Kirjailijana olemisesta

Teoksessa Jyrki ja tunne. Ystävien kirja Jyrki Kiiskiselle hänen täyttäessään 50 vuotta. 2013. s. 64-68.

1990-luvun puolivälissä tajusin tehneeni väärän ammatinvalinnan. Muistan kuinka luin Erkki Aurejärven Velvoiteoikeuden oppikirjaa itäpasilalaisen opiskelija-asuntoni yksinäisyydessä. Tuntui siltä, että elämä, elämä, on jossain muualla. Nykyään ymmärrän, että kokemukseni ei ollut poikkeusyksilön eksistentiaalinen heräämiskokemus. Päinvastoin, sama tunnetila on tyypillinen jokaiselle nuorelle, joka elää jälkimodernissa kaupunkikulttuurissa. Rinnassa raastava kaiherrus ja varmuus siitä, että juuri nyt toisilla ihmisillä on aivan mahtavaa. Heidän elämänsä sykkii suurkaupungin sydämenlyöntien tahdissa, he käyvät trendikkäissä baareissa ja saavat mahtavaa seksiä joka ilta, he tuntevat ajan hengen, ei, ne toiset siellä jossain ovat ajan henki.

Kouluvuosina Tampereen klassillisessa lyseossa olin innostunut filosofiasta ja kirjallisuudesta. Mutta olin päättänyt jättää sen harrastukseksi, mausteeksi, jolla kansainvälisen liikejuridiikan maailmassa kiitävä huippujuristi maustaisi elämäänsä. Hän saisi senkin siivun elämästä väkevänä ja aitona. 1990-luvun alussa tämä harrastus johti siihen, että ryhdyin seuraamaan Nuori Voima –lehteä. Sitä päätoimitti nuori kohukirjailija Jyrki Kiiskinen. Kuvittelin Kiiskisen olevan 1990-luvun Olavi Paavolainen, jonka elämä on yhtä aikaa syvällisen mietteliästä ja ilotulitusmaisen loisteliasta.

Ehkä näin olikin. En tiedä.

Mutta 1990-luvun Nuoren Voiman ja Jyrki Kiiskisen viitoittamalla tiellä olen yhä. Joskus olin oikeustieteen opiskelija ja juristi, joka harrasti kirjallisuutta ja filosofiaa. Nyt asetelma on päinvastainen. Nykyään olen kirjailija, joka harrastaa juridiikkaa. Nuoren Voiman Liiton hallituksessakin olen ollut. 1990-luvulla se olisi tuntunut unelmien täyttymykseltä.

1990-luvulla luin paitsi Nuorta Voimaa myös Jyrki Kiiskisen runoja ja romaaneita. Vaikutuin niiden taiteellisesta tinkimättömyydestä. Romaani Suomies innosti minua erityisen voimakkaasti. Muistan teoksen kummallisen tunnelman. Yhdessä kohdassa romaanissa myös tiivistyy jotain oleellista kirjallisuudesta kirjoittajan näkökulmasta.

”Kertomisen prosessi, väitin minä, on elämän kuva. Sen jatkuvuus kaikkine epäonnistumisineen ja valheineen tuottaisi kuitenkin jotakin totuuden kaltaista. Ainakin se antaisi meille väliaikaisen rauhan. En todellakaan tiedä.” (s. 89).

Nykyään olen Jyrkin kollega. Se on muuttanut asetelman toiseksi. Kirjailijoiden keskinäiset välit ovat monimutkainen asetelma. Salaliitoista ja kavereiden suosimisesta huhutaan, kiukustuminen ja kollegojen sättiminen on yleistä. Blogit ja Facebook ovat pahentaneet tilannetta. Toisin kuin ennen, nykyään tunteenkuohahdukset raportoidaan reaaliaikaisesti verkkoon muiden luettavaksi.

Onneksi on myös veljeyttä ja sisaruutta, toveruutta, joka perustuu yhteiseen intohimoon, yhdessä jaettuun hulluuteen. Nämä tunteet olen kokenut Jyrkin seurassa.

Ralph Waldo Emersonin mukaan ”kateus on tietämättömyyttä.” En tiedä, mihin asiayhteyteen amerikkalaisesseisti aikanaan on liittänyt tiivistyksensä. Mutta jotain viisautta siinä on.

