Archive for the 'Yleistä' Category

Lviv

Vasta eilen kotiuduin Strasbourgista, missä olin kirjailijoiden tekijänoikeusjärjestö Sanaston delegaation mukana tapaamassa europarlamentaarikkoja. Euroopan unionissa on vireillä kirjallisuuden tekijöiden kannalta huolestuttava lainsäädäntöhanke, joka voi uhata kirjastojen lainauskorvauksia. Useat MEPit ymmärsivät kirjailijoiden huolet, onneksi asiaa ei ole vielä lopullisesti päätetty.

Matkalaukkua ei tarvinnut purkaa, koska saman tien lähden Ukrainaan, Lviviin, missä alkaa maanantaina PEN Internationalin 83. kongressi. Tämän vuoden teema on Reclaiming Truth in Times of Propaganda. Paikalle on saapumassa yli 200 kirjailijaa eri puolilta maailmaa, mukana esimerkiksi vuoden 2015 nobelisti Svetlana Aleksijevitš ja Suomessakin äskettäin käynyt Paul Auster.

Matkaluettavana minulla on tunnetun ihmisoikeusjuristin Philippe Sandsin kirja East West Street: On the Origins of Genocide and Crimes against Humanity. Palkittu teos on toisaalta kertomus siitä kuinka kansanmurha ja rikos ihmisyyttä aikanaan tulivat osaksi kansainvälistä oikeutta. Keskeisiä toimijoita olivat Lvivistä kotoisin olleet juristit Hersch Lauterpacht ja Rafael Lemkin.  Samalla kirja on Sandsin omaa sukuhistoriaa.  Hänen isoisänsä Leon Buchholz oli myös syntyjään Lvivistä, joka siihen aikaan tunnettin vielä nimellä Lemberg.

He kaikki joutuivat lähtemään kotikaupungistaan, jossa juutalaiset olivat ahtaalla jo paljon ennen vuotta 1941, jolloin saksalaiset valtasivat kaupungin. Miehitysaikana Lvivin lähes koko juutalaisväestö murhattiin, arviolta 100 000 ihmistä.

 

Eduskunnan patsaat ja Aleksis Kivi

Raivaaja

Päivän uutinen on ollut kansanedustajien paluu remontoituun Eduskuntataloon. Peruskorjauksen yhteydessä entisöintiin myös kuvanveistäjä Wäinö Aaltosen suunnittelemat istuntosalin patsaat Raivaaja, Henkinen työ, Tulevaisuus, Usko ja Sadonkorjaaja.

Kun patsaat ensimmäisen kerran asetettiin paikoilleen vuonna 1932, jotkut kansanedustajat paheksuivat niitä. Edustaja Vilho Kivioja vetosi muun ohessa Aleksis Kiveen ja Seitsemään veljekseen puheenvuorossaan, joka päättyi vaatimukseen patsaiden myymisestä ja rahojen käyttämisestä johonkin muuhun.

 

 

Valtiopäivät keskiviikkona 7. joulukuuta 1932

Tulo- ja menoarvio 1933

2 Pl. Luku 1.  Valtiopäiväkustannukset

 

Ed. K i v i o j a: Mutta ensimmäisestä kuva-arvoituksesta en millään ole onnistunut löytämään raivaajaa. Taiteilija on tehnyt, ”mitä on tahtonut”, jättämällä omin lupinsa pois mallissa olleen kuokan. Alaston mies etupuolta katsottuna, käsi otsalla, voi merkitä melkein mitä hyvänsä, esim. varasta, joka tähystelee, näkeekö kukaan, tai riihimiestä, joka on pirtissä saunannut ja nyt tähystelee, sattuisivatko kulkijat näkemään, jos nyt alasti juoksisi poikki maantien pirtistä tupaan. Mutta raivaajaa siinä ei voi keksiä. Sellaisen kuvaa Aleksis Kivi kertoessaan veljesten kaskenpoltosta Viertolaisen hyvittämiseksi näin: ”Huusi viimein Juhani korkealla äänellä: Housut kouraamme joka mies, ne kastakaamme lähteeseen ja niillä kuloa huhtokaamme! Tempasivat he päältänsä housut, upottivat ne helluvaan kylmään lähteeseen ja rupesivat ― ― ―

 

P u h e m i e s koputtaa: Minun täytyy kehoittaa puhujaa palaamaan asiaan.

