”Raivokkaasti läheltä, oman rytmini mukaan.” Aila Meriluodon Kootuista runoista. Tuli & Savu 2/2004.

meriluodonkootut.jpg

Jarkko Tontti: ”Raivokkaasti läheltä, oman rytmini mukaan.Aila Meriluodon Kootuista runoista. Runouslehti Tuli & Savu 2/2004, s. 29.

Aila Meriluoto: Kootut runot, WSOY 2004.

Ilkeämielinen arvioitsija voisi sanoa, että Aila Meriluodon runoilijanuran huippu oli hänen esikoisensa Lasimaalaus (1946), joka sai kriitikkojen varauksettomat kiitokset ja oli myös häkellyttävä kaupallinen menestys. Tämä arvio on väärä. Vaikka Meriluodon myöhempi lyriikka ei saanutkaan yhtä laajaa huomiota osakseen kuin sekä massat että eliitin hurmannut esikoinen, on se silti väkevää, Meriluodon tuotanto on kokonaisuus. Ja nimenomaan kokonaisuutena Meriluodon runotuotanto puhuttelee, sodanjälkeisen ajan kokoelmista Kimeään metsään (2002) saakka. Ikääntymisen ei tarvitse tarkoittaa pysähtymistä. Meriluoto seuraa runouden kentän muutoksia valppaasti eikä tyydy toistamaan joskus taannoin menestyksen tuonutta kaavaa. Tällaisesta liikkuvuudesta kaikki fanit eivät tunnetusti pidä.

Kirjailijan 80-vuotisjuhlaksi ilmestynyt Kootut runot sisältää 12 runokokoelmaa. Kirjallisuudenhistorioihin päätyneestä Lasimaalauksesta on vaikea enää keksiä mitään omaperäistä sanottavaa. Kyllä, se iski suoraan sodasta selvinneen sukupolven sydämeen. Kyllä, se on yhtä aikaa illuusioton ja optimistinen, uhmakas ja suora. Kyllä, se on perinteistä runoa, mitallista ja loppusoinnillista, tekee mieli sanoa, tämän tyylin joutsenlaulua. Perinteinen on myös naiskuva, ja unelmoivan runotytön imagoa Meriluoto joutuikin kantamaan vuosikausia, vaikka sitä itse aktiivisesti vastustikin. Kotimaiseen kirjallisuudenhistoriaan on myös jäänyt se anekdootti, että ajan kirjallisuuspaavi, ikääntyvä professori Koskenniemi ei hullaantunut vain neiti Meriluodon runoista vaan myös neiti Meriluotosta.

Uusien tuulien mukaista ilmaisua vasta aavistellaan myös toisessa kokoelmassa Sairas tyttö tanssii (1952), jonka runot ovatkin yhtä aikaa esikoisen kanssa syntyneitä. Mutta sitten Meriluodon tuotannossa tulee katkos. Muutos, jota on tavattu kutsua modernismiksi, saavutti myös hänen kirjoittajankammionsa.

50-luvun edetessä monet edellisten vuosikymmenten tyyliin jo tottuneet runoilijat joutuivat kovan paikan eteen. Jotkut, kuten Meriluodon aviomies Lauri Viita, kielsivät vihaisina uuden suuntauksen ja jotkut, kuten Meriluoto itse, pelästyivät mutta saivat sitten kirjoittamiselleen uuden suunnan ja vauhdin. Helppoa se ei toki ollut. Meriluoto on kertonut, että hän tunsi runomaailman muutoksen lamaannuttavana ja vaihtoehdottomana.

Pirjo-Maija Toivonen kiistää Meriluodon tuotannon jaottelun mitä oppineimmassa tutkimuksessaan Aila Meriluodon varhaislyriikan modernismi ja sen tausta (1986). Kaikki kunnia Toivosen argumentoinnille, vaikka Meriluoto itsekin sanoo varhaisteostensa olevan ’alku-unia’ jotka päättyivät 50-luvun modernismin tuloon. Eri mieltä oleminen kuuluu tutkijan virkavelvollisuuksiin, ja kun tekijät sun muut on julistettu kuolleiksi jo aikaa sitten, runoilijan omat näkemyksetkään eivät kahlitse tutkijan mieltä. Ja toki modernismi oli kaikkea muuta kuin tarkkarajainen koulukunta, joka alkoi tiettynä hetkenä tiettyjen kanonisoitujen teosten myötä.

