Monthly Archive for marraskuu, 2018

Jazzin ja kirjallisuuden käsittämisestä


 

Pian alkaa We Jazz 2018 festivaali. Itse olen menossa kuuntelemaan ainakin tanskalais-brittiläis-ruotsalaista Phronesista. Kun bändin nimi tulee kreikkalaisesta filosofiasta, niin musiikissakin lienee jotain väkevää. Tai siis on, tiedän.

Keskiviikkona 28. marraskuuta YLEn Kulttuuriykkösen vieraina kuultiin We Jazzin Matti Nivestä, Musiikkiarkiston Juha Henrikssonia ja saksofonisti Linda Fredrikssonia. Yhdessä kohtaa haastattelua Fredriksson sanoi mielestäni jotain olennaista. Hän pahoitteli jazziin toisinaan liitettyjä mielikuvia. Että se on jalustalle nostettua ja vaikeaa. Että sitä muka pitäisi ymmärtää, mikä taas edellyttää opiskelua. Sen sijaan että antautuisi musiikin kokemukselle.

Tutulta kuulostaa. Monet pitävät runoutta erityisesti ja isoa osaa muustakin kirjallisuudesta vaikeana ja elitistisenä. Sellaisena, josta jotain saadakseen pitäisi olla suorittanut estetiikan ja kirjallisuustieteen opintoja. Toki on niin, että perehtynyt asiantuntija voi saada teoksista ainakin itselleen todella paljon, kun osaa tehdä esimerkiksi historiallisia ja käsitteellisiä analyysejä. Löytää hienovaraisia viittauksia perinteeseen ja niin edelleen. Mutta se ei ole ainoa tapa kohottautua jazzista tai kirjallisuudesta.

Antaa teoksen tulla. Etusija kokemukselle ja teokselle avautumiselle. Musiikin suhteen tämä on usein luontevampaa kuin kirjallisuutta lukiessa. En ole vähättelemässä älyllistä ja pohtivaa asennetta taiteeseen; oman taustani puolesta lähestyn usein kaikkea muutakin teoriakulmasta. Mutta tunnekokemuksen väkevyyden kannalta se ei ole välttämätöntä; toisinaan asia on päinvastoin.

Roland Barthesia vähän tarkoituksellisesti väännellen: Antakaamme tilaa kuuntelemisen nautinnolle, joka on samankaltaista kuin Barthesin tekstin nautinto (jouissance). Se tarkoittaa vietäväksi asettumista, ekstaasin ja eroottisen nautinnon kaltaisuutta, joka seuraa koetun arvaamattomuudesta – yllätyksellisyyden kohtaamisesta. Ja parhaimmillaanhan tekstin nautinto voi tönäistä kokijan tolaltaan ja tyystin raiteiltaan. Sitä kohti.

Politiikasta eli harmaan ja harmaan välillä valitsemisesta

Vuosi sitten olin Strasbourgissa puhumassa Euroopan parlamentin jäsenille tekijänoikeuksista. Samalla kävin ostoksilla yhdessä kaupungin kirjakaupoista ja mukaani lähti filosofi Paul Ricoeurin haastatteluista koostettu kirja Philosophie, éthique et politique (Seuil, 2017). Nyt sain sen vihdoin luettua.

Yhdessä haastattelussa Ricoeur puhuu moraalista ja politiikasta. Ongelmallista hänen mukaansa ei ole valita hyvän ja pahan välillä. Tämän suhteen suurin osa ihmisistä on useimmiten samaa mieltä. Mutta usein, ellei lähes aina, yhteiskunnallisissa kiistoissa on kyse valinnasta harmaan ja harmaan välillä. Tai valinnasta huonon ja vielä huonomman vaihtoehdon välillä. ”… on doit choisir entre le gris et le gris.”

Ricoeurin huomio on erinomainen, myös jos tarkastelemme yhteiskunnallista ja poliittista keskustelua Suomessa ja Euroopassa juuri nyt. Kuinka helppoa onkaan puolustaa hyvää, kehystää asiat niin, että kyse on hyvän ja pahan välisestä vastakkainasettelusta. Tosiasiassa näin on hyvin, hyvin harvoin. Useimmiten kiistanalaisissa yhteiskunnallisissa kysymyksissä on kyse valinnasta harmaan ja harmaan välillä.

Tässä Ricoeur asettuu monessa mielessä kiinnostavalla ja perustellulla tavalla eri linjoille kuin useat muut ranskalaiset intellektuellit. Sen sijaan, että asemoisi itsensä jyrkkään poliittiseen ääripäähän korostamalla eroja ja vastakkainasetteluja, Ricoeurin kanta nostaa etualalle kompromissin ja oikeudenmukaisuuden usein hankalan monitulkintaisuuden. Ei, maailma ei tule paremmaksi rummuttamalla moraalisesti kirkasta omaa hyvyyttään ja oikeassa olemistaan, vaan päinvastoin muistuttamalla, että yhteiskunnassa oleminen on kompromissien tekemistä, harmaan ja harmaan välissä navigoimista.

PEN, Voltaire ja Ruben

Kirjailijoiden sananvapausjärjestö Suomen PEN juhlii ensi viikolla 90-vuotissyntymäpäiväänsä. Juhlakirja Sanomisen vapaus. Suomen PEN 90 vuotta on juuri ilmestynyt.

Omassa kirjoituksessani PEN ja Voltairen perintö muistelen henkilökohtaista PEN-elämääni alkaen vuodesta 2006, kun silloinen puheenjohtaja Jukka Mallinen viekoitteli minut toimintaan. Kiihkeähköjäkin hetkiä mahtui mukaan. Helsingin Sanomat julkaisi 8. helmikuuta 2009 koko sivun uutisen ”Valtataistelu roihahti Suomen PENissä”.

Kaivelen myös vähän kaukaisempaa historiaa. Vuonna 1974 osa PENin johtokunnan silloisista jäsenistä ei olisi halunnut PENin esittävän kannanottoa Neuvostoliiton vainoaman kirjailija Aleksandr Solženitsynin tueksi. Puheenjohtaja Eeva Kilpi joutui uhkaamaan eroamisella, jotta edes jonkinlainen julkilausuma saatiin aikaan.

Puhetta sananvapaudesta oli myös Ruben Stillerin ohjelmassa YLE Puheessa viime maanantaina. Sosiaalisen median pimeä puoli kuunneltavissa täällä.