 

P u h u j a: Tämä on asiaa.

 

P u h e m i e s: Kehoitan ottamaan huomioon, mitä puhemies on sanonut.

 

(Vasemmalta: Ei ole budjettia!)

 

P u h u j a: Tämä on budjetissa. Minun täytyy saada perustella sitä ehdotusta, johon minä tulen. Monen muun on annettu perustella asiaansa; se on merkillistä, etten minä saa sitä tehdä.

Minä teen lopuksi sen ehdotuksen, että näiden kuvien lisäksi ei tänne mitään laiteta, vaan että nämä myydään ja ne rahat käytetään toisella tavalla. Mutta minä haluan tästä asiasta puhua, minkälainen raivaaja on taiteilijan kuvaamana. Kivi lopettaa sen kuvauksensa, että he ”mustina kuin murjaanit ja uiskennellen hiessä kaatuivat voimattomina alas maahan puuskuttaen ― ― ―

 

P u h e m i e s: Tämä ei mielestäni kuulu asiaan. (Eduskunnasta: Ei ollenkaan!)

 

P u h u j a: Ja tässä kuvassa ei ole puuskuttamisesta mitään jälkeä. Siinä ei voi raivaajaa kukaan tuntea

Kesän luvut

Robert Musil 1900

Jälleen kerran huomaan kirjoittavani blogausta PEN-kokouksen jälkeen, ensin hotellin aulassa ja nyt lentokentällä. Ruotsin PENin vieraana Malmössä kuuntelin muun muassa vuoden 2003 rauhannobelistia Shirin Ebadia. Tilaisuuden toinen järjestäjä oli Liu Xiaobon aikanaan perustama Independent Chinese PEN ja tapaamisessa oli paikalla paljon kiinalaisia kirjailijoita. Suuri osa heistä asuu muualla kuin Kiinassa, joka onkin maailman synkimpiä kolkkia sananvapauden kannalta. Moni kiinalaiskirjailija pelkää, että heidän sähköpostejaan ja muuta verkkoliikennettään seurataan. Aihe on ajankohtainen myös Suomessa, jossa tiedustelulainsäädäntöä ollaan uudistamassa. Kirjoitin aiheesta Suomen PENin sivuille.

Mutta palataan muutama kuukausi ajassa taaksepäin. Kesäisin on tapana lukea, mutta minun kesäni meni, jälleen kerran, kirjoittamisen parissa. Jotain kuitenkin ehdin. Loppukevät ja alkukesä kuluivat Robert Musilin Mies vailla ominaisuuksia -teoksen merkeissä. Siinä olikin pureksimista. Lopputuloksena Parnassossa 4/2017 julkaistu essee Maa vailla ominaisuuksia. Luettavissa myös täällä.

Musilista toivuttuani ahmin Hilary Mantelin novellikokoelman Margaret Thatcherin salamurha (Suom. Kaisa Sivenius). Väkevä suositus. Tarkemmin täällä.

Mitä muuta? Elokuvateattereissa kesällä pyörineen Valerian-elokuvan innoittamana kaivoin arkistoistani vanhat Valerian-sarjakuvani. Ah, nostalgiaa. Suuri osa tieteis- ja fantasiaviihteestä on perusluonteeltaan pateettista. Hyvät vastaan pahat eikä harmaata aluetta ole, tiedättehän. Valerianissa minua on aina viehättänyt sen vieno ja hienovarainen huumori ja monisyinen maailmankuva. Elokuvassa huumoria on kyllä vähemmän kuin Pierre Christin’n käsikirjoittamissa ja Jean-Claude Mézières’n piirtämissä sarjakuvissa.

Vessaharjoista ja klassikkosuojasta

Päivän uutisen mukaan Väinö Linnan perikunta ei tue Aku Louhimiehen Tuntematon sotilas -elokuvan tuotelanseerauksia, esimerkiksi wc-harjoja. Perikunnan mukaan Väinö Linna itsekään ei olisi moisia hyväksynyt.

