Jotenkin romaani. Mikko Rimmisen romaanista Pussikaljaromaani. Nuori Voima 4-5/2004

pussikaljaromaani.jpg

Jarkko Tontti: Jotenkin romaani. Nuori Voima 4-5/2004, s. 74.

Mikko Rimminen: Pussikaljaromaani. Teos 2004.

Heti ensialkuun lienee syytä sanoa, että Pussikaljaromaani painiskelee siinä paljon puhutussa raskaassa sarjassa, onnistuneiden yhdenpäivänromaanien ei nyt aivan älyttömän viljalti viljellyssä kirjallisen olioimisen joukossa.

Ehkä on vain sattumaa, että kirja ilmestyy joltisenkin lähellä päivämäärää, jolloin Leopold Bloomin Dublin-harhailuista tulee kuluneeksi täsmälleen sata vuotta. Kotoisemmalla saralla Rimmisen tekstin äärellä tulee väkisinkin mieleen järkäle nimeltä Alastalon salissa eikä vähiten kielellisen revittelyn takia, joka molemmissa varastaa pääosan. Ehkä ei siis ole aivan virheellistä väittää, että tähän asti lyyrikkona kunnostautuneen Rimmis-Mikon romaanikirjailijuuden ensitulos on tekstuaalisesti vähintäänkin etäinen sukulainen näille viipyileville ja leppoisasti eteenpäin mataaville tekstimassoille.

Aikaa on siis rajoitetusti, aamusta aukeava yksi ainokainen päivä, seuraavalla yöllä jatkettuna. Paikkana Helsinki, tarkemmin kirjattuna muutamat Pitkänsillan pohjoispuolen korttelit, Vaasankadun ja Helsinginkadun kulmat, Kurvi, Linjat nousuineen ja laskuineen, joskin tässä romaanissa laskut ovat pääosassa monessakin mielessä.

Näyttämölle marssitetaan kolme nuorta, ainakin melkein, miestä, joista yksi saa kunnian toimia fokalisaatiopisteenä, etten sanoisi sisääntulokulmana. Hän on Marsalkka. Ne kaksi muuta tottelevat hekin hivenen lempinimimäisiä tunnisteita Lihi ja Henninen. Kundit eivät varsinaisesti kuulu parhaaseen A-ryhmään, vaan ovat pikemminkin luusereita, jos tämä varhaisen kasari- ja enintäänkin ysärikielen ilmaisu sallitaan. Kolmikon tarkempi yhteiskunnallinen asema jää sumeaksi, mutta ainakaan he eivät kuulu työväenluokkaan, työnteko ei ole heille elämän pääsisältö.

Päivä alkaa ja mönkii eteenpäin jonkinlaisen yleisnotkumisen merkeissä. Tutustumme Kallion katuihin, yksiöihin ja terasseihin. Ja kyllä sitä pussikaljaakin haetaan ja nautitaan. Ulkonaiset tapahtumat ovat siis kovasti vähissä, minkä myötä Alastalon salin äijien nautiskeleva jaarittelu tulee yhä uudestaan viattoman lukijan mieleen. Jotenkin kaurismäkimaisesti sankarit myös yrittävät sosiaalisen kuilun ylittämistä. Suunnataan kohti keskustaa, kauniiden kortteleiden ja viehkeän väen seutuja. Ja senhän nyt arvaa kuinka siinä käy. Kovin isoja yllätyksiä päivän mittaan ei tule, jos sellaiseksi ei lasketa sitä, että poudan jälkeen tulee sadetta ja päinvastoin.

