Kirjaamo

Kiitos Viron presidentin Ilveksen, Hantin-Mansijskin suomalais-urgrilaisten kansojen maailmankongressi nousi otsikoihin. Tärkeämpää kuin ulosmarssi kokoussalista isovenäläisen öykkäröinnin edessä oli edellisenä päivänä pidetty puhe. Komeimpia puheita joita olen kuullut. Mestaristyötä, mukana kirjallisia viittauksia Milan Kunderaan ja avoimen yhteiskunnan tyylikästä puolustamista. Äijällä on pätevät avustajat.

Kiitos Mallis-Jukan, pääsin Ilveksen puheille samana iltana. Sanoin hänelle, että puhe oli niin hyvä, että tuumin hakevani Viron kansalaisuutta.

Juuri ennen Ilvestä oli puhunut Tarja Halonen, jonka puhe olisi voitu pitää myös vuonna 1972, silkkaa yyaata. Hävetti. Istuin sen verran lähellä presidenttejä, että näin kuinka Ilveksen puheen edetessä Tarja Halosen ilme mutristui ja vieressä istuneen Venäjän presidentin kiukku kasvoi. Heti jälkeenpäin jokunen mukana ollut suomalaisvirkamies (ja Halosen puoluetoverit plus yksi keskustalainen senaattori) ryhtyivät puolustelemaan Halosta ja paheksumaan Ilveksen puheen ”poliittisuutta”.

Koska tämä suomettuminen oikein loppuu?

Koko kongressi kaipaa pohdintaa ja pidempää rykäystä kuin blogiteksti. Mutta lyhyesti ensivaikutelmia: Venäläiset kirjailijat ovat toistuvasti todenneet, että kaikki on muuttunut ja mikään ei ole muuttunut. Kongressi oli neuvostotyylinen lavaste, jolla venäläiset toitottivat maailmalle, että ugrit herttaisine kansallispukuineen ja lauluineen voivat hyvin mahtavan Venäjän suojeluksessa. Anni Sinnemäen kanssa tuumimme viimeisillä useista tolkuttomista vaastanotoista, että kongressin järkkäämiseen kulutetuilla rahoilla vaikkapa hantien koko nuoriso koulutettaisiin Harvardissa hantin kielen tohtoreiksi. Samaan aikaan ugreja hissun ja kissun ahdistetaan, omakielinen kouluopetus vähenee ja se, joka uskaltaa poikkinaisen sanan laittaa, vaiennetaan lukemattomilla eri keinoilla, tarvittaessa uhkailulla ja väkivallalla. Hanti-Mansijskista tulee 4/5 Venäjän vientituloista, öljystä, yllätys yllätys. Ilman öljytuloja Venäjä olisi Mosambik. Ja mikään tuskin muuttuu niin kauan kuin putinistit ovat vallassa ja Venäjän kaupungeissa asuva valistunut keskiluokka pidetään hiljaisena.

Lopuksi rykäisimme Heidin kanssa kannarin, joka on nostanut keskustelua ainakin Eesti Päevalehdessä ja Arvin blogissa. 

Kirjaamon väki rantautui huvilalta takaisin Kruununhakaan. Kaupunkiolmi myöntyy: siimeksessä oli kivaa, netittömät päivät poikivat tekstiä; kirjoittaminen rullasi. Eläköön luonto!

Nuvatsian Tere tuuppasi kouraani vaihtarin, toimittamansa kirjan Linkolan ajamana. On hyvä. Toisin kuin lajityypissä usein, teos ei ole valitun sankarin ylistyslaulua vaan tiukkaa kritiikkiä, siis kantilaisessa mielessä eli tarkastelua. Jokunen kirjoittajista runttaa Linkolan tuusaksi, jotkut löytävät hyvää, -kin. Suosittelen.

Oli toinenkin syy palata kesken loman tuuliseen Reuna-Suomeen. Perjantaina 27.6. suuntaan Siperiaan, suomalais-ugrilaisten kansojen maailmankongressiin. Suomen delegaatio koostuu lähinnä hallintoihmisistä, poliitikoista (Halos-Tarjakin), kansalaisjärjestöväestä ja tieteilijöistä. Kirjaamo ja Tossis-Jouni liehuttavat kirjallisuuden lippua. Edellinen Venäjä-retki oli eri kiva, samoin sitä edellinen. Jos mahdollista, raportoin paikan päältä tunnelmia.