Paheksunnan, puuskahtelun ja someräkätyksen lisäksi asiaa voi tuumia myös juridisesti. Tekijänoikeuslain 53 § käsittelee niin sanottua klassikkosuojaa. Sen mukaan

”Jos kirjallisen tai taiteellisen teoksen suhteen tekijän kuoltua menetellään julkisesti sivistyksellisiä etuja loukkaavalla tavalla, on asetuksella määrättävällä viranomaisella valta, vaikka tekijänoikeus on lakannut tai sitä ei ole ollut, kieltää sellainen menettely.”

Voitaisiinko Tuntematon sotilas -vessaharjat kieltää tällä perusteella? Kyseessä on elokuvaan, ei kirjaan liittyvät oheistuotteet. Ne on ilmeisesti laillisesti lisensoituja eli oikeudet ovat siirtyneet perikunnalta sopimuksella. Onko wc-harjassa käyttäminen ”sivistyksellisiä etuja loukkaavaa”? Klassikkosuojapykälästä on hyvin vähän oikeuskäytäntöä. Ei ole juridisesti mahdotonta, että se soveltuisi Tuntematon sotilas -elokuvan oheistuotteisiin.  Lain valvonta kuuluu opetusministeriölle.

Yksi samankaltainen tapaus löytyy historiasta. Vuonna 1983 opetusministeriö tiettävästi pohti Akseli Gallen-Kallelan maalausten käyttöä keräilylautasten koristeaiheena. Lopulta ministeriö ei antanut 53 §:n tarkoittamaa kieltoa.

Itse suhtaudun epäillen kyseisen pykälän käyttämiseen ylipäätään. Suhtaudun epäluuloisesti kaikkiin muihinkin ilmaisunvapauden rajoituksiin. Myös mainonta nauttii sananvapauden suojaa.

 

 

 

Ultra Bra ja minä

Ultra Bra. Kuva Wikipedia Commons.

Se oli muistaakseni syksy 1994. Olin äskettäin palannut Edinburghista, missä olin ollut opiskelijavaihdossa. Siellä olin tutustunut musiikinopiskelija Olli Virtaperkoon, joka intoili barokkisellosta ja Frank Zappasta. Palattuamme Helsinkiin Olli kutsui minut ja muut suomalaiset Edinburghissa samaan aikaan opiskelleet jonkin uuden yhtyeen keikalle johonkin Kaisaniemen ravintolaan.

Siinä ne seisoivat rivissä lavalla, Olli ja joitain muita ihmisiä. Yleisöä oli kovin vähän, ehkä vähän enemmän kuin yhtyeessä oli jäseniä.

Nyt vuonna 2017 näen valokuvissa taas saman rivistön lavalla. Lavan edessä velloo tuhatpäinen fanijoukko. Tunnelma muistuttaa uskonnollisen tai poliittisen hurmosliikkeen tapahtumaa.

Ollin musiikista minua innostaa silti eniten hänen Ensemble Ambrosius -yhtyeensä ja yleensäkin barokkisellomusiikki. Vahva suositus.

Ai niin vielä. Muuttama vuosi sitten olimme Ollin kanssa Minna Lindgrenin vieraina radiossa keskustelemassa taidekritiikistä.

Mauno Koiviston taivaaseennousu

 

On kaiketi sattumaa, että äskettäin kuolleen presidentti Mauno Koiviston hautajaiset järjestetään helatorstaina. Mutta jotain osuvaa ja kohdallista siinä on. Kristityt viettävät helatorstaita Jeesuksen taivaaseennousun muistoksi. Kuten suuren osan uskontonsa sisällöstä, tämänkin perinteen kristityt omaksuivat muilta. Antiikin maailmassa taivaaseennouseminen oli yleistä. Vuonna 14 keisari Augustuksen hautajaisissa entinen preetori Numerius Atticus vannoi nähneensä keisarin hahmon nousseen hautaroviolta taivaaseen. Augustuksen leski Livia palkitsi miehen jälkeenpäin miljoonan sestertiuksen lahjalla.

Myös amiraali Nelson ja Napoleon nousivat tiettävästi taivaaseen.

