”…jotta ymmärrys voisi alkaa ja alkaessaan raueta.” John Ashberyn kokoelmasta Valveillaoloa. Tuli & Savu 4/2004.

valveillaoloa.jpg

Jarkko Tontti: ”…jotta ymmärrys voisi alkaa ja alkaessaan raueta.” Runouslehti Tuli & Savu 4/2004, s. 41-43.

John Ashbery: Valveillaoloa. WSOY 2004.

Jokaiselle John Ashberyn (s. 1927) tuotantoon perehtyneelle on selvää, että hänen runoutensa on realistista. Ashberyn parodinen sarjatulitus ja avoimen vääristynyttä representatiivisuutta suoltava runokieli antavat hyperrealistisen, totuudenmukaisen kuvan nykymaailmasta ja sinne heitetyn ihmispolon maailmassa-olemisesta. Ainakin kaikille niille, joiden maailmankuvan on tavalla tai toisella ehdollistanut condition postmoderne, tämä on kiistatonta, banaalilla tavalla itsestään selvää:

Mutta yhtenä yönä ovi avautui

eikä ollut mitään sanottavaa, suhteet

olivat menneet oudosti vinoon, kuin hintalaput.

Tuo tyttö jota rakastit, tuo entinen potilaani,

tulee maanantaina ympärikännissä

ilmeisesti kriisin jälkeen.

Ashbery antaa äänen äänettömille, viihteeseen ja maailman melskeeseen upotetuille massoille. Hänen runonsa vyöryttävät lukijan silmille kaiken sen epäpuhtaan kulttuurisen kuonan, jota ns. kulttuuriset piirit ennen – joskus kambrikaudella tai vähän sen jälkeen – tapasivat vieroksua.

Mutta kyseessä ei ole vain jo kulunut ja tuttu tekniikka sotkea korkeaa ja matalaa keskenään. Ei silti, sitäkin Ashberyn runoissa on yllin kyllin. Runojen nimissä ja tekstuurissa vilahtelevat hegelit, rousseaut ja spenglerit, chopinit ja caravaggiot. Runo Nukkujat hereillä listaa angloamerikkalaisen kirjallisuuden klassikkoja. Samalla vaivattomuudella Ashbery kirjoittaa arkikokemuksesta ja Kippari Kallesta, alkukielellä vieläpä mittaan kirjoitettuna.

Peltotyökaluja ja lanttuja maisemassa

Ensimmäinen purkamattomista viesteistä kuului: ”Kippari Kalle

istuu ukkosella,

unohduksissa. Tuosta kenkälaatikkomaisesta asunnosta,

verhojen tummanpuhuvista sävyistä, muotoutuu tangrammmi:

kuvio maalle.”

Sillä välin Merihilu lepäili vihreällä sohvalla: ”Kuinka mukavaa

viettää lomansa en la casa de Kippari Kalle,” hän raapi

leukakuoppansa yksinäistä karvaa. Hän ajatteli pinaattia.

Mutta Zivilisationin ja vulgäärin sekoittaminen ei Ashberylle riitä. Hän ei vain sotke korkeaa ja matalaa, vaan sukeltaa päistikkaa Pertti Perustallaajan maailmaan ja työstää löytämänsä runoudeksi, eklektiseksi tekstimassaksi, josta on turha etsiä kätkettyjä merkityksiä. Ashberyn runot ovat mitä demokraattisimpia, niiden muoto (ei siis sisältö, jos sellaisesta voi Ashberyn kohdalla edes puhua) on järkähtämättömän tosi kuvaus vuosituhannen vaihteen länsimaisesta peruskokemuksesta.

1950-luvulla Ashbery oli New Yorkin koulukunnan avantgardisti, nyt hän on valtavirtaa. Tuhansien televisio- ja radiokanavien, internetin ja päälle kaatuvan infotulvan maailmassa Ashbery ei ole enää oudokki vaan tarkkasilmäinen runososiologi. Se, mitä eurooppalainen dada ja surrealismi ennakoivat, on kolmannen vuosituhannen alussa totista totta.

Ashberyn runous kertoo, miten maailma on, miten jokainen meistä on.