Jälleen tuli kesä ja Kirjaamokin kirmaa kohti Kehittyviä maakuntia, Landestaniin vai mikä se on; huviloimaan kuitenkin. Sinne juuri, luontoon ja maaseudulle, missä majaa rehellisyys, totuus ja reilu peli; sekä tietysti puhdas suomalainen ruoka joka on korkein ihmisenä olemisen päämäärä.

Kuinka Kirjaamon kaltainen degeneroitunut kaupunkiolmi selviää maaseudun väen kanssa? Peräti huonosti, jollei olisi tarjolla opastetta. Pettämätön viisaudenlähde maaseutu- ja kaupunki-ihmisten eroista on Erkki Mielosen klassikko Miten saan henkilökuntani kehittämään ammattitaitoaan (Kauppiaitten kustannus Oy, 1963) josta lainattakoon tähän ylisukupolvista viisautta:

”Kaupunkilainen on yleensä nopeammin omaksuva ja oppiva kuin maalainen, mutta menettää usein otteensa työhön helpommin, saattaa myös kyllästyä, kun taas maalainen voi oppia hitaammin, hänellä saattaa olla alkuunpääsemisvaikeuksia ja muita hankaluuksia, mutta kerran vauhtiin päästyään hän säilyttää sinnikkytensä ja voi näin ollen ajamittaan ajaa kaupunkilaisen ohikin.”

Kesäkuun kolmantena viikonloppuna Kampin Narinkkatorille rakentuu kirjasto. Tuhannet kirjat, kirjailijaohjelma, kirjaston sauna ja kirjastotyöpajat kutsuvat juhlimaan rakastettua ja arvostettua kirjastoa ja miettimään millaisia tulevaisuuden kirjastojen pitää olla.

Kirjastossa voi pistäytyä hakemassa kirjoja ja osallistumassa Suureen kirjastokyselyyn, jossa selvitetään, mitä me kirjastoiltamme haluamme.

Perjantaina lämpiää kirjaston erikoisherkku: kirjaston sauna, joka vaunussa vedetään torille. Saunoessa fiilistellään sitä, miltä Helsingin uuden keskustakirjaston yleinen sauna voisi tuntua. Lauantai-iltana kansaa villitsee puolestaan Nuoren Voiman Liiton runokaraoke runoilijoiden johdolla.

Ohjelma:

Perjantai 13.6.

12.00 Lasten kirjastotyöpaja
12.30 Lehdistötilaisuus
13.00 Anja Erämajan lasten satutunti
14.00 Kirjastoihmisten kirjastotyöpaja
16.00 Miika Nousiainen, Antti Kasper haastattelee
16.30 Juha Itkonen, Jarmo Papinniemi haastattelee
18-22 Kirjaston yleinen sauna ja mitä muuta kirjastosta voisi lainata

Lauantai 14.6.

11.00 Joel Haahtela, Jarkko Tontti haastattelee
11.30 Katja Kettu, Anni Sinnemäki haastattelee
12.00 Venäjä! Jukka Mallinen, Heidi Hautala, Ilmari Susiluoto, Anna-Maria
Salmi
13.30 Jyrki Kiiskinen, Karri Kokko haastattelee.
14.00 Toni Lahtinen ja Tere Vadén. Ekokriittinen kirjallisuudentutkimus
14.30 Runovideoita (http://www.nokturno.org/) ja runoilijoita: Silja Järventausta,
Lauri Otonkoski. Mikael Brygger ja Miia Toivio juontavat ja haastattelevat.
16.30 Maarit Verronen, Jani Saxell haastattelee
17.00 Antti Nylén, Anne Moilanen haastattelee
18.00 Nuoren Voiman Liiton runokaraoke. Eino Santanen ja Kim Helminen
juontavat

Perjantain kirjastotyöpajoja lukuun ottamatta koko ohjelma on yleisölle
avoin ja tapahtumaan on vapaa pääsy.