Jean Auguste Dominique Ingres: L’apothéose de Napoléon Ier

Mauno Koiviston kuoleman jälkeen alkanut sentimentaalinen muistelu ja ylistyskirjoittelu sosiaalisessa ja ammattimediassa huipentuu tänään. Kymmenien tuhansien ihmisten odotetaan saapuvan seuraamaan hautajaissaattoa.

Jotain masentavaa tässä kaikessa on demokratian kannalta. En tarkoita sitä, ettenkö arvostaisi Koiviston tekoja presidenttinä. Hän teki virheitä, kuten me kaikki teemme, mutta myös paljon viisaita ratkaisuja.

Mutta yleisellä tasolla suhtautuminen presidentti-instituutioon aiheuttaa minussa nolouden tunteita. Hätkähdyttävän moni haikailee maan isää tai emoa, johtajaa, joka hoitaisi asiat kuntoon.

EU ja Euroopan parlamentti ovat jokaisen kansalaisen elämän kannalta kaikkein tärkeimpiä vallan käytön paikkoja, mutta ne saavat kaikkein vähiten julkisuutta ja Euroopan parlamentin vaalien äänestysprosentti on kaikkein alhaisin. Presidentti sen sijaan ei vaikuta kansalaisten elämän kannalta oikeastaan mihinkään, mutta saa kaikkein eniten julkisuutta ja äänestysaktiivisuus presidentinvaaleissa on kaikkein korkein.

Henkilöpalvontaa esiintyy politiikan kaikilla laidoilla. Jussi Halla-ahon seuraajat kutsuvat häntä ’mestariksi’. Muutama vuosi sitten presidenttiehdokas Pekka Haaviston ympärille syntyi samantyyppinen punavihreä hurmosliike. Kekkonen on arvostelun yläpuolella keskustassa ja Mannerheim kokoomuksessa.

Charles Heat: Apotheosis of Nelson

Suomen presidentti-instituutio on tsaristinen jäänne, josta pitäisi vihdoin päästä eroon. Mallia voisi ottaa esimerkiksi Saksasta, jossa on kyllä myös presidentti, mutta tällä ei ole kuin arvovaltaa. Onko tähän syynä se, että saksalaiset muistavat, mitä sokeasti ihailluista kansakunnan johtajista voi seurata? Parlamentaarinen demokratia toimii Saksassa muutenkin mallikkaasti. Suomessa sen sijaan on kummallinen sekamalli, joka on myös koko ajan altis vakavalle kriisille, jos pääministeri ja presidentti riitautuvat.

Keisari Antoninus Pius nousi taivaaseen vuonna 161

Bukarest

Samaan aikaan kun iso osa muista suomalaisista kirjailijoista toipuu eilisistä Kirjailijaliiton 120-vuotisjuhlista, minä pakkaan tavaroitani ja valmistaudun paluumatkalle Suomeen. Viikon kestäneet Bukarestin runofestivaalit eivät pettäneet odotuksia. Kymmenittäin runoesityksiä ja muuta ohjelmaa. Useassa tapahtumassa nähty jazzin ja runouden naittaminen toimi hyvin. Runousesitykset saivat nostetta välillä kuunnellusta musiikista ja päinvastoin.

Samaan tapaa kuin muutama vuosi sitten Kyproksella, täälläkin ulkomaiset vieraat lukivat omalla äidinkielellään ja käännökset (romaniaksi ja englanniksi) heijastettiin samaan aikaan isolle näytölle. Toimiva ja kielellisesti tasa-arvoinen ratkaisu.

Itse kaupunki muistutti silmissäni muita Itä-Euroopan ja Balkanin kaupunkeja, joissa olen käynyt, kuten Zagrebia (Ylen mukaan Zakrebia). Ehkä vähän yllätyin siitä, kuinka paljon katukuvassa vielä näkyi jälkiä Ceaușescun ajasta ja sosialismista, rähjäisiä taloja ja kuoppia kaduilla.

