Runoilija kansallisfilosofin kourissa. niin & näin 4/2005.

niin&näin42005.bmp

Jarkko Tontti: Runoilija kansallisfilosfin kourissa. Runous vastaan filosofia -teemanumero. niin & näin 4/2005, s. 47-49.

Jos ystävämme Johan Ludvig Runeberg olisi tiennyt kuinka jälkipolvet ottivat hänen tuotantonsa omaan käyttöönsä ja väänsivät siitä omien pyrkimystensä välineen, hän olisi varmasti kimmastunut. Sukupolvet toisensa jälkeen on pakotettu pänttäämään Vänrikki Stoolin tarinoita ja tämä nationalistisena pakkopullana syötetty teos vääristää edelleen hänen kirjailijakuvaansa. Erityisen surullista tämä on siksi, että Vänrikit ei totisesti ole Runebergin paras teos. Mutta edelleen jopa runodiggareiden piirissä vain harvat ovat perehtyneet Hirvenhiihtäjiin tai Runebergin varhaisiin runoihin, nyt uudelleen suomennettuun Idylleihin ja epigrammeihin.

Toinen syy, minkä takia Runebergiä on jo pitkään vieroksuttu on kieli. Kovin harva suomenkielinen pystyy tai haluaa lukea Runebergiä ruotsiksi ja suomennokset ovat olleet pahasti vanhentuneita. Runoilija Risto Ahti onkin tehnyt todellisen runoteon kääntämällä Runebergin varhaistuotantoa selkeälle, nykyaikaiselle suomelle. Ahti itse on painottanut, että Runeberg oli aikanaan ruotsinkielisen runouden uudistaja nimenomaan siksi, että hän käytti puhekielistä ilmaisua. Ruotsissa Runebergiä arvostettiin ja arvostetaan edelleen juuri tästä syystä. Suomen kansallisrunoilija oli myös ruotsalaisen runouden muutosvoima ja kielen elävöittäjä. Uusi käännös palauttaa Runebergin kielen kunniaansa. Kuten Runebergin ruotsi, myös Ahdin suomi on selkeää, kuulasta ja kohteeseensa iskevää, kaukana siitä koukeroisesta runoroinasta, millä suomenkielisiä käännöksiä tähän asti on raskautettu.

Ahdin suomennosta kannattaa lukea rinnan alkukielisen tekstin kanssa. Tällöin pääsee parhaiten sisään siihen maailmaan, jossa Runeberg ei ole vielä kansallinen monumentti ja kulttuurinen kolossi vaan rempseä ja lemmekäs nuorukainen. Nimensä mukaisesti Runebergin varhaisteoksessa on maalaiselämää kuvaavaa kertomarunoutta (eli idyllejä) ja lakonisia pikkurunoelmia eli epigrammeja. Aikakauden kirjallisuustrendejä seuraten pääosassa ovat luonto ja tunne. Todellisuus ei paljastu järjellä, empirialla ja analyysillä, vaan kohteeseen samaistumalla. Tunne on tie tosiolevan äärelle. Runebergin runomaailmassa koskematon luonto on ihmisten artefaktien ja puuhastelujen yläpuolella, se on ehtymätön metaforavarasto, se varsinainen jumala.

Vaikka särkyvät puron ensimmäiset vesihelmet,

Vaikka kuihtuvat kevään ensimmäiset kukat;

ensi rakkautesi elää, nuori sydän,

kauemmin kuin mikään muu.

Myytti ja sen purku

Kuten Pertti Lassila on todennut, uskomus Runebergin ja Snellmanin yhdenmukaisesta toiminnasta Suomen kansallisvaltion synnyttämiseksi on ollut kotimaisen kirjallisuushistorian voimallisimpia ideoita ja peruslähtökohtia. Tämä käsitys on virheellinen. Se on myös yksi räikeimpiä esimerkkejä siitä, kuinka mieluusti poliitikot ja teoreetikot ottavat taiteilijan teoksineen omien tarkoitusperiensä käyttöön.

Runebergin ja Snellmanin kirjallisuuskäsitykset olivat jokseenkin päinvastaiset, mikä käy erityisen hyvin ilmi Idylleistä ja epigrammeista. Hegeliä seuraileva Snellman asetti ihmistekoisen taiteen luonnonkauneuden edelle. Hän uskoi vankkumattomasti kulttuuriin, edistykseen ja ihmisen oikeuteen ja velvollisuuteen alistaa luonto omien tavoitteidensa välineeksi. Ja tietysti Snellman uskoi kaikkein vankimmin järkeen. Hän myötäili uskollisesti Hegeliä tämän romantiikan vastaisessa polemiikissa.

