Avarammille aloille

Tuumasin laajentaa tajuntaani ja taatusti laillisin keinoin. Nimittäin lukemalla dekkarin. En ole tähän genreen koskenut sitten nuoruuden, jolloin luin jonkun agathachristien. Maailma on kirjoja täynnä ja jotenkin vain on jäänyt perehtymättä.

Mutta mistä aloittaa? En tiedä dekkareista oikeastaan mitään. Auta. Kerro minulle mikä dekkari pitäisi lukea ensimmäiseksi. Lähtökohtana ’jos luet elämäsi aikana vain yhden dekkarin niin se olisi…’ Mikä?

12 Responses to “Avarammille aloille”


  • ’jos luet elämäsi aikana vain yhden dekkarin niin mikä se olisi’ on huono kysymyksenasettelu, koska usein täydet hevosvoimat saadaan vasta sarjanomaisella altistuksella.

    ”Boris Akuninin kirjallinen projekti” pyrkii kattamaan kaikki rikoskirjallisuuden lajit. Tähän mennessä olen itse lukenut salapoliisitarinan, vakoojaromaanin, suljetun tilan murhamysteerin, palkkamurhaajadekkarin ja mestarihuijaritarinan. Ajallisesti kirjat sijoittuvat aikaan ennen Venäjän vallankumousta. Nämä ovat hyviä kirjoja.

    Kun näin Akuninin myötä olet varovaisesti ja miedosti altistanut itsesi genrelle, voitkin siirtyä länsimaisen kirjallisuuden suurimpiin mestariteoksiin lukeutuvien teosten äärelle. Tämä tapahtuu lukemalla James Ellroyn Los Angeles-sarja.

  • Nuo Bakuninin kirjat ovat mainioita, samaa mieltä. Tuodaan tähän nyt kuitenkin vaihtoehto, eli kotimaisen nykydekkarin aatelinen.

    Jyväskyläläisenä ehdottaisin siis Markku Ropposen Kuhala-sarjaa. Vaikkapa vuosi (tai kaksi) sitten ilmestynyt Kuhala ja takapihojen tuonenvarjo. Päähenkilö yksityisetsivä Otto Kuhala on dekkarigenren kliseisiä suurkaupunkimiljöitä ajatellen liikuttavan sympaattinen touhutessaan keskisuomalaisessa maisemassa. Mutta samalla aito ja taitavasti kuvattu.

    Ropposen kieltä ei ole turhaan kehuttu, ja Jyväskylä on dekkarin tapahtumapaikkana mielenkiintoinen. Suosittelen!

  • Kiitos. Nämä kirjaan ylös, viisastuneena. Mutta miten ovat nämä ruotsalaiset dekkarit, joista kaikkialla kohutaan?

  • En nyt tuollaista elämän ainoaa pysty ehdottamaan kun olen lukenut eläessäni tasan viisi dekkaria (jos Da Vinci -koodi lasketaan), mutta kesällä luin pari Taavi Soininvaaraa. Niissä oli mukavan kepeä annos yhteiskunnallisuutta – toisessa oli suoran toiminnan ympäristöaktivisteja ja toisessa murhattiin EU-komissaareja.

  • Minun ehdotukseni on ruotsalaisen Stieg Larssonin Miehet jotka vihaavat naisia. Yhteiskunnallinen, soljuva, ei-liian-yritteliäs, oma itsensä. Jotakin erilaista kirjassa muihin verrattuna on, en vain tiedä mitä. Itse pidin kirjasta aika lailla.

  • Laura Honkasalo

    Aloin lukea dekkareita kun Eemeli syntyi. Hän oli kamalan huono nukkuja, olin poikki ja dekkarit olivat sopivan vetävää luettavaa. Pidän dekkareista, joita lukiessa kulttuurintuntemus lisääntyy. Esimerkiksi Ruth Rendellillä ja P.D. Jamesilla on sellaisia. Luin vähän aikaa sitten Stephen Boothin Jääkylmät jäljet, jossa oli kiinnostavaa faktaa pommikoneista – tosin suomennos oli kamala. (Luen yleensä englanniksi, mutta löysin tuon anoppilasta.) Myös Åsa Larssonin dekkareissa on kuvattu kiinnostavasti Kiirunan oloja.