Matkavinkkinä voisi mainita nykytaiteen museon MNACin, joka sijaitsee maailmankuulussa Ceaușescun palatsissa, eli silloisessa ”Kansan palatsissa”. Rakennus oli juuri valmistumassa 1989, kun diktaattori syrjäytettiin ja teloitettiin. Pääosin rakennus on nykyään Romanian parlamentin käytössä, mutta kolossin yhteen nurkkaan on sijoitettu isot kokoelmat nykytaidetta.

Kansan talo (Casa Poporului)

 

 

Festivaalin pääjärjestäjä oli Muzeul Naţional al Literaturii Române, suurin piirtein Suomalaisen Kirjallisuuden Seuraa vastaava organisaatio. Molempien päätehtävä on toimia muistiorganisaationa ja tutkimuslaitoksena, mutta Romanian MNLR on myös aktiivinen ja hyvin rahoitettu nykykirjallisuuden toimija. Kiitokset järjestäjille.

Täällä runoa romaniaksi, käännös Sigrid Crasnean. Observator Cultural 18. mai 2017 (Nr. 872).

Romaniaan

 

Huomenna lähden Romaniaan osallistuakseni Bukarestin kansainvälisille runousfestivaaleille. Olen yksi yli sadasta osanottajasta, jotka tulevat yli kolmestakymmenestä eri maasta.

Tiedossa on kiireinen runousviikko, joka päivä esityksiä ja keskusteluja. Runouden korkeaa juhlaa. Ohjelman ylenpalttisuus melkeinpä uuvuttaa. Festivaalista on tekeillä myös kirja, jossa runot julkaistaan erikielisinä käännöksinä. Minun runoni on kääntänyt romaniaksi Sigrid Crasnean ja englanniksi Emily Jeremiah. Suurkiitokset kummallekin huippuammattilaiselle!

Bukarestin festivaalien yksi oheistapahtuma on Romanian PENin 95-vuotisjuhla. Siellä edustan ennen kaikkea PEN Internationalia, maailman PEN-keskusten kattojärjestöä, mutta minua on pyydetty esittelemään myös Suomen PENin historiaa ja toimintaa, täältä löysin muistin virkistykseksi materiaalit esitelmää varten.

Ai niin. Tämä ei oikeastaan liity blogauksen varsinaiseen aiheeseen. Esiinnyin viime viikolla Arto Luukkasen keskusteluohjelmassa Dosentti, jossa puhuimme muun muassa viime vuonna ilmestyneestä esseekokoelmasta Viisastuminen sallittu. Paljon palautetta on tullut ohjelman myötä, kiitos! Nyt se on myös netissä katsottavana, täällä.

 

Filosofipresidentti Ranskaan?

Emmanuel Macron. Kuva Truong-Ngoc / Wikimedia Commons

Tätä kirjoittaessani näyttää todennäköiseltä, että Ranskan seuraava presidentti on Emmanuel Macron. Vastaehdokas Marine Le Pen sai hyvin ääniä ensimmäisellä kierroksella, mutta suurin osa ranskalaisista ei missään nimessä halua häntä presidentiksi.

Ensimmäisen kerran luin Macronin nimen yli viisitoista vuotta sitten, vaikka se ei silloin jäänyt mieleeni. Macron nimittäin toimi filosofi Paul Ricoeurin tutkimusavustajana, ja Ricoeur kiittää häntä teoksensa La Memoire, l’oubli, pardon esipuheessa. Olen itse kirjoittanut Ricoeurista, muun muassa Viisastuminen sallittu -esseekokoelmassa ja myös kääntänyt yhden hänen kirjoituksensa suomeksi.

Löysin lisääkin outoja yhteensattumia. Macron on perehtynyt Hegelin oikeusfilosofiaan, josta minäkin taannoin kirjoitin. Lisäksi hän on toiminut Esprit-lehdessä, jota tilasin kotiini muutaman vuoden. Kirjoitinpa Esprit’stä jutunkin niin & näin -lehteen. Macron itse on julkaissut lehdessä artikkeleita sekä politiikasta että Paul Ricoeurin filosofiasta.

Yliopistouran jälkeen Emmanuel Macron toimi virkamiehenä ja Rotschildin pankkiiriliikkeessä. Teoreettisen, poliittisen ja taloudellisen lahjakkuuden yhdistelmä on todella harvinaista – jo se tekee Emmanuel Macronista poikkeuksellisen kiinnostavan tulokkaan Ranskan ja Euroopan politiikkaan.

