To 9 Huh 2009
Valtaisaa kohua herättänyt kirjoitussarja Juristikirjailijat, nuo epäreilusti unhoitetut saa jatkoa. Kirjaamon Toimeenpaneva keskuskomitea päätti taipua lukijapaulautteen paineessa. Muutama sana lakitieteen kandidaatti Arvid Järnefeltistä.
16.11.1861 Pietarin liepehillä Pulkovassa rääkäisee Arvid Järnefelt ensimmäisen rääkäisynsä. Erinäisten vaiheiden jälkeen hän kirjoittautuu vuonna 1880 Helsingin yliopiston lakitieteelliseen osastoon. Pääaine vaihtuu pian venäjän kieleksi ja filosofiaksi, joista jälkimmäistä Arvid opiskelee Saksassa saakka. Arvidin tarmo suuntautuu myös yhteiskunnalliseen suomalaiskiihkoiluun.
Vuonna 1890 Järnefelt saa lopulta lakitieteen kandidaatin paperit käteensä ja lähtee käräjäharjoitteluun. Siitä seuraa kilahdus, minkä jokainen käräjäoikeudessa työskennellyt hyvin ymmärtää. Tolstoilaisuuten havahtunut Arvid kirjoittaa kirjeen esimiehelleen asessori Lindblomille ja kieltäytyy menemästä töihin. Pian ilmestyy esikoisromaani Isänmaa ja vuonna 1894 tunnustuksellinen omaelämäkerta Heräämiseni. Se sisältää luvun ’Mistä syystä en ruvennut tuomariksi’, jossa välit juristerian kanssa pistetään lopullisesti poikki.
Loppuelämä kuluu kirjoittamisessa ja erilaisissa tempauksissa joilla Arvid levittää tolstoilaista rakkaudenoppia. Vielä lähes seitsenkymppisenä Järnefelt on hämmentävän toimelias. Hän kirjoittaa suurisuuntaisen sukukronikan Vanhempieni romaani ja hänet nimitetään Pen-klubin Suomen osaston ensimmäiseksi puheenjohtajaksi vuonna 1928, neljä vuotta ennen kuolemaansa.
Tuore kirja Arvid Järnefeltistä on Juhani Niemen oivallinen Arvid Järnefelt - Kirjailija ajassa ja ikuisuudessa. SKS 2005.
9. huhtikuuta 2009 kello 18.47
Kiitos blogista ja hyvää pääsiäistä!
13. huhtikuuta 2009 kello 8.48
Olipa hauska kirjoitus! En tiennytkään, että Arvid Järnefelt oli lakimies. Näkyykö se hänen kirjoissaan?
18. huhtikuuta 2009 kello 22.08
Hei hyvä Jarkko,
Kiitos erittäin kiintoisasta Järnefelt-kirjoituksestasi!
Hän suoritti ennen lainopin kandidaatin tutkintoa filosofian
kandidaatin tutkinnon, olisko ollut
vuonna 1885. Hänen ohellaan myös
Juhani Aho oli pasifisti.
Tolstoi kävi hänen luonaan ja
J. näytti hänelle töitään.
Uskonnon kysymyksissä he olivat aika lailla samoilla linjoilla, vaikka
J. pysyi koko elämänsä kirkon
jäsenenä, vaikka ei ollut miten-
kään kirkollinen. Tolstoi taasen
erotettiin ortodoksisesta kirkosta.
T. asetti moraalin perustaksi uskonnon ( vrt. Kant). Hänelle
se ”totuus”, ettei pahaa pidä vastustaa, on kristillisen moraalin
korkein periaate. Näin ajatellen
uskonto on siis moraalin lähde. Toisaalta hän vaati uskonnolta
ehdotonta järjenmukaisuutta.
Jännittävästi T. sanoi, että
dogmien ja rituaalien taikurit,
teologit ja papit, tekevät parhaansa salatakseen uskonnollisen totuuden:
”Kirkko” edistää pimitystä ihmisten
tärkeimmissä kysymyksissä, Écrasez
l´infâme!
Myös Järnefelt oli samalla tavoin
uskonnollinen sekulaari. He ovat
yhä tavattoman ajankohtaisia näkemyksineen tänä postsekulaarina ja postmodernina tai transmodernia
aikana. Heidän näkemyksiensä avulla
sekä sekulaarit humanistit että
maltilliset kristityt ja muutkin
voisivat aidosti kohdata toisensa
ja päästä totuudellisesti ja mielekkäästi dialogisoimaan
elämän perustavista kysymyksistä.
Näin ainakin haluan uskoa ja toivoa!
Ystävällisesti ja kunnioittavasti Matti
2. elokuuta 2009 kello 21.50
Tulipa mieleeni, että Pekka Lounela on kirjoittanut näytelmän Ken talonsa jättää: Arvid Järnefelt. Tammi on julkaissut sen 1977 ja samainen nide sisältää myös Lounelan lähes 90-sivuisen esseen Järnefeltistä.
Kannattaa tsekata, jos Järnefelt kiinnostaa. Minä löysin kyseisen opuksen Suomalaisen poistomyynnistä joskus 80-luvulla, 21 markkaa näyttää maksaneen.