Archive for the 'Yleistä' Category

YLE Radio 1 lähettää parhaillaan uusintana JP Pulkkisen parin vuoden takaista ohjelmaa Television tiiliskivet. Suosittelen. Sattumalta kävi myös niin, että minulla on kesken yksi esitellyistä TV-sarjoista, nimittäin Langalla (The Wire) . En katsonut sitä kun se joskus tuli televisiosta, mutta DVD-boksi tarttui mukaani antikvariaatista joululomalla. Parhautta.

Pulkkisen linkitys Charles Dickensin kirjojen ja The Wiren välillä on oivaltava. Dickensin kirjat kuuluvat siihen isoon joukkoon kirjallisuutta, jossa mennään henkilöt edellä. Juonellakin on merkitystä, mutta kiinnostavat henkilöhahmot ovat se varsinainen koukku. Sama pätee The Wire -sarjaan ja koko 2000-luvulla kukoistukseensa nousseeseen  genreen, useiden tuotantokausien laatudraamoihin kuten Sopranos, Battlestar Galactica tai Mad Men. Minulle on käynyt samalla tavalla näiden kaikkien kanssa. Aluksi epäluulo ja vastustelu, joka kestää muutaman jakson. Sitten kiinnostus herää ja kasvaa intohimon mittoihin. Parhaiden kirjojen kanssa minulle käy aina samoin.

Harva muistaa, että monet maailmankirjallisuuden 1800-luvun klassikoista ilmestyivät alunperin jatkosarjoina lehdissä, esimerkiksi edellä mainitun Dickensin kirjat ja vaikkapa Dostojevskin Rikos ja rangaistus. Nykyään tätä ei jostain syystä harrasteta. Kannattaisi ehkä kokeilla. Kirjailijan teos julkaistaisiin ensin lehdessä (tai nettilehdessä) luku kerrallaan ja jälkeenpäin vasta kirjana.

Täällä Kirjaamon arkisto-osasto. Lyhyt tiedotus vain. Elokuussa 2011 Helsingin poetiikkakonferenssissa pidetty esitelma Kirjallisuuden maailma vuonna 2112 ilmestyi äsken Kanava-lehden numerossa 1/2012.

Nyt essee on luettavissa myös täällä.

Kyseessä siis on villi ennustus siitä, miltä maailma näyttää sadan vuoden kuluttua. Miten menee kirjallisuudella ja miten maailmassa yleensä? Onko romaani yhä kuninkuuslaji ja mitä on jäljellä Suomesta ja muista kansallisvaltioista?

Vuoden takainen esseekirja on yllätyksekseni jaksanut kiinnostaa uusia lukijoita. Olin rap-artisti Palefacen vieraana kirjan tiimoilta Radio Helsingissä. Kuunneltavissa täällä.

Täällä Kirjaamon pakolaisleiri, Helsingin rautatieaseman ravintola. On aamu ja olen juuri paennut kodistani.

Lusin putkiremontin vuosituhannen alussa ja pian sen jälkeen talon julkisivun uusimisen, mikä tarkoitti elämistä muovipussin sisällä. Niistä toivuttuani huokaisin helpotuksesta ja pyyhkäisin uupumuksen hien hihaani. Mutta pian viereisessä koulussa alkoi tapahtua. Kellarikerrosta möyhennettiin toista vuotta. Paksuinkaan seinä ei pitänyt sitä jurrutusta loitolla, eivät edes korvatulpat. Lopulta valmistuneet maanalaiset vesieristykset takasivat lapsille homekouluttoman elämän. Hienoa. Mutta heti seuraavalla viikolla alkoi viereisen kerrostalon täyssaneeraus. Porraskäytävään ilmestyi lappu, joka kertoi töiden kestävän vuoden loppuun saakka. ‘Valitamme häiriötä’. Naamani lässähdys kuului varmasti hiekkapuhaltimiaan jo huudattavien miesten kuulosuojaimien lävitse.

