Tiedeuskovainen ripittäytyy. Pertti Lindforsin kirjasta Seikkailuni tieteen, viinan, naisten ja politiikan parissa

Lindfors.jpg

Pertti ’Lande’ Lindfors, Seikkailuni tieteen, viinan, naisten ja politiikan parissa. Tammi, Helsinki 2003. 448 s. Toimittanut Veli-Pekka Leppänen.

Filosofinen aikakauslehti niin & näin 2/2004, s. 156-157.

Kirjankustantamisessa tavara jaetaan tunnetusti kahteen luokkaan. Niihin kirjoihin, jotka ovat kulttuurisesti merkittäviä ja niihin, joilla kustantaja saa rahaa ensin mainittujen julkaisemiseen. Pertti ’Lande’ Lindforsin muistelmat, kuten viihde yleensäkin, kuuluu niihin kirjoihin, joiden kunniakas tehtävä on mahdollistaa oikeasti merkityksellisten teosten ilmestyminen.

Totuutta lähennellään

Heti alkajaisiksi Lindforsin maineen ja melkeinpä hintikkamaisiin mittoihin yltävän omakehun mykistämä lukija äimistyy siitä, että kirja on toisen henkilön toimittama. Kuinka laajaa kansainvälistä arvostusta nauttiva huipputiedemies Lindfors voi tarvita muistelmiensa kirjoittamiseen toisen apua? Varsinkin kun Veli-Pekka Leppänen on kirjan etukannen mukaan väitellyt historiantutkija. Historiantutkimus kalskahtaa pahasti juuri siltä ’lässyhumanismilta’, jonka kimppuun uljas matemaatikko-filosofimme on hyökkäillyt koko elämänsä ajan. Onko Leppänen Lindforsin Sancho Panza?

Toimittaja Leppänen kirjoittaa teoksen alussa, että Lindforsin muistelmat erottuvat edukseen muista vastaavista siinä, että Lindfors koskettelee omaa elämäänsä avoimesti, hän ei kuulemma vaikene itselleen epämiellyttävistäkään asioista. Samaa vakuuttaa Lindfors itse omassa esipuheessaan, hän tavoittelee historiallista totuutta. Vilpittömän lukijan mieleen tulee välittömästi muudan Lindforsin kanssasoturi totuuden puolesta taistelussa. Nimittäin Paavo Väyrynen, joka taannoin kertoi, ettei hän ole koskaan valehdellut toimittajille(kaan). Tähän ryhtiliikkeeseen hyvin sopien Väyrynen julkaisi teoksen On totuuden aika. Outoa kyllä, kohta ilmestyi teos On totuuden aika 2, jonka luulisi olevan lindforsistiselta ja väyrysläiseltä kannalta tarpeetonta, ellei peräti käsitteellisesti mahdotonta. Ilmestyykö Lindforsilta kohta Seikkailuni 2? Silloinko viimein sanat ja asiat kohtaavat toisensa jäännöksettömästi?

Oli miten oli, Lindforsin viljalti viljelemä avoin itseruoskinta on mitä tehokkain retorinen keino. Lindforsin riitelyn täyttämän elämän loppupuolella se onkin ehkä ainoa jäljellä ole tapa kerätä sympatiapisteitä ja samalla lisätä uskottavuutta Lindforsin tarinoinnille.

Lukijaystävällisesti teoksen on alussa ’lyhyt oppimäärä’ eli Pertti ’Lande’ Lindforsin elämä kuudellakymmenellä sivulla. Sitten tulee jatkokurssi, 350 sivua korkeampaa lindforstiikkaa. Kuten lajityyppiin kuluu, alussa ruoditaan sukua ja taustoja. Teleologisen tarinaniskennän perusperiaatteiden mukaisesti Lindforsin oma käsitys itsestään elämänsä loppupuolella määrää sen, mitä perhetaustasta ja lapsuudenkokemuksista nostetaan esiin. Rikkinäinen ja riitojen täyttämä perhe, tyrannimainen isä ja tasapainoton äiti. ”Lindforsin perhe oli Stalinin Neuvostoliiton pienoismalli.” (s. 17). Fyysinen jälkeenjääneisyys ja keskinkertainen menestys koulussa (etenkin matematiikassa) ja urheilussa johtivat vääjäämättä miehisyyskompleksiin, hassunkurisiin mittoihin paisuneeseen itsetehostukseen ja lopulta alkoholismiin. Sodasta Lindfors myöhästyi ja armeija-aika oli surkeiden epäonnistumisien sarja. ”Itse asiassa pitkät kaudet alkoholistina olivat minun rintamakokemukseni.”(s. 155).