Tausta:

Ryhmä helsinkiläisiä taiteilijoita, arkkitehteja ja kaupunkitoimijoita järjesti keväällä 2007 Unelmien keskustakirjastotapahtuman Helsingin vanhalla linja-autoasemalla. Nyt tapahtuma toistuu teemaltaan laajentuneena. Tarkoituksena on keskustella ja ottaa kantaa kirjastojen tulevaisuuteen laajemmin - ei vain Helsingin keskustakirjastohankkeeseen.

Lisätiedot:
- Tuuli Kaskinen, puh. 050 5149752, tuuli.kaskinen(ät)gmail.com
- Osoitteessa http://unelmienkirjasto.wordpress.com/ koko ohjelma
päivityksineen, videoita viime vuoden tapahtumasta ja kommentteja Helsingin
keskustakirjastosuunnitelmista.

Kuten jokainen kunniallinen media, tai siis medium, myös Kirjaamo lähetti onnittelulähetystön Nuoren Voiman satavuotisjuhliin Villa Kiveen eilen 28.5.2008 (tosin Kirjaamolla on edustajansa myös NVL:n hallituksessa, epäilyttävää eikö vain, silkkaa salaliittoilua).

Huomioita: Kustantajista kunnostautui Otava, jolta oli paikalla peräti neljän hengen lähetystö (Kirjaamon läheiset suhteet tähän taloon ovat tunnetut, mikä kyseenalaistaa koko tämän blogauksen arvon, pelkkää puffausta). Tammen väestä Kirjaamo havaitsi kustannuspäällikkö Hannu Harjun, mutta muiden kustantajien edustajia ei näkynyt (korjatkaa jos olen harhassa). Eikun olihan siellä uutta kustantamoa käynnistelevä Touko Siltala, ties kenet hän sai värvättyä kenneliinsä. Kirjaamo vaihtoi sanan ja pari Toukon kanssa, mutta ei tullut mehukkaita tarjouksia, pöh.

Nuori Voima -tunnustuspalkinto annettiin Toisissa tiloissa -ryhmälle, joka koostuu näyttelijöistä ja performanssitaiteilijoista. Vastapalvelukseksi euron kokoisesta palkkinnosta Esa Kirkkopelto nostatti ryhmänsä idulle Villa Kiven nurtsilla. Yleistä hämmästelyä. Kirjaamon mielestä itämistä olisi voinut jatkaa, ja ryhmä olisi voinut vaikka heilimöidä, ja mitä ne kasvit nyt tekevätkään keväisin.

Illalla Korjaamolla olivat kaikki. Kirjaamo ei isommin päihtynyt, mutta sai esikoisrunoilija J.Viikilän plätyn joka on oivaltavasti nimeltään Runoja. Korruptiota ja epäilyttävää tämäkin. Kirjaamo ei aio maksaa lahjaveroa, hähää, siellä.

Pisnesmiesten rahanjaosta poliitikoille keuhkotaan nyt siellä ja täällä. Hyvä. Mutta tästä ei enää hulvattomammaksi voi mennä. Kannattaa katsoa & kuunnella tarkkaan, hehee.

Kirjaamon oikeustaistelijaosasto suuntasi eilen Katajanokalle, ulkoasiainministeriöön. Kun hallinnon kanssa ollaan tekemisissä, ovat sanat rumia ja konkkelomaisia. Kokousti siis Kansainvälisten ihmisoikeusasiain neuvottelukunta IONK (eikö tuota voisi sanoa kohdallisemmin?), jossa Kirjaamo on Suomen Penin edustajana.

Joka tapauksessa. Uusi ulkoministeri Alexander Stubb saapui esittäytymään. Poliitikko kun on, hän yritti välttää kiperät paikat, kansalaisjärjestöjen tulitukseen joutumisen. Aleksanteri ilmoitti heti alkuun, ettei  halua vastata kysymyksiin, vaan mieluummin kuuntelee ehdotuksia siitä, mitä pitäisi tehdä. En mennyt halpaan, jotain hyötyä sentään menneistä vuosista poliitikkojen ja byrokraattien keskellä on koitunut.

Kysyin Aleksanterilta miten Suomi ja EU aikovat käytännössä hyödyntää Kiinan olympialaisia, jotta siellä koko ajan käynnissä olevalle ihmisoikeuskatastratofille voitaisiin tehdä edes jotain. Vastaus oli vaivaantunut väistö, sellainen kuin kokoomuslaiselta voi odottaa, eli taloutta ja ihmisoikeuksia ei pidä sekoittaman.