Politiikassa Macron toimi pitkään sosiaalidemokraateissa, vuosina 2014-2016 hallituksessa talousministerinä. Yllättäen hän kuitenkin irtautui puolueesta ja perusti oman poliittisen liikkeensä En marche! Sisällöltään liikettä voi luonnehtia edistys- ja uudistusmieliseksi puolueeksi, joka tukee voimakkaasti Euroopan unionia ja kansainvälistä yhteistyötä.

Ehkä Macronia voisi verrata Paavo Lipposen, Mikael Jungnerin, Pilvi Torstin ja Tytti Tuppuraisen kaltaisiin sosiaalidemokraatteihin tai vaikka demareista kokoomukseen siirtyneeseen Juhana Vartiaiseen. Siis kansainvälisesti suuntautuneisiin ja todellisuudentajuisiin poliitikoihin, jotka kannattavat hyvinvointivaltiota, mutta ymmärtävät sen ylläpidon edellyttävän uudistuksia ja vastuullista talouspolitiikkaa.

Muistot

Päädyin äskettäin illalliselle kahden entisen koulukaverin kanssa. Kuten moni samaan tilanteeseen päätynyt tietää, tuloksena on omalaatuinen tunnevyöry. Yhtä aikaa ihmiset ovat oudolla tavalla samoja ja tuttuja kuin vuosikymmenet sitten. Toisaalta he eivät ole. Lapsuuden ja nuoruuden vuosien jälkeen on tapahtunut kovin paljon, minulle ja heille, kaikille.

Hämmentävällä tavalla ihmiset toisaalta muuttuvat koko ajan ja samalla pysyvät samanlaisina kuin ovat olleet lapsuudestaan lähtien. Ilmeet, eleet, äänenpainot, kaikki se mikä on tietoisen kontrollin ulkopuolella; kaikki se mikä kertoo ihmisestä eniten – se muuttuu vähiten.

Illan mittaan huomasin, että eräskin nykyinen ministeriön tiedottaja oli monella tavalla ihan sama ihminen kuin vuosia sitten Tampereen klassillisen lukion ranskan tunnilla, jossa vapisimme hirmuisen opettajattaren katseen alla; ja toisaalta ei ollut, ei todellakaan. Molempien ällistykseksi huomasimme, että olimme asuneet 1990-luvulla Brysselissä toisistamme tietämättä.

Ja kyllä vain, eräskin nykyinen toimittaja oli ihan sama kärkäskielinen pellavapää kuin 1980-luvulla, jolloin katselimme Tampereen Tuomiokirkonkadun pienoismalliliikkeen ikkunassa koottavia pienoismalleja ja totesimme, että rahat eivät riitä; ja toisaalta hän ei ollut sama ihminen vaan monessa mielessä ihan erilainen.

Viime vuonna ilmestyneessä esseekokoelmassa Viisastuminen sallittu tuumin muistamista, kaikkia sen ristiriitaisuuksia ja kummallisuuksia. Jos asiaa ei vaivaudu ajattelemaan, muisti ja muistot ovat itsestään selvä asia. Mutta jos niitä ryhtyy pohtimaan, mikään ei olekaan enää yksinkertaista. Miksi muistamme jotain ja jotain emme muista? Miksi eri ihmisten muistikuvat eroavat niin paljon samoista tapahtumista? Missä ja miten muistot ovat olemassa?

Muistaminen voi olla välähdyksenomainen mielikuva, jotain, joka voi vaikuttaa spontaanilta ilmaantumiselta. Tai muistaminen voi olla muistityön, aktiivisen muistelun, tulos. Molemmat kruunaa tunnustaminen (ranskaksi reconnaissance), toinen taso, jossa muisto todennetaan ja varmennetaan. ”Aivan!” ”Niin se oli!” Sama kokemus valtaa meidät, kun vuosikausien jälkeen yllättäen tapaamme jo unohtamamme ihmisen: ”Sinä!”

Juuri näitä ällistyttäviä kokemuksia vanhojen tuttavien kanssa saa. Kiitos siitä.