Mutta jotain isoa möyrii pinnan alla, jätkät ovat koko ajan kuin kuilun partaalla. Elämän valttikortit on jaettu joskus aikaa sitten, eivätkä Marsalkka et co. olleet siinä pelipöydässä, tuskin edes samassa rakennuksessa. Yritystä poitsuilla silti on, nimittäin noppapelin aloittamiseen. Ja sitä aloittamista sitten kovasti yritetäänkin, ilman veret seisauttavaa menestystä. Kerran nopat heilahtavat terassin pöydässä, raosta lattialle, tietty. Noppapelistä aukeaa mahdollisuus pitkälle meneviin tulkintoihin. Nopanheitto, noppapeli, onko mehevämpää metaforaa tarjolla kaikelle sille, mitä voi kutsua ja maanitella esiin aina vain jotenkin ohisuhahtavilla ilmaisuilla, esim. elämä. Semminkin kun peliä ei oikein päästä edes kunnolla aloittamaan, tuskin edes aloittamisen yrittämisestä päättämisen ryhtymiseen.

Kertojan ääni vaivihkailee pääosin taustalla. Mutta silloin tällöin etäisyys päähenkilöön Marsalkkaan kasvaa niin isoksi, ettei voi olla miettimättä kuka nyt puhuu. Välimatka henkilöihin siis vaihtelee, välillä ollaan Marsalkan korvien välissä, välillä tarkkaillaan ’heitä’. Parhaimmillaan tämä toimii kuten pitääkin, kuin tanssi. Toisinaan lukijan herätteleminen siihen kalseuteen (tai ihanuuteen, ihan miten vaan), että tämä onkin kerrontaa, kun kertoja hypähtää jotenkin enemmän esiin, särkee tekstin etenemistä.

Entäs se kieli? Kun juoni ei tarjoa isosti sähäkkiä vähältäpititilanteita ja muuta tuuban töräyttelyä, mitä nyt vähän nahkaliiviväkeä luikitaan karkuun, taakka lankeaa kieleen. Ja hyvä niin, ainakin jos rahkeet kantavat. Ja tässä opuksessa totisesti kantavat. Pitkin matkaa ratkaisut ovat mitä rohkeimpia. Teksti tulvii etäännyttäviä ehkiä, maisuuksia, ryhtymisiä ja muita hitaannuttavia elementtejä, kaikkein viljellyimpänä tuo eri magee jotenkin. Ollaan siis mahdollisimman kaukana siitä lyhyen lauseen yksioikoisesta kuulaudesta, mikä on tuskastuttavalla mahdillaan dominoinut kotimaista äijäkirjallisuutta toisen maailmansodan jälkeen. Rimmisen pitkien lauseiden ilotulitus tuo pikemminkin mieleen latinalaisen Euroopan ja Amerikan isot nimet. Tiettyä barokkimaisuutta on siis havaittavissa. Ja tämähän tuntuu peräti mainiolta. Jos näin jatkuu pääsemme ehkä lopullisesti eroon koivuklapiproosan karuudesta, uskaltaisinko toivoa jopa koko modernismin hitaasti eli varmasti uppoavasta kirjallisuuspaatista?

Moitteen sijaa? Toisinaan ei voi välttää tuntua, että kielellisinä olioina kolmikko muistuttaa melkoisesti toisiaan. Toki jonkinlainen päähenkilö Marsalkka eroaa nukahtelevassa oloilussaan hivenen muista. Tekstissä tämä toteutuu sivujen mittaisina villisti rönsyävinä maalailuina. Mutta silti Henninen, Lihi ja Marsalkka ovat joltisenkin saman oloisia tyyppejä. Tupu, Hupu ja Lupu? Ehkä tämä on tarkoituskin. Jokainen heistä laukoo kielellisiä täsmäohjuksia teoksen alusta loppuun, nokkelaa ja nohevaa kyllä. Mutta välillä kaipaisi myös lipsahduksia, niitä kullanarvoisia hetkiä jolloin Homeros nukahtaa.

Samoin jonkinlaisen kantavan teeman rooliviitan saanut noppapeli tuppaa välillä unohtumaan liiankin usean sivun pituiseksi toviksi. Tiukempi fokusointi valkoisiin kuutioihin ja niistä aukeneviin hulppeisiin mahdollisuuksiin ei ainakaan olisi huonontanut kokonaistulosta.

Pieniä nämä silti ovat, samperin hyvä kirja.

Jarkko Tontti