Jälleen J.V. Snellmaninpäivä, pöh. Kuten Snellmaninkadulla maajaavassa Kirjaamossa on tavaksi muodostunut, suomalaisuuden (mitä sekin oikeastaan on?) sijaan pyhitämme tämän päivän nationalismiksi kutsutun pölvästiyden vastustamiselle.

Jeps ja jeps. Huomenna on juhlapäivä jota vastaan kenelläkään ei luulisi olevan mitään nuristavaa. Minäkin Narinkkatorilla. Samalle päivälle osuu maailman tähän mennessä ainoan Nobelin kirjallisuuspalkinnon saaneen scifi-runoilijan Harry Martinsonin syntymäpäivä. Tämä voisi olla merkki unohdetun kirjallisuudenlajin noususta, mutta ei ole. Kirjan ja ruusun -päivän ajankohta vaihtelee vuosittain.

Kaupallisia tiedotteita: Kirjaamon heikkolahjainen kaksoisveli Tontilta rykii tänään kielipolitiikasta, täällä.

Niin se vaan on. Etkot ovat tuhat ja yksi kertaa hauskempia kuin jatkot. Tänä vappuna sen jo tajusin ja päädyin kotiin mammimaan ennätysaikaisin. Alkuillasta oli kyllä eri jeppistä. Muutenkin fiksujen ihmisten puheet olivat vielä vähän hauskempia ja kohdallisempia kuin yleensä - tai ainakin kuulostivat siltä kohisevissa korvissani.

Vapunpäivänä, siis tänään, en innostunut isommin kekkuloimaan. Vappu on työn juhla ja olin päättänyt huhkia tänä iltana tosissani. Nimittäin veroehdotus on nimensä mukaisesti vain ehdotus. Sen viilaaminen on kovinta työtä mihin kirjastelija vuodessa joutuu. Puuh. Taskulaskimen ja kuittinivaskan kanssa pläräämiseen vierähti tovi ja toinenkin. Tulonhankkimiskulujen keksiminen on luovuuden korkein aste. Onneksi apuakin on tarjolla; kiitos liiton verovinkkien tajusin lisätä kuluiksi myös tämän blogin ylläpitokustannukset, hehee.

Antti Blåfield kirjoittaa 26.4.2008 Helsingin Sanomien pääkirjoitussivulla Leif Salménin esseekirjasta Alas Akropoliilta. Kirjaamossa on sattumoisin sama kirja kesken, joten luin tekstin kiinnostuneena.

Blåfieldin tulokulma on yhteiskummallinen, hän muistaa Salménin politiikan toimittajana ja vasemmistolaisena. Alun kohteliaisuuksien jälkeen hän tölvii Salménia ja vasemmistoälymyöstä yleensä elitismistä, voi kuinka omaperäistä. Ansioksi Blåfieldille suotakoon, ettei hän sentään käy Salménin kimppuun sillä perusteella, että mies joskus kuului SKP:n vähemmistöön eli ns. taistolaisiin. Tällä helpoista helpoimmalla kivikirveellä ruimivat vain ne, jotka eivät osaa mitään olennaista mistään sanoa. (Sinänsä on mielenkiintoista miksei laitaoikeistolaisiksi taistolaisuudesta kääntyneitä Björn Wahlroosia tai Paul Lillrankia koskaan pilkata menneisyyden puuhista.).

Osittain Blåfield on kyllä oikeassa. Joidenkin vasemmistolaisten yhä viljelemillä abstrakteilla yksinkertaistuksilla ’uusliberalismista’ ja ’amerikkalaisesta imperialismista’ hämärretään näkyvistä ihmiskunnan ongelmien monisyisyys. Puhumattakaan siitä ristiriidasta, että kannetaan huolta maailman köyhistä, muka, ja samalla kannatetaan kotimaista teollisuutta ja maataloutta suojelevaa protektionismia, joka on varmin este ns. kolmannen maailman ihmisten nousulle köyhyydestä.

