Ilmestyskirja, taas. Panu Tuomen kokoelmasta Vaaleanpunainen ilmestyskirja MotMot 2005.

vpilmestyskirja.jpg

Jarkko Tontti: Ilmestyskirja, taas. Runouden vuosikirja 2005 MotMot. WSOY 2006, s. 187-189.

Panu Tuomi: Vaaleanpunainen ilmestyskirja. WSOY 2005.

Panu Tuomen säkeet ovat vuosien mittaan lyhentyneet. Esikoisteoksessa Iris (1995) runot olivat valtavirran mukaisia, kokoisia ja näköisiä. Edellisessä kokoelmassa Pyhän Vituksen tauti (2003) oltiin jo samassa tilanteessa kuin uutukaisessakin. Monet runot ovat yksittäisten sanojen pinoja, säe on sana.

Edellisen kokoelman kanssa yhteistä on myös kolmijakoinen rakenne. Alussa intro, Pyhän Vituksen taudissa Felix culpa I -niminen, uudessa kokoelmassa Preludium. Keskellä pitkä runoelma ja lopussa taas lyhyempi pysäytysrunoelma, uutuusteoksessa nimeltään Postludium. Onko tämä Aristoteleen Runousopin sovellutus? Pitäytyykö nykyrunouskin siinä, että tarinassa pitää olla alku, keskikohta ja loppu?  Palaako tarinallisuus runoon vuosikymmenien ellei vuosisatojen tauon jälkeen?

Leikki ja ennen leikkiä

Teoksen aloittava Preludium-runoelma jakautuu usealle sivulle kuin se olisi irrallisten runojen sarja, vaikka se muodostaa jatkumon ja kerralla luettavan kokonaisuuden. Runoelman otsikon yhteys tekstiin ei auennut ainakaan allekirjoittaneelle, paitsi niin, että valmistellaan varsinaiseen leikkiin ryhtymistä, keskimmäistä osaa, jolla on sama nimi kuin koko teoksella. Preludiumista käteen jää ensisijassa vaikutelma metalyyrisestä kirjoittamisen ja runouden itsensä runottamisesta: ”jos maa on / rouhittu säkeellä, / tiedä että / aurani kyntää tähtiä.”

Itse asiaan päästään monikymmensivuisessa pääosiossa, Vaaleanpunaisessa ilmestyskirjassa. Suuri osa on tuttua Tuomea. Lukijan silmille vyöryvät romanttismyyttiskristilliset kuvat. Osio alkaa vanhalla lainauksella, jossa pohditaan Ilmestyskirjasta juontuvan pedon luvun 666 merkitystä. Sitten tulee kirkontorneja, Merkuriuksen sauvoja, alkemiaa, loitsuja, huntuja, vasalleja, pyhiäpaavaleita ja johanneskastajia. Lyhyesti, sitä mitä Tuomelta odottaakin edellisten kokoelmien perusteella. Hän myös tietää tämän: ”ja voihan joku / väittää että / olen lukenut / liikaa ritariromaaneja”. Ja kuten ennenkin, romanttinen kuvasto toimii ja koskettaa lukijaa juuri sinne minne pitää. Tuomi on jälleen onnistunut myyttisen sanaston ja kuvaston nykyistämisessä.

Mukana on kuitenkin muutakin. Tekstistä lukeutuu jotain, jota ei voi olla tulkitsematta yhteiskunnalliseksi kannanotoksi. Nämä osat ontuvat, Tuomi on vieraalla maalla ja sen huomaa: ”kuin hissit ja / pörssikurssit // ja liituraidoissa / sekä jakkupuvuissa popsitaan katkarapuja.” Ei rokkaa. Takaisin keskiaikaan Panu, bitte.

Keskeisosion alussa on komea vyörytys, jossa liidellään pitkin öistä kaupunkia. Runominä säpsähtää; ”hereille minäkin / tyystin toisessa / ajassa, kun /  äkkiä kuulen // sireenien laulun.” Seuraa rajankäyntiä unen ja arkitodellisuuden välillä, joka täydentyy kirjoittamisen pohdinnalla: ”kynä ei ole / sapelihammas / vaan lusikka / jolla kaivan / tieni Tainaroniin /  ja kenties / vielä pidemmälle, / aina kaipauksen / perukoille asti.” Tekstissä vuorottelevat ns. reaalisen maailman ja runomaailman jaksot. Samalla kommentoidaan  pohjatekstiä, Raamatun Ilmestyskirjaa, jonka kanssa käydään keskustelua monella tasolla: ”kuka antoi / jonotusnumeron / 666 kuin / polttomerkin otsaan / jotta ostaisimme / ja myisimme // itsemme helvettiin.” Lopussa kajahtaa jälleen osion aloittanut vihellys, rakastetun kanssa vaelletaan, kumotaan malja ja pudotaan halki helvettien.

Jokin jää lukijan mieleen kaihertamaan. Tekstin takana tai alla piileksii jokin mysteeri, joka olisi pitänyt selvittää, jotain joka liittyy osion aloittaneeseen vihjeeseen, lukuun 666. Säkeiden lukumäärä?

Leikin jälkeen

Päätösrunoelmassa Postludium etsitään ’kolmea sanaa’, puhutellaan sinua, jonka on ’kolmasti puhallettava purjeeseen’, jos runominä ja -sinä haluavat varjelusta ’karkauspäivän pyhimykseltä’. Kierto täyttyy, kun kuolemakuvat yhdistetään kasteveteen ja ’juoksevaan leipään.’ Armeliaasti kokoelman loppuun on sijoitettu selitysosio, josta selviää, että katolisessa pyhimyskalenterissa on oma pyhimys joka päivälle, paitsi karkauspäivälle ja että juokseva leipä oli oluen nimitys keskiajan luostareissa. Silloin sitä käytettiin usein myös kastevetenä.

Tuomi tietää ja taitaa runokokoelman kokoelmallisuuden synnyttämisen. Tämä on ollut selvää vähintään hänen toisesta kirjastaan Karkausvuoden laulut (1997) lähtien, jossa kuluneista kuluneimpaan aiheeseen, onnettomasti päättyvään rakkauteen, onnistuttiin loitsimaan eloa ja vetovoimaa. Pyhän Vituksen tauti oli sekin kiinteä ykseys. Uutukaisessa tämä päämäärä näkyy myös teoksen nimessä. Vaaleanpunaisen ilmestyskirjan alla lukee kohdallisesti runoelma. Ei siis runoja, vaan runoelma. Kokonaisuus on enemmän kuin osiensa summa.

Jarkko Tontti