Vuonna 1991 ilmestynyt mastodonttinen Flow Chart (suom. Vuokaavio) onkin kohdallisesti nimetty kenen tahansa omaelämäkerraksi (anybody’s autobiography). Se on alkukielisenä versionaan 216-sivuinen proosarunoon vivahtava runojättiläinen, läpeensä hajanainen kollaasi, elämä. Ashberyn tunnusmerkkejä ovat villisti eri suuntiin pomppivat säkeet, yllättävyydessään äärimmilleen viedyt vyörytykset ja lukijan outoon ja kiusalliseen avuttomuuteen jättävä yleistunnelma. Hetkellisesti lukija luulee ymmärtävänsä, mutta samassa seuraava säkeistö töksäyttää orastavan tulkinnan kappaleiksi. Taidekriitikkona kunnostautuneen Ashberyn runous on enemmän kuin sukua ekspressionismille ja yleensäkin ei-esittävälle kuvataiteelle.

Teos

Aki Salmelan päätös suomentaa nimenomaan hajanainen valikoima Ashberyn laajasta tuotannosta on osuva. Semminkin kun Salmela ei edes yritä väittää mitään niin mieletöntä kuin, että olisi valinnut kokoelmaan pelkät helmet, crème de la crèmen viiden vuosikymmenen laajasta tuotannosta. Voiko Ashberyä suomentaa menestyksellä muutoin kuin yksittäisinä täsmäiskuina (Leevi Lehdon Vuokaavio) tai avoimen subjektiivisena kollaasina kuten Salmela? Kaikki yritykset valikoida kokoelma ”huipusta huippuun” -periaatteella tuntuvat mahdottomilta ja huvittavilta.

Salmelan valikoimassa painottuu Ashberyn aivan viimeaikaisin tuotanto, kokoelmat Your Name Here (2000) ja Chinese Whispers (2002). Runoilijan uran yksi huippuhetkistä, palkintoja kahminut Self-Portrait in a Convex Mirror (1975) jää vähemmälle huomiolle. Tämä valinta Salmelalle suotakoon. Ei ole yllättävää, että mukaan on valikoitunut runo ”At North Farm” (Pohjolassa), jonka yhtenä pohjatekstinä on Kalevala.

Valikoiman luoma läpileikkaus viisikymmentäluvun kokoelmista aivan viimeisimpiin antaa juuri oikeanlaisen kuvan Ashberyn tuotannosta. Mitään selkeää jatkumoa ei voi havaita. Ashberyn tavoite tuntuu olevan päinvastoin vetää matto jalkojen alta kaikilta suuria linjoja ja kehityskaaria vetäviltä kommentaattoreilta. Voisiko hän muuta tehdäkään kyseenalaistamatta omaa positiotaan? Erityisen selvästi tämä käy ilmi menestyskokoelman Self-Portrait in a Convex Mirror jälkeisestä Houseboat Days -teoksesta. Runo ”Mitä runous on” vastaa karulla tyylillä kaikille, jotka odottivat edellisen kokoelman menestysmallin jatkuvan muuttumattomana. Samalla se on vastaus opetustyönsä aloittaneen Ashberyn oppilaille, jotka penäsivät määritelmiä:

Mitä runous on

Keskiaikainen kaupunki, jossa friisi

nagoyalaisista partiopojista? Lumi

jota satoi kun halusimme lumisadetta?

Kauniita kuvia? Ajatusten välttelyä

niin kuin tässä runossa? Mutta me

palaamme niihin kuin vaimon luo ja jätämme

rakastajattaren jota haluamme? Nyt heidän

täytyy uskoa se

niin kuin me sen uskomme. Koulussa

kaikki ajattelu kampautui pois:

se mitä jäi jäljelle oli kuin pelto.

Sulje silmäsi ja voit tuntea sen leviävän ympärillä.

Nyt avaa ne kapealle pystysuoralle polulle.

Se voisi antaa meille – mitä? – hieman kukkia kohta?

Runon alku on avointa pilkkaa imagistisia modernisteja ja heidän epigonejaan kohtaan. Runous ei pitkälle kanna vain eksoottisia kuvia viljelemällä, kuten Ashberyn hovikommentaattori John Shoptaw runoa on tulkinnut. Runon viimeisen säkeen Ashbery on kertonut napanneensa kirjakaupassa, jossa hän kuuli pojan sanovan kyseiset sanat tytölle. Tämä jos mikä tiivistää Ashberyn runouden ytimettömän ytimen.