Kirjaamossa sen sijaan surraan sitä, ettei Salmén enää kirjoita runoja. Oppineet kulttuuriesseet ovat silloin ja tällöin mukavaa luettavaa, mutta eivät vedä vertoja runolle tai romaanille. Rinnakkain Alas Akropoliilta -teoksen kanssa luen Salménin runokokoelmaa Ikoni (1988) jossa on verta ja vauhtia moninkertaisesti  esseisiin verrattuna.

Loppuviikko onkin sitten silkkaa Eeva-Liisaa. Ja tämäkin tuli.

KUOLLEIDEN RUNOILIJOIDEN KLUBI
Keskiviikkona 23.4. klo 19.00 Kulttuuritehdas Korjaamolla (Töölönkatu 51
B, Helsinki)

Teemana Eeva-Liisa Manner
Miten edesmennyt runoilija on vaikuttanut runoilijan kirjoittamiseen ja
teksteihin? Elävät runoilijat lukevat tekstejään ja kertovat suhteestaan
Eeva-Liisa Mannerin tuotantoon.

Esiintyjinä runoilijat Satu Manninen, Helena Sinervo, Miia Toivio ja
Sinikka Vuola

Juontajana Jarkko Tontti

Vapaa pääsy!

Tilaisuudet järjestävät: Nuoren Voiman Liitto / Elävien Runoilijoiden
Klubi ja Kulttuuritehdas Korjaamo

********************

EEVA-LIISA MANNER -iltapäivä
Teatteri Avoimet Ovet (Museokatu 18) sunnuntaina 27.4.2008 klo 15.30
Mannerin runoja esittävät Kati Hannula ja Maija Liisa Ström. Tuula Hökkä
kertoo Mannerin runoista ja Sina Kujansuu muistelee ystävyyttään
Eeva-Liisa Mannerin kanssa.

Vapaa pääsy!

Järjestää
Eeva-Liisa Manner -seura

Luulin tuntevani kohtuullisen kattavasti kotimaiset kirjallisuus- ja kulttuurilehdet. Enpäs sittenkään. Hipelöitsin äskettäin kirjakaupassa Säröä, porvoolaista kulttuurilehteä josta minulla oli ennen vain hajahavaintoja. Innostuin ja tilasin saman ja tien. Vakuuttavan oloinen. Ulkoasu on näyttävä ja sisältö journalistisesti tasokasta. Pienessä maassa alueelliset kulttuurijulkaisut ovat usein pulassa. Oman seudun tekijöistä pitäisi kirjoittaa, mutta nurkkakuntaisuus uhkaa jos rajoitutaan vain niihin. Särö selviytyy tästä, muustakin puhutaan kuin vain porvoolaisista. Toisaalta Porvoossa ja itäisellä Uudellamaalla asuu niin paljon kulttuurityöläisiä, että aiheita tuskin tarvitsee päkistäen vääntää.

Uusimassa Särössä on juttu mm. edesmenneestä kirjailijasta Jussi Kylätaskusta. Kylätasku asui Porvoossa mutta oli syntyisin Tampereelta. Muinoinen äidinkielenopettajani Jorma Kannila, itsekin kirjailija ja tuolloin Kirjailijaliiton puheenjohtaja, saattoi Kylätaskun tietoisuuteeni. Ei varmaankaan vähiten siksi, että Kylätasku oli käynyt samaa koulua. Kannilan oppi tosin ei mennyt perille; en ole yhtään Kylätaskun kirjaa vieläkään lukenut.

Mutta nyt ehkä luen. Juuri äsken Hakaniementorin laidalta aktikvariaatista mukaan tarttui Kylätaskun romaani Akuaba - Tunnustuskirja. Kaikkea ei ehdi lukea, pitää valita hotkaistako tämä vai jokin muu. Noin keskimäärin kirjailijoiden parasta tuotosta ovat heidän runokirjansa, Kylätaskukin pullautti kolme kokoelmaa. Viisaita neuvoja? Anyone?

Täällä Kirjaamon kotiosasto, Kruununhaka, Helsinki. Päräytin koneeseen Muksujen Kootut laulut -levyltä Saarikosken lallatuksen Liisankadulla. On hyvä. Eikä vain siksi, että kotikulmilla ollaan. Mutta vielä parempi on saman levyn Histria, myös Penan kynästä. ”Tule ylös sieltä  kuopasta arkeologi!”

