Euroopan unioni täytti 50 vuotta. Ernomaista, sanoisin. Minulle tämä juhla on paljon tärkeämpi kuin vaikka Suomen kansallispäivä 6.12. Jotkut ovat listanneet kommunismin ja kapitalismin uhreja (Esim. kirjassa Kommunismin musta kirja), mutta en ole huomannut kenenkään kirjoittaneen vastaavaa nationalismista. Tuloksena olisi isompi ruumisluku, arvaan. En tule suremaan yhtään jos Suomi ja kaikki muutkin Euroopan kansallisvaltiot joskus lakkautetaan ja muutetaan EU:n maakunniksi.
Hauskin yksityiskohta Berliinissä vietetyissä 50-vuotisjuhlissa oli paavi Benedictus XVI:n samanaikainen ärhentely. Hän moitti annettua julkilausumaa koska siinä ei mainita Jumalaa ja Euroopan kristillisiä juuria. Paavin mukaan EU syyllistyy uskosta luopumiseen ja oman identiteettinsä epäilyyn, kun Jumala ja kristinusko unohdetaan.
No johan on. Minä kun luulin, että kristinusko syntyi Aasiassa, nykyisen Lähi-Idän alueella. Sieltä se levitettiin paljon myöhemmin Eurooppaan, melkeinpä viimeiseksi Suomeen joskus 1100-luvulta alkaen. Tämä tapahtui kovin usein väkivalloin. Suomalaisten ja muiden eurooppalaisten uskonnot tukahdutettiin samaan tyyliin kuin Amerikan intiaanien vähän myöhemmin. Onneksi Euroopan identiteetti on nykyään monipuolisempi kuin paavin haavekuvat. On monenmoista uskoa ja joka vuosi enemmän uskonnottomia.
Terveiset Berliinistä!
Kauniin keväinen sää oli vetänyt ihmiset Brandenburgin portille. Jossain siellä olisi pitänyt olla Suomenkin teltta, jossa Muumipeikon olisi pitänyt opettaa suomea (suomea? eivätkös Muumit puhu ruotsia?) ja pullaakin olisi kai ollut tarjolla, mutta hermo paloi tungoksessa ennen kuin Muumi löytyi.
EU:n synttärit tuntuivat olevan ainakin merkittävä poliisitapahtuma. Maijojen – mukana myös muutamia uusia sinivärisiä – rivistö alkoi jo ennen Alexanderplatzia ja jatkui Siegessäulelle asti. Mellakka-aidat katkoivat kulun tavan takaa. Olen jo alkanut tottua siihen, että saksalaiset mitoittavat poliisijoukot pahimman mukaan, mutta enpä ole aiemmin minkään tapahtuman yhteydessä nähnyt näin paljon poliiseja. Rekisteritunnusten perusteella apuvoimia oli hankittu paikalle Baijerista asti.
No, poliiseilla oli ainakin näin päiväsaikaan lepposaa ja rauhallista, kunhan tupakoivat ajoradalla (autot jalkakäytävällä) ja huolehtivat yleisestä epäjärjestyksestä, kun autoilijat joutuivat väistämään heitä ja jalankulkijoita, joiden oli niin ikään käytettävä ajokaistaa.
Kävellessämme mietimme, miksi kirjailija-/taiteilijapiireissä EU:hun suhtaudutaan yllättävän usein vihamielisesti. Ovatko muutamat hassuudet pilanneet EU:n julkikuvan? Vai onko kyse traditiosta: on tiedostavaa vastustaa kaikkea lännestä tulevaa? Vai onko EU tehnyt jotain pahaa esimerkiksi suomalaiselle kulttuurille? Minusta ennemmin näyttäisi siltä, että vaikkapa kirjallisuuden puolella käännöstukien ja -ohjelmien myötä pienten euroopalaisten kielialueiden kirjallisuutta on tullut saataville aiempaa paremmin: käännetään muutakin kuin itsestäänselvimpiä suurilla kielillä kirjoitettuja teoksia. Vai olenko taas missannut jotain olennaista?
Kulttuuriväen EU-nyreydestä: Suomessa EU-myönteisyys jotenkin kummasti liittyi ainakin ennen oikeistolaisuuteen. Kulttuuri-ihmisistä suuri osa on, jos ei nyt vasemmistolaisia, niin ainakin ei-oikeistolaisia.
Useimmissa Euroopan maissa on muuten niin, että vasemmisto on EU-myönteistä ja suurin osa oikeistoa vastustaa tai suhtautuu unioniin kielteisesti. Esim. Britanniassa ja Italiassa jakolinjat menevät juuri näin. Margaret Thatcher oli vimmainen EU-vastustaja ja Berlusconi asetti suhteet Yhdysvaltoihin jatkuvasti EU:n edelle.
Kirjallisuuden kannalta keskeisintä on se, että EU voi olla viimeinen mahdollisuus puolustaa monikielisyyttä ja samalla monikulttuurisuutta englannin jyräykseltä. Ei unioni yksinomaan hyvä asia ole, kuten ei mikään muukaan, mutta sen perusperiaatteita kannatan.