Ashbery ei kirjoita runoja. Hän vastaanottaa kulttuurista tekstuaalisuutta kuin antenni televisiolähetyksiä ja suoltaa rekisteröimänsä paperille, toki suodattimen läpi. Samalla hän yhä uudestaan astuu ulos kirjan sivulta, tarttuu lukijaa kädestä ja sanoo: ”Kirjoitetaan”. Ei siis niin, kuin muinoin väitettiin: ”Tekijä on kuollut, eläköön lukija.” Ashberyn runoissa sekä tekijän että lukijan olemassaolo on huojuvaa ja vaillinaista, tekstistä ja sen koikkelehtimisesta riippuvaista epävarmaa yhteispeliä ilman sääntöjä.

Tämä peruslinjaus kristallisoituu runossa ”Oma nimi tähän”. Lukija kirjoittakaan runon otsikon, mutta tekijän pyynnöstä, tekijän viitoittaman reitin alkusanoiksi.

Kenen tahansa runoutta

Mitä syvällisimmin teoriaan perehtynyt tutkija Barbara Malinowska uhraa runsaasti sivuja todistellakseen, kuinka Ashberyn runous ’heijastelee’ tai on yhdenmukainen filosofi Martin Heideggerin tila- ja aikakäsitysten kanssa. Kaikki kunnia Malinowskan erudiiteille pyrinnöille, mutta hän ohittaa aivan liian nopeasti itse asian. Siis sen, että Ashberyn runous on ennen kaikkea kenen tahansa runoutta. Eli Heideggersprachella das Manin poetiikkaa.

Onko olemassa kohdallisempaa kirjallista versiota Heideggerin das Man -analytiikasta kuin vaikkapa seuraava Ashberyn runo?

Etkö saanut korttiani?

Katsos, kukaan meistä ei tiennyt että olemme tulossa

ennen kuin bussi todella lähti terminaalista.

Katselin hiukan surullisena kengänpohjieni

kumia, havaitsin sen vajavaiseksi.

Kenen tahansa juttelu, poukkoileva uteliaisuus ja arkipäivän kurimuksellinen tyhjänpäiväisyys; kaikki se jo ennalta tiedossa oleva banaliteettien suo jota kutsutaan elämäksi. Kuten Heidegger kirjoittaa:

In dieser Unauffälligkeit und Nichtfeststellbarkeit entfaltet das Man seine eigentliche Diktatur. Wir genießen und vergnügen uns, wie man genießt; wir lesen, sehen und urteilen über Literatur und Kunst, wie man sieht und urteilt; wir ziehen uns aber auch vom ’großen Haufen’ zurück, wie man sich zurückzieht; wir finden ’empörend’, was man empörend findet. Das Man, das kein bestimmtes ist und das Alle, obzwar nicht als Summe, sind, schreibt die Seinsart der Alltäglichkeit vor.[1]

Ashberyn runous on kenen tahansa puhetta, päämäärätöntä juttelua, jolla ei ole muuta tarkoitusta kuin itsensä ylläpitäminen. Jatkuvat rekisterinvaihdot ja loppumaton uteliaisuus ovat Ashberyn runojen luonteenomaisia piirteitä.

Kritiikkiä?

Sallittakoon roolikseni advocatus diaboli. Silläkin uhalla, että leimaannun taantumukselliseksi, ehkäpä jopa ”vanhan Euroopan” puolustajaksi, väitän, että Ashberyn runous ei kaikilta osin täytä itselleen asettamiaan vaatimuksia, mikä tosin ei estä minua nauttimasta hänen runoistaan ja kunnioittamasta hänen työtään.

Nähdäkseni voidaan perustellusti kysyä, onko runous parhaimmillaan omaksuessaan tehtäväkseen esittää hyperrealistinen eli nykymaailmassa vääristyneen representaation läpitunkema vyörytys pirstaloituneesta nykytodellisuudesta? Toisin sanoen, pitääkö runouden alistua postmodernismin sosiologiselle eittämättömyydelle, sille, että valtavirtakulttuuri ehdollistaa kaiken olemisen.

Voidaan myös kysyä, onko Ashberyn hyperrealistinen postmodernismi, tuo käsiin hajoava silppu, sellainen tekstuaalisuuden muoto, jolle voi toivoa jatkajia. Tai pikemminkin, voiko se saada jatkajia, ihailijoita ja epigoneja kumoamatta itse itseään ja omaa peruslähtökohtaansa?