Minä hyllylle. Liisankadulla löytyy myös Saarikosken kootuista, vaikkei sitä missään kokoelmassa koskaan julkaistukaan. Mutta. Levyllä lauletaan ”samassa talossa kuin Matti Makkosen ruumisarkkuliike”. Koottujen runossa lukee ”samassa talossa kuin Mikko Monosen ruumisarkkuliike”. Jälkimmäinen on ns. totta. Siis jos niin sanottua reaalimaailmaa pidetään totuuden mittarina. Monosen hautaustoimisto on yhä ja edelleen paikallaan, tuossa noin, Kirjaamon viereisessä talossa.

Hämärästi muistan, että Mononen olisi kieltänyt pistämästä yrityksensä nimeä lauluun. Vaikea kuvitella näin tapahtuvan nykyisessä product placement -todellisuudessa, jossa firmat syytävät pätäkkää elokuvantekijöille ja telkkariväelle kunhan pitävät oikean yrityksen tuotteita esillä. Koska tulee ensimmäinen product placement -romaani tai -runo?

Tänään on suomen kielen päivä; Mikael Agricolan kuolinpäivä ja Elias Lönnrotin syntymäpäivä, vai oliko se toisinpäin? Kirjallisessa blogissa pitäisi arvatenkin aiheesta jotain kirjoittaa, mutta nyt ei ole jaksua. Yleensäkään en innostu juhlapäivystämisestä ja siihen liittyvästä keinotekoisesta patsastelusta.

9. huhtikuuta syntyivät myös Maria Jotuni, Teuvo Pakkala ja Charles Baudelaire, mutta ei niistäkään tällä kertaa enempää.

9. huhtikuuta nimittäin syntyi myös Cheeta, 1930-luvun Tarzan-elokuvien sankari. Suureksi ällistyksekseni minulle selvisi juuri, että Cheeta on yhä elossa. Ikää on yli 70-vuotta, mutta yhä vain simpanssi jaksaa jatkaa. Asuu kuulemma Kaliforniassa omassa asunnossaan ja harrastaa pianon soittoa. Voi jehna.

Kun ei ole valtaa, pitää tyytä reunahuomautteluun, eli glossaamiseen.

1. Kirjastojen käyttö vähenee, kertovat. Tätä en ihmettele. Kirjastojen hankintamäärärahat ovat jääneet 1990-luvun laman paniikkisäästöjen tasolle. Kun ei ole lainattavaa, niin ei tule kävijöitäkään.

2.  Mitä kaikkea jäi uutisoimatta sen takia, että Ilkka Kanervan tekstailut veivät toimitusten voimavarat viime viikkojen ajan? Koska ja miksi ministeriydestä päättäminen siirrettiin hömppälehtien toimittajille?

3. Sanna kirjoittaa viisaita kirjallisuuden opettamisesta.

Kyllä se on mahdollista. Nimittäin hauskanpito ilman viinaa. Satkarin mafia lounasti juuri ja kippuroin vieläkin. Sinikka vetää satkarilaisten joukkoa kuten sinikat joukkoja vetävät ja vakilounastajiin kuuluvat Mannis-Satu, Pulkkis-Riikka, Marianna (joka tänään tosin poissa),  Essi (myös lintsasi tänään) ja Latvis-Taina. Uusi mafiosokokelas Miika esittäytyi ja osoitti olevansa syntymäsatkarilainen.

Tänään kuulimme mm. Miikan yrityksistä kutsua pomonsa pleikkaria vatkaamaan (onko vatkaaminen metafora?) ja vertailimme kirjoituspaikkoja.

Kirjalliseen yksinäisyyteen auttaa vain toisten yksinäisyys.

Kirjaamon väki alkaa toipua Jeesus on kuollut! -juhlinnasta. Pääsiäinen ei ole pakanalle ollenkaan påskempi juhla. Mukavaa oli mm. juuri äsken Helsinginkadun uimahallissa ja kuntosalilla ja eilen Aleksis Kiven silmien alla luistelemassa Rautatientorilla.

