Äijärunoa

Oli aika jolloin runoilija oli mies, määritelmän mukaan. Sitten nousi oikeutettu vastareaktio ja tuli esiin naisia. Paljon on viime vuosikymmeninä kirjoitettu äitiyden ja tyttöyden kokemuksesta. Miehenä olemisesta vähemmän, siis tietoisesti, sukupuolieron tunnustaen (perustui tämä ero sitten biologiaan tai kulttuuriin).

Kahdesta tämän kevään runokirjasta olen lukevinani mieskokemuksen runottamista. Molemmissa on toki paljon muutakin. Toinen on Eetu Salusen esikoiskokoelma Ei mitään lisättävää (Helsinki-kirjat 2011), toinen Jani Niemisen toinen kokoelma Kodittomille koirille (Like 2011).

Niemisen runominä on maailmaa nähnyt, surua ja iloa. Naisen kanssa oleminen on vaikea juttu, joka jättää syviä uurteita mieheen, eroamisesta puhumattakaan: ”Kun teet lähtöä / muistele satuttavia asioita: kuinka hän jätti sinut yksin / kuinka hän hävitti lapsuudesta asti säästetyn Ässä-pipon / kuinka hän syyllisti: olisit ollut mies, niin nyt ei oltaisi tässä.”

Salusen teoksessa vilistää roolirunoa, muiden muassa vanha kunnon sällisakki seitsemän veljestä pääsee ääneen: ”(Aapo) Otan sydämeni kouraan, / himot ja halut järjen ikeen alle / talo ilman aittapolulla astelevaa emäntää on ronksuva vaaka”. Samoin Tarzan: ”Tuntuu niin vieraalta tämä tunkkainen omatunto / paha apina minä olisin halunnut olla”

Viihdyin näissä kirjoissa. Selkeää sanankäyttöä, ja on myös sanottavaa. Kun kielellisiä tehoiskuja käytetään säästellen, ne säilyttävät voimansa. Ehkä olen vanhan liiton miehiä tämän suhteen; jos poikkeus ottaa pääsäännön paikan, runo helpolla tukahtuu.

0 Responses to “Äijärunoa”


Comments are currently closed.