Mutta jotain isoa Meriluodon lyriikassa kuitenkin tapahtui kokoelman Pahat unet (1958) myötä ja sama linja jatkui teoksessa Portaat (1961). Mitta on nyt vapaata, pysytellään entistä enemmän arjen tasalla, huumori pilkahtelee, poissa on varhaisten kokoelmien uhmakkuus ja paatoksellisuus. Vuodet 1962-1974 Aila Meriluoto asui Ruotsissa, jossa syntyi proosan ja käännösten lisäksi neljä runokokoelmaa. Kahdessa ensimmäisessä, kokoelmissa Asumattomiin (1963) ja Tuoddaris (1965), siirtyminen toiseen kieli- ja kulttuuripiiriin ei vielä näy selvästi, voimakkaimpia ovat Lapin luonnosta ammentavat runot, samalla uumoillaan uutta muutosta. Todellinen syväsukellus ruotsinkieleen oli Nobel-kirjailija Harry Martinsonin Aniaran suomentaminen. Kuten pitkään ulkomailla asuneet tietävät, kerran tulee se yö, jolloin näkee ensimmäisen unensa vieraalla kielellä. Näin kävi myös Meriluodolle, ja sen myötä syntyi runoja suoraan ruotsiksi. Näitä on julkaistu suomenkielisten keskellä kokoelmassa Silmämitta (1969). Samalla heräsi myös tarve palata Suomeen. Silmämitasta löytyy Meriluodon itsensä mukaan hänen keskeisimmät runonsa, kuten ohjelmallinen Todistus. Kaikkien kohdallisinta objektiivisuutta on vain tinkimätön subjektiivisuus, runoilijan työ on antaa todistus:

Annan todistuksen

siitä että maailma on minä,

siitä että pieni tiheä nälkäni on maailman nälkä,

siitä että minä olen teema,

siitä että annan todistuksen

raivokkaasti, pätevästi, tässä.

1970-luvulla Meriluodon kieli vapautuu yhä, hän kutsuu tyyliään ’lörpöttelyksi’, ja puhekielimäisyys onkin monille runoille leimallista kokoelmasta Elämästä (1972) alkaen. 1980-luvulle tultaessa mukaan tulee runoja imperfektissä, muistelua arjen havaintojen lomaan. Monia runoja on suuri kiusaus lukea autobiografisesti. Kuten tunnettua, omaelämäkerrallisen tekstin subjekti arvioi taaksejäänyttä elämäänsä nykyhetkestä käsin. Varokaa putoavia enkeleitä (1977), Talvikaupunki (1980) ja Ruusujen sota (1988) sisältävät runsaasti taaksepäin katsovia runoja joissa vilisee Laureja, isiä, Aileja, sisaria. Samoin myöhäisimmissä kokoelmissa äänessä on usein vanhenemistaan tarkkaileva runominä. Allekirjoittaneeseen Meriluodon myöhäiskauden runot tekivät suurimman vaikutuksen, tinkimätön subjektiivisuus totisesti toimii, runo tulee lähelle, iholle asti.

Ja lopuksi tullaan alkuun kuten asiaan kuuluu. Lasimaalaus luotasi maailmaa ja nuorta sukupolvea, joka oli oppinut tuntemaan kuoleman ennen elämää. Vuoden 2002 Kimeän metsän runominää kiinnostaa myös kuolema. Mutta kuolema ei ole kauhistuttava vaan jo tuttu. ”Nainen avaa käsivartensa, hymyilee. / Nuori rakastajani, Thanatos.” Kuolema ja erotiikka ovat saman asian kaksi puolta. Erotiikka onkin kulkenut vahvasti mukana läpi koko Meriluodon tuotannon. Se ei katoa viimeisimmästäkään kokoelmasta. Mutta siinä missä sodanjälkeisessä Suomessa sukupuolisuudesta puhuttiin niin etäisin metaforin kuin suinkin mahdollista, kaiken nähnyt ja kokenut runominä ei enää sievistele.

Naiset kuihtuvat hitaasti, minussakin

on vielä terälehtiä jäljellä.

Kosketa varoen, kosketa rohkeasti,

kyllä ne kestävät vielä yhden myrskyn

sinun aivoissasi, sinun peniksessäsi.

Minussa kouristuvassa.

Yli puolen vuosisadan läpäisevän runotuotannon lisäksi Aila Meriluoto on kirjoittanut runsaasti proosaa; romaaneja ja lastenkirjoja, kaikki runoilijan otteella, kielen äärellä nauttien. Myös ne ansaitsisivat tulla uudelleen julkaistuiksi.

Jarkko Tontti

Kirjallisuus

Aarnio, Reeta: Pitkä matka minusta minuun – Aila Meriluodon lyriikan autobiografisuudesta ja subjektista. Teoksessa Rojola, Lea & Viikari, Auli (toim.): Satimen hirmuhetket. SKS 2000.

Hökkä, Tuula: Runoa katsein ja tanssien – Aila Meriluoto. Teoksessa Nevala, Maria-Liisa (toim.): ”Sain roolin johon en mahdu”. Suomalaisen naiskirjallisuuden linjoja. Otava 1989.

Komu, Eija: Ajatus kulkee käsien kautta – Aila Meriluodon lyriikan kehkeytymisestä. Runouslehti Taite 4/2002.

Meriluoto, Aila. Teoksessa Haavikko, Ritva (toim.): Miten kirjani ovat syntyneet. WSOY 1980.

Toivonen, Pirjo-Maija: Aila Meriluodon varhaislyriikan modernismi ja sen tausta. Jyväskylän yliopisto 1986.