Hivenen harmittaa ulkoministeri Ilkka Kanervan puolesta. Hänet olisi ehdottomasti pitänyt päästää kantamaan ristiä Turun kristittyjen riittimenoihin, joita he kutsuvat Tuomasmessuksi. Nyt hän joutui vaihtopenkiltä menoja tiiraamaan. Taakan alla olisi äijä ehkä nöyrtynyt. Hivenen huolettaa yleensäkin tämän äijän ministeriys. Sotaa Suomen ja Saksan välillä ei ole ollut sitten vuoden 1944, mutta mitä jos Ile käy kansleritar Angela Merkelin takapuoleen käsiksi vaikka jossain EU-mööttessä? Pelottava ajatus. Saksalaisia on paljon. Onneksi minkään nykyisen yhdinasevallan johdossa ei ole naista. Muuten muuttaisin maasta kunnes Katajanokan ministeriöön saadaan libidonsa hillitsemiseen kykenevä ihminen.

Juuri luukusta kolisseessa Suomen Kirjailijaliiton Kirjailija-lehdessä puheenjohtaja Kari Levola jatkaa keskustelua liiton jäseneksi pääsemisestä. Olen paljolti Karin kannoilla, mutta teksti on hivenen hyökkäävä ja tuskainen. Kohteena on Hesarin toimittaja Esa Mäkinen, joka keskustelun aloitti jutullaan Kata Kärkkäisen epäonnistuneista yrityksistä päästä liiton jäseneksi.

Kyllä aiheesta keskustella saa, sanoisin, ja pitääkin. Katan kaltaiset viihdeheitukat toivottavasti jatkossakin pidetään kaukana liitosta, joka on ennen kaikkea taiteilijajärjestö. Mutta jäsenvalinta on silti asia, josta pitäisi keskustella. Tiedänpä muutamankin runoilijan, hyvän sellaisen, joiden hakemus on hylätty. Ja kun liiton jäsenlistaa katsoo, voi vain ihmetellä joidenkin pääsyä jäseneksi. Minun on vaikea ymmärtää, miten esimerkiksi Panu Rajalan kaltainen hömpänsuoltaja voi olla Suomen Kirjailijaliiton jäsen.

Myös uusin Ylioppilaslehti ottaa asiaan kantaa, vaikkakaan ei suoraan. Ylkkäri nolaa itsensä perinpohjaisesti kutsumalla ingressissä Kata Kärkkäistä ei vain ”kirjailijaksi” vaan myös ”kuvataiteilijaksi”. Taidemaalariliittoon Kärkkäisellä on vielä paljon pidempi matka kuin kirjailijaliittoon. Hohhoijaa.

Sinänsä on surullista, kuinka helposti julkisuudessa menee läpi itse itsensä ’taiteilijaksi’ tai ’kirjailijaksi’ nimeäminen. Näin on tehnyt mm. kolumnisti ja julkkispappi Jaakko Heinimäki, jonka kirjallinen tuotanto koostuu pikkunokkelista kolumneista, rippikoulujen oppikirjoista sun muusta uskiskynäämisestä.

Huonosti käy sille joka nimittää itsensä lääkäriksi tai asianajajaksi ilman pätevyyttä. Miksi sama ei koske kirjailijoita ja muita taiteilijoita?

Taannoin kysyin neuvoa neuvottomuuteeni dekkarien suhteen. Kiitos ernomaisista vinkeistä. Ihan omin päin päädyin sen sijaan Euroopan ensteksunohdetuimman dekkarin ääreen.

Nimittäin. Olen valmistautunut tähän tilaisuuteen lukemalla vielä lukematta jääneitä Eeva-Liisa Mannerin teoksia. Hersyvin on ollut Mannerin salanimellä Anna September vuonna 1963 julkaisema dekkari Oliko murhaaja enkeli? Aivan tolkuttoman hauska, enemmänkin huumorikirjallisuutta kuin dekkari.

Tarina lähtee liikkeelle kustannusyhtiö Kirjavirta Oy:n kirjallisen johtajan Rosa Mundin, humaanisten tieteiden kandidaatti, murhasta. Vaistoan tekstistä lukuisia viittauksia aikakauden kirjalliseen elämään. Manner työskenteli itsekin kustantamossa. Voih kunpa joku taustoista selvillä oleva kertoisi kuka mahdollisesti on kustantamon juopon kielenkorjaajan Nono Tomban esikuva. Tai kirjallisen johtajan Saiko Haran? Anyone?