Jokainen kirjailija tuntee joskus kirjallisen kateuden puukoniskun. Toiset kohtaavat sen silloin, kun kollega saa kirjallisuuspalkinnon. Finlandia-palkinto on katkeroittanut kirjailijakuntaa enemmän kuin mikään muu palkinto. Se nostaa kerran vuodessa kirjamerestä yhden sintin valoon ja kirkkauteen. Teoksen myynti ja sen saama huomio on monikymmenkertainen useimpiin muihin kirjoihin verrattuna. Samana vuonna romaanin julkaisseet kirjailijat nielevät kiukkunsa.

Ja sitten ne apurahat. Kyse ei ole vain toimeentulosta vaan asemasta kirjallisuuden kentällä. Pitkien valtion taiteilija-apurahojen saajat saavat hegeliläisen Anerkennungin, tunnustuksen. He ovat oikeita kirjailijoita. Jos sait yksi- tai puolivuotisen, olet vähemmän. Jos et saanut mitään ja joudut haalimaan elantosi silppufreelancerina ja säätiöistä, olet vielä vähemmän.

Kateuden ja katkeruuden tunteet vievät ilon elämästä. Jos niissä haluaa rypeä, syy on aina tarjolla. Aina löytyy toinen kirjailija, joka on vielä menestyneempi kuin sinä. Edes Nobelin palkinto ei riitä, arvelisin. Joku toinen nobelisti on varmasti saanut enemmän huomiota, käännöksiä, elokuvasopimuksia, ylistyksiä tai muuta kirjallista tunnustusta.

Kirjailijan ammattiin kuuluva yksinäisyys ei helpota tilannetta. Toisinaan minusta tuntuu, että kirjailijoilla on liikaa aikaa miettiä itseään. Välillä mieleeni on tullut myös Sibeliuksen suuhun laitettu tokaisu. Sen mukaan hän viihtyi paremmin liikemiesten kanssa, koska heidän seurassaan Sibelius pääsi puhumaan taiteesta. Toisten taiteilijoiden kanssa sen sijaan puhuttiin koko ajan rahasta. Tämä ajatus on usein tullut mieleeni, kun olen tavannut vanhoja juristikavereitani.

Palkintojen ja apurahojen lisäksi kritiikit kuohuttavat kirjailijoiden tunteita. Helsingin Sanomien arvostelua odotetaan kauhulla. Runttakritiikkiä pahempaa on hiljaisuus, se, ettei arvosteluja tulekaan. Edes jonkin arvostelun saaminen on nykyään paljon. Internetin aiheuttama journalismin yleinen kannattavuuskriisi on iskenyt pahimmin taidekritiikkiin, ja kirja-arvostelujen määrä on muutamassa vuodessa romahtanut. Sen tilalle on tullut verkkokeskustelu. Ennen muinoin kirjailijat saivat lukijoilta kirjeitä, nykyään kirjallisuuden harrastajat pitävät blogeja. Parhaimmillaan ne ovat rikastuttaneet ja demokratisoineet kirjallisuuskeskustelua. Hintana on ollut ammattilaiskritiikin aseman heikentyminen. Nettikirjoittelussa kirjoista ja kirjailijoista joko tykätään tai ei tykätä.

Ehdotan. Kirjailijoiden kannattaisi olla mahdollisimman paljon tekemisissä toistensa kanssa. Mahdollisuuksia on, kirjamessuja, kirjallisia tapahtumia ja tietenkin Kirjailijaliitto ja muita järjestöjä. Kun kohtaa toisen lihassa, on paljon vaikeampi kiukustua tämän menestyksestä tai typeristä mielipiteistä. Kannattaa nosta katse maasta ylös maailmaan. Kaikki kirjailijat ovat äärettömän etuoikeutettuja ihmisiä, he saavat toteuttaa intohimojaan ja hulluuttaan. Suurin osa ihmiskunnasta joutuu peittämään hulluutensa ja intohimonsa.

Aloitin tämän kirjoituksen muistelemalla nuoruuden kaiherrusta, tunnetta siitä, että jossain tuolla niillä toisilla on upea elämä. Ei ole. Ihmisenä oleminen ei ole mahtavaa. Siinä on korkeat hetkensä, mutta ahdistus on olemisen peruskokemus. Oleminen on surua.

Uskontojen lohtuun en luota, mutta taide tarjoaa pilkettä. Ilo hyvästä kirjasta, riippumatta siitä, kuka sen on kirjoittanut. Ilo siitä, että palkintojen, apurahojen ja julkisuuden myötä kirjallisuus tavoittaa lukijoita. Ilo tekstistä, siitä, että se on.

Jarkko Tontti
Kirjoittaja on kirjailija ja lakimies