Runeberg sen sijaan sitoutui nimenomaisesti romantiikkaan. Hänelle keskeistä olivat hetkellisyys, intensiteetti ja katoavuus. Kuilu runossa esiin välkähtävien ikuisten ideoiden ja ajallisen todellisuuden välillä on leveä ja syvä. Vain pyhyyttä tavoittelevassa luontokokemuksessa taiteilija, ja vain taiteilija, voi kuilun ylittää. Tunne on se, joka ihmistä todella ohjaa, eikä tunne ole ihmisen ja järjen määräiltävissä.

Runouden, luonnon ja tunteen kolmiyhteys on Runebergin kirjallisuuskäsityksen ydin. Tämä on mahdollisimman kaukana snellmanilaisesta näkemyksestä, joka antaa kirjallisuudelle tehtävän ja ulkoisen päämäärän. Kirjallisuuden pitää olla kansallista kirjallisuutta, sillä on historiallinen missio vahvistaa ja ilmentää kansallistuntoa. Siinä missä Snellman halusi alistaa kirjallisuuden poliittisten päämäärien välineeksi, Runeberg puolusti kirjallisuuden itseisarvoa, runoutta vapauden ja mahdollisen taiteena, ainutkertaisen, yksilöllisen ja erilaisuuden alueena.

Luontosuhde on tässä ratkaisevassa asemassa. Runebergille luonto oli pyhä, ja koskematon erämaa on se ’isänmaa’, josta hän puhuu. Hänelle isänmaanrakkaus on kansanihmisten aitoa sitoutumista kotiseutuunsa, sen luontoon ja paikalliseen ainutkertaisuuteen. Snellmanille isänmaallisuus taas oli abstraktia kansallista tietoisuutta, suomalaisuutta, joka ylittää paikallisten kokemusten kirjon, jota hän halveksi. Luonto oli Snellmanille varanto, resurssi jota ihminen saa hyödyntää ilman mitään rajoituksia. Luonnolla ei ole itseisarvoa, se on vain ja ainoastaan hyväksikäytettävä hyödyke kulttuurin historiallisessa etenemisessä. Snellman vaati aikanaan Suomen kaikkien metsien hakkaamista ja muuttamista pelloiksi. Runebergille metsä oli pyhä.

Runoilija vastaan opportunisti

Vänrikkien ilmestyessä Snellman toki heti ymmärsi, ettei se täyttänyt hänen asettamiaan vaatimuksia kansalliselle kirjallisuudelle. Teoksen sankarit tuskin käsittivät mitä sana Suomi merkitsee. Ja mikä pahinta, teos oli kirjoitettu ruotsiksi. Runebergin runoudessa ruotuarmeija puolusti paitsi Ruotsia Venäjää vastaa, niin ennen kaikkea omia kotikontujaan, niitä kokemuksellisia lähipiirejä ja aitoja yhteisöjä, joilla ei ollut mitään tekemistä kansallisvaltion idean kanssa.

Erityisen selvästi ero Snellmanin kirjallisuuskäsityksen ja Runebergin runouden välillä oli tullut esiin Idylleissä ja epigrammeissa. Pienet tuokiokuvat kansanihmisten elämästä vuorottelevat luontorunojen kanssa. Liikutaan milloin Saarijärvellä, milloin Saimaan rannoilla, aina luonnon keskellä elävien tavisten seurassa. Ei merkkiäkään snellmanilaisesta kansallisesta kulttuurieliitistä, jonka pitäisi johtaa massat valoon, kansalliseen tietoisuuteen. Vänrikkien teemoja Runeberg ennakoi jo Idylleissä ja epigrammeissa:

Maanviljelijän taloon astui sotamies,

vuosien raskauttama ja jalkapuoli.

Maanviljelijä täytti rauhallisesti lasin,

tarjosi vanhalle soturille: ”Vanhus,

sano, miltä tuntui, kun vihollinen piiritti,

laukaukset jylisivät ja luodit vinkuivat.”

Vanha sotilas otti lasinsa ja sanoi:

”Samalta kuin sivusta, joskus syksyllä,

kun rakeet iskevät, salamat

jylisevät ja sinä korjaat viljaa omillesi.”

Mutta ovelana opportunistina Snellman sivuutti Runebergin varhaistuotannon ja irrotti Vänrikit asiayhteydestään. Väkisin päkistäen hän tulkitsi sen kansalliskirjallisuudeksi ja aloitti prosessin, jonka loppupäässä häämötti tiukkailmeinen 1930-luvun kansakoulunopettaja takomassa suomalaisiksi sankarihahmoiksi muutettuja luutnantti Zidéniä ja Lotta Svärdiä olemisen malliksi jukuripäitten tajuntaan. Vänrikeistä tehtiin sellaisen kansallisvaltioideologian edustaja, joka Runebergille itselleen olisi ollut vieras.