Vuoden päätyttyä ajattelin, että nyt alkaa Elämä. Turha toivo. Keittiö oli tullut siihen ikään, että jos Museovirasto saisi siitä vihiä, kotini julistettaisiin suojelukohteeksi. Kolmasti jeesusteipillä korjattu kaapinovi tipahti lattialle. Ulosvetolaatikosto oli jumiutunut kiskoilleen jo edellisen asukkaan aikana. En vieläkään tiedä mitä se on pitänyt sisällään kaikki nämä vuodet. Samalla meni pari muutakin huonetta uusiksi. Se tarkoitti tilapäisasumista sukulaisissa ja kesäasunnolla keskellä talvea. Ja lopulta hotellissa, kun äidin virnuilut peräkammarin pojasta kävivät sietämättömäksi. Työsuunnitelmassa luvattu lyhyt aikataulu venyi. Kun työnjohtaja aloitti puhelun sanoilla ‘löytyi halkeamia’, huokasin jo alistuneena kohtalooni.

Toisaalta. Kirjoittaminen kahvilassa on monen kirjoittajan hyväksi havaitsema keino. Ja aamupuuro on parempaa kuin omani.

Kerran aloittamaani en jätä kesken. Juristikirjailijoista kertova kirjoitussarja on elänyt hiljaiseloa, mutta  nyt se palaa takaisin. Journalismin ehdollistamassa maailmassa jo edellisen syksyn teokset ovat muinaishistoriaa ja joku voisi sanoa, että vuosina 1911- 2004 elänyt Czesław Miłosz ei ole kuuminta mahdollista blogausainesta.  Tätä barbaarisuutta vastustakaamme. Hyvä kirja säilyttää ajankohtaisuutensa.

Silti muutama päkistetty vastaus kysymykseen, miksi nyt Czesław Miłoszista (paitsi että hän opiskeli oikeustiedettä ja valmistuikin juristiksi). En huomannut Suomessa noteeratun nobelistin syntymän 100-vuotispäivää; kymmenlukumystiikkaan voidan lisätä myös mainittu valmistuminen Vilnan yliopistosta vuonna 1931 sekä loikka sosialistisesta Puolasta länteen vuonna 1951. Nobel menee vuodella ohi (1980) mutta parhaillaan lukemani omaleläkerrallinen teos Issan laakso ilmestyi suomeksi Kirsti Sirasten kääntämänä 1981.

Runoilijana Miłosz antoi painavimman antinsa. Antikvariaatista mukaani tarttui jo useampi vuosi sitten Miłoszin runojen suomennosvalikoima Euroopan lapsi (WSOY 1985, suom. Kirsti Siraste). Hämmentävän tuoreena pysynyttä lyriikkaa. Jopa varhaiset, 1930-luvulla kirjoitetut runot ovat voimakkaita ja edelleen eläviä. Jos niitä vertaa samaan aikaan suomeksi kirjoitettuun runouteen kontrasti on melkoinen.

Euroopan lapsen luettuani hipelöin suomennettua romaania Issan laakso monta kertaa lähiantikvariaatissani Aikakirjoisssa Helsingin Unioninkadulla. Mutta en saanut sitä ostettua. Nyt vihdoin, tyystin toisaalta eli tamperelaisesta antikvariaatista Lukulaarista se tarttui mukaani. Kiinnostava teos tämäkin. Väheksyvällä nykyilmaisulla kyseessä on romaani aiheesta ‘miten minusta tuli minä’. Ei kannattaisi väheksyä, ainakaan tätä kirjaa. Teos on poikkeuksellisen hyvin onnistunut yritys vaikeasta aiheesta eli miten kirjoittaa uskottavasti aikuisille lapsen näkökulmasta. Puolan ja Liettuan rajamailla Issan laaksossa varttuneen kirjailijan alter egon Tomaszin lapsuudenkuvaus onnistuu, kieli on yhtäaikaa runoa lähenevän tuoretta ja samalla saavuttaa lapsenomaisen ihmettelyn vaikutelman. Tunnelma on kummallinen, teos muistuttaa jossakin määrin latinalais-amerikkalaista maagista realismia. Pahat henget ja arkijärjen ylittävä ihmeet kuvataan kuin ne olisivat totta: “Issan laakson erityispiirre oli suurempi paholaisten määrä kuin missään muualla.” (s. 12).

Monet muistavat Czesław Miłoszin vuonna 1953 ilmestyneestä teoksesta Vangittu mieli, joka kuvaa kommunistisessa valtiossa eläviä intellektuelleja. Kuinka monet taipuivat painostuksen edessä ja heistä tuli järjestelmän palvelijoita. Sitä en ole lukenut, mutta ilmeisesti se on mitä tarkkasilmäisin kuvaus siitä kuinka lahjakkaimmatkin ihmiset lopulta hitaasti myöntyvät. Miłosz ei niin tehnyt, vaan asui suurimman osan elämäänsä maanpaossa Yhdysvalloissa.

