La 23 Tam 2010
Himskatti. Sitkeä kilpailijani Helsingin Sanomat ehtii ensin. Leena Becker kertoo tänään lehden kulttuurisivuilla unkarilaisen kirjallisuuden nousevasta tähdestä György Dragománista. Muutama sana Valkoisesta kuninkaasta.
Romaniassa kasvaneen unkarilaisen kirja jäi lähes tyystin vaille huomiota ilmestyessään vuonna 2008 suomeksi (Suom. Outi Hassi). Tämän kertoo jo sekin, että ostin teoksen äsken Hakaniementorin Sokoksen kirja-alesta hintaan 3,95 euroa. Kansainvälinen hitti kirja kuitenkin on ollut, se on käännetty 18 kielelle. Ensimmäisen kerran kuulin Dragománista syksyllä 2008 suomalais-ugrilaisessa kirjailjakongressissa. Eivät vain unkarilaiset, vaan ihan kaikki kuhisivat Dragománista, myös paikalla olleet länsimaiset ugrikielten kääntäjät ja tutkijat.
Ja kirjahan pelittää. Aihe on dramaattinen; lapsuus sosialistisessa kurimuksessa jossain Itä-Euroopassa. Mutta pelkkä vetävä aihe ei tee mistään kirjasta onnistunutta. Kieli ja rakenne on keskeistä, tässäkin. Dragománin ilmaisu on vellovaa, pitkiä pilkutettuja virkkeitä, jotka kuitenkin pysyvät kasassa. Mustaa aihetta keventää huumori, muuten surullisia tarinoita tuskin jaksaisi lukea loppuun.
Tällaisia kirjoja lukiessa koen jonkinlaista kulttuurikatkeruutta. Miksi sekin piskuinen porukka, joka Suomessa ylipäänsä lukee käännöskirjallisuutta, rajoittuu aina vain jenkki- ja anglopaukkuihin? Näihin iänikuisiin paulaustereihin, sirihustvedteihin ja vastaaviin. Itse lopetin anglokirjallisuuden lukemisen jo monta vuotta sitten (välillä tosin lipsun boikotistani, heikkoluontoinen kun olen). En vältä anglokirjallisuutta siksi, että sieltä muka ei tulisi hienoja teoksia. Kyllä sieltä tulee. En myöskään ole mitenkään erityisen Amerikka-vastainen ja Britanniassa olen pitkään asunutkin. Mutta se mistä vaietaan, on aina tärkeämpää kuin se, mistä puhutaan. Kaikilla kielillä on kirjoitettu mestariteoksia, joista emme ole kuulleet mitään korviemme väliin viritetyn yliherkän angloantennin takia. Dragomán on vain yksi esimerkki.
24. tammikuuta 2010 kello 10.34
Hannu Marttila blogaa Dragománista ja on kirjan myös arvostellut.
24. tammikuuta 2010 kello 16.39
Minusta tuo sinun angloamerikkalaisen kirjallisuuden boikotti on yhtä pöljä ajatus kuin ajatus kieltäytyä lukemasta miesten kirjoittamia kirjoja, koska on niin paljon hyviä ja huomiota vaille jääneitä naisten kirjoittamia kirjoja.
Taidanpa kostoksi korkata yhden Joan Didionin.
24. tammikuuta 2010 kello 19.49
Tjaah. Enpä tiedä. Koen saaneeni sitä laatua jo aivan tarpeeksi ja yllin & kyllin ensimmäiset vuosikymmenet elämässäni. Britanniassa vaihto-opiskellessani myös havahduin siihen, kuinka järkyttävän vähän siellä ollaan kiinnostuneita muiden maiden kirjallisuuksista, paitsi ehkä entisten alusmaiden koska niiden on pakko kirjoittaa englanniksi. Käännöskirjallisuuden osuus julkaisuista on anglomaissa selkeästi pienempi kuin muissa Euroopan maissa.
Kuten sanoin, kyse ei ole siitä, etteikö sieltä tulisi vaikka mitä mielenkiintoista, vaan siitä minkä kaiken se peittää alleen.
Hivenen samalla perusteella en yleensäkään lue kirjoja, jotka saavat valtavan nosteen. Niissä harvoin on mitään pahasti pielessä, mutta sopulilauman jalkoihin jääneistä kirjoista olen aina löytänyt ne kaikkien antoisimmat.
Tarkemmin siinä Langan vanhassa kirjoituksessa:
http://www.jarkkotontti.net/blog/sekalaista/lisapotkua-shakespearisaatioonvihrea-lanka-432006/
25. tammikuuta 2010 kello 23.54
Hei,
ei Dragomán ihan tyystin ole jäänyt täällä huomiotta: Outi Hassi sai Valkoisen kuninkaan suomennoksesta Agricola-palkinnon, joka myönnetään vuosittain *merkittävän* kaunokirjallisen teoksen erinomaisesta suomennoksesta. Mutta useimmissa lehdissä asia tietysti sivuutettiin lyhyellä maininnalla, jos silläkään.
Jaan kyllästymisesi angloamerikkalaisen kirjallisuuden jylläämiseen Suomessa. Moni keskinkertainen tai huono tekele paistattelee täällä siksi, että se on alun perin kirjoitettu englanniksi. Millaistahan mahtaa romanian- tai portugalinkielinen roska olla, miltä tuntuisi lukaista suomeksi jokin mitäänsanomaton venäläisromaani? Sitä emme onneksi saa koskaan tietää, mutta harvoin saamme tietää niistä helmistäkään.