Kuinkas sitten kävikään? Johanit nykymaailmassa

Idyllejä ja epigrammeja on siis syytä nostaa esiin nuhjaantuneen Runeberg-kuvan kirkastamiseksi. Ahdin uusi suomennos tarjoaa tähän mainion mahdollisuuden. Tästä huolimatta on yksinomaan hyvä, että Runebergin vaikutus ulottuu nykyään vain kirjallisuushistoriaan, ei enää elävään runouteen. Romantiikan ajan hehkutus sydämineen, rakkauksineen ja muine vastaavine huudahduksineen on perin kaukana nykyrunoudesta jossa tähdätään konkretiaan ja yksittäisen kokemuksen kirkkaaseen pienuuteen. Isot sanat eivät lopultakaan sano mitään.

Mutta sallittakoon ajatuksen leikki. Mitä Runeberg sanoisi nykyajan kirjallisuudesta ja maailmasta? Entä Snellman? Kuka peri loppupeleissä voiton?

Uudestaan syntynyt Runeberg tähyäisi tyytyväisenä yli kotiseutujensa. Suu virneessä hän panisi merkille, että EU:n ansiosta kansallisvaltion purkutalkoot ovat jo pitkällä ympäri Eurooppaa. Hän huomaisi, että kielten ja kulttuurien runsaus velloo pitkin Suomenniemeä ja Eurooppaa. Hän ei ehkä innostuisi kaikesta siitä runoudesta, mitä Turussa nykyään kirjoitetaan, mutta iloitsisi koska siellä kirjoitetaan toisin kuin Helsingissä, Tampereella ja Ranualla. Hän huomaisi, että kaikesta huolimatta on edelleen olemassa myös Åbo, Helsingfors ja jotenkuten myös Tammerfors. Riemuissaan Runeberg lukisi murrerunoutta. Suurten kansallisvaltioiden kanonisoitujen klassikoiden sijaan hän lukisi baskien, skottien ja bretagnelaisten kirjailijoiden teoksia.

Jonkin verran Johan Ludvig järkyttyisi jos hänet pakotettaisiin lukemaan Väinö Linnaa; kansalliskirjallisuudeksi vänkäävä sosiaalidemokratian Korkea Veisu ei hänestä olisi kirjallisuutta lainkaan, vain hivenen konkretisoitua sosiaalihistoriaa. Mutta mieluusti hän huomaisi, kuinka sen kaltaisen kirjallisuuden harrastajien ohimot ovat jo harmaat ja lukumäärä vuosi vuodelta vähenemässä. Tohkeissaan Johan Ludvig olisi luomusta ja urheista iskuista turkistarhoiksi kutsuttuihin kidutuslaitoksiin.

Uudestisyntynyt Johan Wilhelm Snellman tottelisi nykyään nimeä Raimo Sailas tai Jorma Ollila. Eittämättömät hyötynäkökohdat vaistoten hän olisi aikaa sitten vaihtanut hegeliläisyyden analyyttiseen filosofiaan, ellei peräti amerikkalaiseen pragmatismiin. Näillä aseistautuneina hän kirjoittaisi lausuntoja, joissa osoitetaan järkähtämättömästi kuinka metsien muuttaminen tehoviljellyiksi puupelloiksi on välttämätöntä kansallisen tulevaisuuden kannalta. Realismi ohittakoot haihattelun hän tiuskaisisi ja vaatisi englantia maan viralliseksi kieleksi. Tuima ilme kasvoillaan Snellman-Sailas-Ollila kärttäisi uusia ydinvoimaloita joka niemeen ja notkelmaan. Mutta hän myös huomaisi, kuinka vuosi vuodelta hänen sisäistämänsä käsitteet loittonevat kauemmaksi siitä mitä hän näkee ja kokee. Järkyttyneenä hän joutuisi toteamaan kuinka fantastinen fabulointi ja kielellinen ilottelu korvaa kansallisen kumisaapasrealismin kirjallisuudessa. Väinö Linnan haudalla nyyhkien Snellman-Sailas-Ollila kiroaisi runouden, tuon kehityksen ja edistyksen vastaisen turhuuden johon Suomessa ei ole varaa.

Jarkko Tontti

Kirjallisuus

Lassila, Pertti, Runoilija ja rumpali. Luonnon, ihmisen ja isänmaan suhteista suomalaisen kirjallisuuden romanttisessa perinteessä. Tietolipas 166. SKS, Helsinki 2000.

Mazzarella, Merete, Att läsa Runeberg. Teoksessa Johan Ludvig Runeberg i urval. Svenska Litteratursällskapet i Finland, Helsinki 2004, 377-385.

Runeberg, Johan Ludvig, Idyllejä ja epigrammeja. Kokoelmasta Dikter I (1830). Suomentanut Risto Ahti. WSOY, Helsinki 2004.