Miłoszin uskonnollisuus (hän mm. käänsi Raamatun puolaksi) on minulle hivenen vierasta, mutta en huomaa sen vaikutusta kirjoissa. Suuren kirjailijan merkki, kyllä.

Miłoszin kirjoja ei saa enää kuin antikvariaateista ja on epätodennäköistä, että niistä koskaan otettaisiin uusia painoksia. Pankaamme toivomme e-kirjaan. Kun kustantamossa kerran nähdään e-kirjan tekemisen vaiva, se on ikuisesti lukijoiden saatavilla. Loppuunmyydyn laatukirjallisuuden suhteen tämä olisi suuri ilo.

Sitä tursuaa nyt kaikilta kanavilta. Vaalipaneeleja, uutisia ja arvioita ei vain presidenttiehdokkaista, vaan heidän puolisoistaan ja pukeutumisestaan.

Pohjattoman murheellista, siis demokratian kannalta. Henkilöihin asioiden sijaan keskittyvät presidentinvaalit ovat ihmisten tyhmentämisen ykköskeino kaikkialla maailmassa. Koko ajan oikeasti tärkeitä asioita päätetään kunnanvaltuustoissa, eduskunnassa ja etenkin Euroopan parlamentissa. Presidentinvaalien ansioista ne ovat kadonneet tyystin julkisuudesta, mikä on aidosti vaarallista. Jos haluaisin runnoa läpi päätöksentekokoneistossa jotain, jolle en toivo julkisuutta tekisin sen nyt.

Ihmisten taju yhteiskunnallisesta päätöksenteosta on lohduttoman huonolla tolalla. EU ja Euroopan parlamentti ovat jokaisen kansalaisen elämän kannalta kaikkein tärkeimpiä vallan käytön paikkoja, mutta ne saavat kaikkein vähiten julkisuutta ja Euroopan parlamentin vaalien äänestysprosentti on kaikkein alhaisin. Presidentti sen sijaan ei vaikuta kansalaisten elämän kannalta oikeastaan mihinkään, mutta saa kaikkein eniten julkisuutta ja äänestysaktiivisuus presidentinvaaleissa on kaikkein korkein. Taiteilijat ja kulttuuriväki eivät juuri muissa vaaleissa aktivoidu, mutta nyt he ovat sankoin joukoin liikkeellä kuka minkin ehdokkaan taakse ryhmittäytymässä. Myötähäpeää.

Suomen presidentti-instituutio on tsaristinen jäänne, josta pitäisi vihdoin päästä eroon. Mallia voisi ottaa esimerkiksi Saksasta, jossa on kyllä muodollisesti myös presidentti, mutta hänellä ei ole kuin arvovaltaa eikä kukaan ole hänestä kiinnostunut. Lieneekö tähän syynä se, että saksalaiset muistavat hyvin, mitä vahvoista kansakunnan johtajista voi seurata. Parlamentaarinen demokratia toimii Saksassa muutenkin mallikkaasti. Suomessa sen sijaan on kummallinen sekamalli, joka on myös koko ajan altis vakavalle kriisille, jos pääministeri ja presidentti riitautuvat.

Mikä on parlamentaarisen demokratian ydin? Se on jatkuva vastuunalaisuus. Poliittisen johdon – pääministerin ja hallituksen – on nautittava parlamentin luottamusta koko ajan. Jos meno ei tyydytä, johtajat voidaan vaihtaa nopeasti. Mutta kuten Venäjällä ja Yhdysvalloissa, myöskään Suomessa presidentti ei ole virkakautenaan vastuussa tekemisistään kenellekään.

Hävettää koko touhu. Hätkähdyttävän moni haikailee alamaismentaliteetin läpäisemänä maan isää tai emoa, johtajaa, joka hoitaisi asiat kuntoon. Ei ole mikään yllätys, että vahvaa presidenttiä halutaan kaikkein eniten äärioikeistossa. Perussuomalaisten halla-aholaiseen laitaan kuuluva Jussi Niinistö  esimerkiksi on todennut poistavansa varmistimen aseestaan kun kuulee sanan parlamentarismi. Hän haluaisi presidentille lisää valtaa. Suomalainen kummajaisuus on, että myös vasemmistossa halutaan pitää kiinni presidentistä. Ehkäpä tulevat vuodet ei-vasemmistolaista presidenttiä tuovat muutoksen tähän.