki, kaiken muun ohessa, tekemään pystyyn kuolleen Itävalta-Unkarin ruumiinavauksen ja ehkä siinä onnistuikin.

Jos haluamme tehdä historiallisia analogioita, teos tarjoaa siihen herkullisia mahdollisuuksia. Monikulttuurista ja tilkkutäkkimaista Itävalta-Unkaria on usein verrattu Euroopan unioniin, byrokraattisia ja hidasliikkeisiä molemmat. Euroopan unionia on usein hehkutettu rauhanprojektina. Myös Ulrich ja muut paralleeliaktiota suunnittelevat wieniläiset haluavat korostaa 70 vuotta hallinnutta keisari Frans Joosefia ’rauhankeisarina’. Teos kertoo kaiken muun ohella aikalaisten kyvyttömyydestä huomata raakalaismaisen nationalismin nousua, joka pian tuhosi heidän keisarikuntansa. Kuulostaa liiankin tutulta. Jos haluamme jatkaa analogioiden linjalla, vuonna 2017 vietetään Suomen satavuotisjuhlia ja myös EU:n edeltäjän Euroopan hiili- ja teräsyhteisön 60-vuotisjuhlavuotta…

En halua jatkaa tätä ajatusta pidemmälle.

Mutta niille, jotka yhä tänä päivänä osaavat nauttia hitaasti matelevan, essehtivän ja aiheesta toiseen polveilevan kerronnan lumosta, Mies vailla ominaisuuksia on parasta mahdollista luettavaa – tekstin huumaa, lukemisen ja ajattelemisen riemua.

Ystävänpäivästä

 

Joku voisi sanoa, että rakkaiden, ystävien, kaverien, tuttavien, liittolaisten, kerran kohdattujen, erimielisten, vastustajien ja vihamiesten kanssa ajan viettäminen kehittää sinua. Kuin ruumiin harjoittaminen, atonaalisen musiikin kuunteleminen ja läpitunkemattoman filosofian lukeminen, koska toisenlaista kohti kurkottaessa kasvaa yhtä aikaa pituutta ja syvyyttä, voisi joku sanoa. Joku toinen voisi sanoa, että ei todellakaan kehitä. Hukkaat vain elämäsi hetket, ne tavoittamattomat ja pienet tuokiot, joita kohti hapuat turhaan, koska ne ovat jo matkalla pois, menneeksi, johonkin sellaiseen paikkaan, josta kukaan ei tiedä onko sitä edes olemassa, siis menneisyyttä, ja jos on, niin miten se muka on, koska ainakaan se ei ole olemassa niin kuin pöydät ja nyt-hetkessä törähtävät pierut ovat olemassa, eivätkä ne hetket ole tulossa mistään, siitä ainakin voi olla varma, vai voiko. Joku voisi siihen sanoa, että ajan miettiminen on turhinta mitä on, ja se joku voisi lisätä, että parempi olisi keskittyä niihin rakkaisiin.

Suomi on runo

Runoilija ja kirjailija Tuija Välipakka on polkaissut käyntiin Suomi on runo -projektin, joka on saanut ansaitsemaansa huomiota.

Sivustolla julkaistaan Suomen juhlavuoden jokaisena maanantaina uusi, ennenkuulematon runo. Idea on erinomainen. Ei vähiten siksi, että kirjallisuus yleensä ja runous erityisesti on ollut keskeinen vaikuttaja suomalaisuuden historiassa. Mitä tämä maa olisi ilman Kalevalaa ja esimerkiksi Aleksis Kiven runoja? Ei juuri mitään, sanoisin.

Tänään 6. helmikuuta on minun vuoroni, runo luettavissa täällä.

Lisäys 8. helmikuuta, runo ja Jokke Reimersin tekemä saksankielinen käännös luettavissa myös täällä.