Edelleen voidaan kysyä, mitä lopultakin saavutetaan hajottamalla kliseemäisyyttä hipovalla toistuvuudella runon puhuja sekaviin, hajonneisiin ja jatkuvasti liikkeellä oleviin ääniin ja kulttuuriseen ’tekstuaalisuuteen’. Olisiko sisällöllä sittenkin jotain merkitystä itseisarvoksi nostetun muodon ohella? Ashberyn lyriikan perusratkaisuja vastaan voidaan väittää, jonkun Paul Ricoeurin tavoin, että tarina, fiktiivinen näennäiseheys eli kaikki se kuvitteellinen kielellinen jatkumo ja rytmillinen keinunta, jota runouskin parhaimmillaan on, ovat välttämättömiä kaikessa olemisessa.

Jos nimittäin jokin yksittäinen seikka yhdistää Ashberyn runoutta viisikymmenluvulta kolmannelle vuosituhannelle, niin se on narratiivisuuden kyseenalaistaminen. Ashberyn nimen alle kirjoitettu tekstuaalisuus on kaiken jatkumon antiteesi, kuten on hänen oma poukkoileva kehityksensä kokoelmasta toiseen.

Mutta eikö kuitenkin ole niin, että väkinäisessä tarinallisuuden vastustamisessaan Ashbery tunnustaa vastustajansa mahdin? Eikö jokainen antiteesi oleta lähtökohdakseen teesin? Eikö siis ole niin, että narratiivisuus on vähemmän tekstien valinnanvarainen ominaisuus kuin täälläolon maailmassa-olemisen välttämätön perusmuoto? Toisin sanoen, niille, joita Heideggerin terminologia ei miellytä, ihmisenä olemisen välttämätön ominaisuus.

Eikö runouden pitäisi koskettaa nimenomaan siksi, että se on toisin kuin das Man, jokapäiväisyyteen upotettu kuka tahansa, jonka kieltä Ashberyn runous puhuu? Eikö runouden pitäisi – tai eikö se voisi – kertoa kilpailevaa tarinaa, sen sijaan, että se ’demokraattisen’ (etten sanoisi republikaanisen) tasa-arvon nimissä nostaa yhä uudestaan esiin arkikokemuksen tyhjänpäiväisyyden ja ns. todellisuuden ja ns. itseyden pirstaleisuuden? Lyhyesti, eikö runous voisi olla toisin kuin Amerikka?

Jarkko Tontti

[1] ”Kuka tahansa kehittää varsinaisen diktatuurinsa tässä huomaamattomuudessa ja määrittämättömyydessä. Me nautimme ja huvittelemme, kuten kuka tahansa nauttii; me luemme, näemme ja arvioimme kirjallisuutta ja taidetta, kuten kuka tahansa näkee ja arvioi; mutta myös vetäydymme ’suurista laumoista’ syrjään, kuten kuka tahansa vetäytyy; pidämme kuohuttavana sitä, mitä kuka tahansa pitää kuohuttavana. Kuka tahansa, joka ei ole mitään määrättyä ja on kaikki, mutta ei summana, määrää jokapäiväisen olemistavan.” Heidegger 1993, s. 126-127, Heidegger 2000, s. 165-166

Kirjallisuutta

ASHBERY, John: Vuokaavio. Suom. Leevi Lehto. Jack-in-the-Box, Helsinki 1994. Alkuteos Flow Chart. Knopf, New York 1991.

HEIDEGGER, Martin: Sein und Zeit. Max Niemeyer Verlag, Tübingen 1993 (1927). Suom. Reijo Kupiainen. Oleminen ja aika. Vastapaino, Tampere 2000.

MALINOWSKA, Barbara: Dynamics of Being, Space, and Time in the Poetry of Czeslaw Milosz and John Ashbery. Peter Lang Publishing, New York 2000.

PERLOFF, Marjorie: Normalizing John Ashbery.

RICOEUR, Paul: Temps et récit II. La configuration dans le récit de fiction. Tome II. Éditions du Seuil, Paris 1984.

SHOPTOW, John: On the Outside Looking Out. John Ashbery’s Poetry. Harvard University Press, Cambridge 1994.