    Minette Waltersin kirjoista pidän paljon. Niissä on yhteiskuntakritiikkiä. Agathaa luen kun olen tosi väsynyt. Hänen kielensä on kamalan simppeliä, mutta hän kuvaa hyvin luokkayhteiskuntaa ja tapoja. Patricia Cornwellia olen lukenut, koska hänen kielensä on hyvää – juonet ovat vähän epäuskottavia.

    Minusta dekkarit ovat vähän niin kuin sipsien syöminen. Joskus on kiva syödä sipsejä ja popcornia ja ne maistuvat tosi hyviltä, mutta eivät ne mahaa täytä. Tykkään lukea dekkareita illalla lasten mentyä nukkumaan, koska yleensä niiden maailma on niin kaukana kotiäitiarjestani, mukavan rentouttavaa.

    Sitten on dekkaristeja, jotka ovat mielestäni köykäisiä kuin vaahtokarkki, mutta joskus niihinkin lankeaa, kuten vaahtokarkkiin. Esimerkiksi Anne Holt on sellainen. Hänen kirjansa eivät ole kummoisesti kirjoitettuja ja usein juonet ovat vähän höpsöjä, mutta niissä on kuitenkin jokin imu.

    Dekkarit sopivat hyvin myös liikennevälineisiin, koska eivät vaadi paljoa keskittymistä.

    Ja Henning Mankell on hyvä. (Rupesin miettimään tasapuolisuuden nimissä lisää mieskirjailijoista!)

  • Tasa-arvomiehenä luen vuorotellen miesten ja naisten kirjoittamia kirjoja. Luulenpa että aloitan Rendellistä ja seuraavaksi luen jonkun suomalaisen äijän kirjoittaman. Sitten ehkä ulkomaisen äijän ja seuraavaksi vuorostaan suomalaisen naisen. Menee vähän monimutkaiseksi..

  • Luepa Eeva Tenhusen Mustat kalat, siis siinä vaiheessa kun vuoroon tulee suomalaisen naisen. Se on ihanan vanhanaikainen, mutta napakka salapoliisiromaani (niin kuin ennen sanottiin). Tapahtumat sijoittuvat 1960-luvun alun Olavinlinnaan.

  • Ryhdyttyäni dekkareihin muutama vuosi sitten totesin ison rupeaman jälkeen, että Matti Yrjänä Joensuun Harjunpää-sarja on varsin miellyttävää luettavaa. Suosittelen esimerkiksi Pahan pappia.

  • Harjunpäät ovat klassikkokamaa, sen verran minäkin olen tajunnut. Tenhusesta en ole kuullut, mikä ei tarkoita ettei sitä kannata lukea. Kiitos!

  • Mikä tahansa Simenonin teos.

    Dürrenmatt, esim. Tuomari ja hänen pyövelinsä.

    Ruotsalaisen ”yhteiskunnallisen” poliisikirjallisuuden äiti Sjöwall-Wahlöö -pari.

    Patricia Highsmith: hienoja novelleja, Ripleyt, tai vaikkapa Muukalaisia junassa -klassikkojen klassikko.

    Amerikkalaiset nerot: Hammet, Chandler, Ellroy, sekä hullu nero Jim Thompson.

    Hassua: kun luen tuota listaa, näen lähes kaikkien mainittujen perua olevia hienoja elokuvia.

  • Simenonia joskus kauan, kauan sitten luin. Varmaankin niin nuorena, etten niiden laatua tajunnut. Kiitos muista vinkeistä. Noloa kyllä, useimmista en ole kuullutkaan.

Leave a Reply