Lande ja toinen sukupuoli

Naisista ja seksuaalisuudesta kirjassa on paljon tekstiä. Itseruoskinta jatkuu: ”Katkerat kokemukset ja suvun perintöaines aiheuttivat sen, että sisäistin lopulta suomalaisen brutaalin maskuliinisuuden kultin.” (s. 27). Niinpä. Naisten kanssa Lindfors ’parittelee’, ei rakastele. Lapsia vilahtaa kirjassa kaksi, eri avioliitoista. Ensimmäinen avioliitto kaatuu kun loogis-empiristinen huippuyksilö asuu perheestään erossa toisella paikkakunnalla opettajana, ”laiskana hoitamaan taloutta Mirja oli ottanut Aili-äitinsä asumaan lukaaliin.” Sitä ei voi tosimies kestää, ero tulee. Lapsista on muutama rivi 400-sivuisessa kirjassa. Ainakin toinen heistä tuottaa itsetehostuksen välineenä iloa isälleen. Tyttö kun pääsi lopulta lääketieteelliseen tiedekuntaan opiskelemaan, mikä Landelta itseltä oli jäänyt haaveeksi. Jotain iloa lapsistakin on, ei suinkaan turhaan ole Lande lisääntynyt.

Viinan- ja logiikanhöyryisten yliopistovuosien kuluessa naisia tulee ja menee, ne ovat Landelle käyttötavaraa, kunhan vain ovat oikeanlaisia: ”Saksalais- tai puolalaisnainen minun on yhä edelleenkin helpompi iskeä kuin liian usein femakkotartunnan saanut suomalainen nainen.” (s. 71). Brutaali maskuliinisuus ulottuu myös sisaruussuhteisiin. Sivulla 301 Lindfors kertoo kuinka hän isänsä kanssa yhdessä pahoinpiteli siskonsa Lean, ”…panemme Lean kuriin.”

Yksi eniten toistelluista asioista kirjassa on Lindforsin suurin saavutus yliopistomaailmassa, akateeminen häntämestaruus. Landen elin on loogisen-empirismin ja tieteellisen marxismin kyseenalaistamattomilla kriteereillä todettu suurimmaksi, 18 senttiä lepotilassa. Tosin kirjan itseruoskintaosuuksissa Lande tunnustaa, että tositilanteissa häntä jäikin häpeällisen usein vain lepotilaan. Voi surku!

Homot olivat pitkään Lindforsille kauhistus ja niinpä hän opiskeluaikanaan reippaiden kaveriensa kanssa tapasikin käydä pahoinpitelemässä homoja Annankatu 38:ssa sijainneen homojen tapaamispaikan liepeillä. Tähän nyt raukkamaiseksi kutsumaansa urheiluun Lindfors toki sanoo osallistuneensa ’vain harvoin.’ Mutta voi voi, myöhemmin viinanhimossaan Lande joutuu pummaamaan viinaa homoilta sallimalle näiden kosketella ’häntäänsä’. Avarakatseinen mies siis lopultakin.

Tiede ja politiikka järjestykseen

Henkilöitä kirjassa vilisee kuin isomman kaupungin puhelinluettelossa. Tämä on muisteluille luonteenomaista ja liittyy myös lajin kaupallisiin reunaehtoihin. Sellainen kirja jossa oma nimi vilahtaa on mukava ostaa kirjahyllyyn.

Muistelmakirjojen kirjoittajan yksi tärkeä motiivi on päästä sanomaan viimeinen sana vanhoista kiistoista. Lande pistää melkoisen osan sodanjälkeisen ajan Suomen tiedemaailmaa yksioikoiseen arvojärjestykseen. Ja kuten arvata saattaa, ’yhteiskuntatieteiden eksakti rintama’ à la Yrjö Ahmavaara, loogikot ja matemaatikot ovat parasta A-ryhmää. ’Lässyhumanistit’ ja ’säilyttävät voimat’ sen sijaan mitätöidään retorisilla yleistyksillä joita on vaikea pitää yhdenmukaisina Lindforsin tieteellisyysihanteen kanssa. Marxilaisuudessaan Lindfors onkin ollut niin tiukka äijä, että hän onnistui katkaisemaan välinsä melkoiseen osaan muuta äärivasemmistoa. Suomessa hän päätyi KGB:n yhdysmieheksi ja DDR:ssä oleskellessaan Lindfors vänkäsi itsensä milteipä väkisin Stasin urkkijaksi ja ilmiantajaksi. Mitäpä ei kunnon vasemmistolainen tekisi paremman maailman puolesta?

Mitä tästä pitäisi sanoa? Sääliksi käy miestä ja sääliksi käy ihmisiä joiden elämän Lindfors on särkenyt. Sääliksi käy sodanjälkeisen ajan Suomea jossa Lindfors ei suinkaan ollut ainoa toimija, jonka ansiosta filosofia-niminen oppiaine käytännössä lakkautettiin useimmista yliopistoista ja sen tilalle perustettiin suojatyöpaikkoja loogikoille ja uraltaan suistuneille matemaatikoille.

Jarkko Tontti