Tieto, valta ja kontrollipolitiikka – Michel Foucault’n ajatusten tarkastelua. Rikostutkimus 1998.

surveiller et punir.jpg

Jarkko Tontti: Tieto, valta ja kontrollipolitiikka – Michel Foucault’n ajatusten tarkastelua. Rikostutkimus 1998, s. 1-10.

Johdanto

Ranskalainen historioitsija ja filosofi Michel Foucault (1926-1984) on yksi kuluvan vuosisadan vaikutusvaltaisimpia teoreetikkoja, jonka ajatuksia on hyödynnetty useilla eri yhteiskuntatieteen ja humanistisen tutkimuksen aloilla. Tässä kirjoituksessa pyrin esittämään muutamia Foucault’n valtaa ja tietoa käsittelevän ajattelun keskeisiä teemoja ja tarkastelemaan niiden kautta kontrollipolitiikan kysymyksiä erityisesti historiallisesta perspektiivistä. Keskityn Foucault’n myöhäisvaiheen tuotantoon, jota kutsutaan tavallisesti vallan genealogiaksi.[1]

Vallan tekniikat ja strategiat

Tutkiessaan tiedon ja vallan välistä suhdetta Foucault päätyy valtakäsitykseen, joka poikkeaa tavanomaisesta.[2] Foucault’n mukaan kahden henkilön tai ryhmän x ja y välillä vallitsevan valtasuhteen, jossa x:llä on valtaa y:hyn, keskeisiä elementtejä ovat:

1)      Koska valtasuhde on olemassa, x:n toiminta määrää y:n mahdollisen toiminnan alaa.

2)      x näkee y:n toimivana ja päätöksiä tekevänä yksilönä (tai ryhmänä).

3)      y on vapaa asettumaan valtasuhdetta vastaan.

4)      y alistuu valtasuhteeseen siinä uskossa, että x tulee voittamaan konfliktin, joka syttyy, jos y ei enää alistu x:n vaatimuksiin ja odotuksiin.

5)      valtasuhteen mahdollistaa x:n ja y:n välinen eriarvoisuuden järjestelmä, jota määrittävät mm. oikeusjärjestelmä, perinteet, asema, etuoikeudet, taloudelliset erot, kielelliset- tai kulttuurierot, kyvykkyys, joita puolestaan valtasuhde vahvistaa.

6)      valtasuhteen olemassaolo riippuu keinoista, jota x voi käyttää sen luomiseen ja ylläpitämiseen, esim. voimankäytöllä uhkaaminen, sanojen vaikutus, taloudellinen epätasa-arvo, valvontamenetelmät, tarkkailu, säännöt.

7)      valtasuhde määrittää osittain x:n ja y:n identiteettiä.

Vallan käsite on erotettava väkivallan käsitteestä. Väkivallan (voimankäytön) erottaa vallasta se, että edellinen ei jätä uhrille mahdollisuutta valita alistumisen ja alistumattomuuden välillä (kohta 3). Tämä mahdollisuus vastarintaan tekee valtasuhteesta aina epävarman ja hauraan tasapainotilan, joka voi muuttua yhteentörmäykseksi.[3]

Foucault on kiinnostunut valtasuhteista vuorovaikutuksen muotoina, jossa valtasuhteen toimintamekanismit määrittävät osapuolia (x ja y) eri tavoin. Näin ollen (kohta 7) yksilöiden ja ryhmien identiteetti, se mitä ne ovat, rakentuu osittain valtasuhteissa olemisen kautta. Keskeinen kysymys on siis: “Miten meistä muotoutuu yksilöitä tai ryhmiä, jotka harjoittavat valtaa tai alistuvat siihen”[4] Ihminen tai ryhmä ei säily samana hänen tai sen olennaisten valtasuhteiden muuttuessa. Täten on myös vääjäämätöntä, että jokainen ihminen sekä harjoittaa valtaa että on vallan harjoituksen kohteena; valta on koko sosiaalisen kentän kattava verkosto.

Tästä näkökulmasta tarkasteltuna keskeisiä ovat mikrotason valtasuhteet, yksittäisten toimijoiden tai pienten ryhmien väliset suhteet eivätkä niinkään makrotason poliittiset ja valtiosääntöoikeudellset rakenteet. Foucault näet väittää, että makrotason suhteet ovat vain abstraktioita ja reduktioita mikrotasosta ja täten arvaamattomia ja eräässä mielessä vapaan, tietoisen päätöksenteon tavoittamattomissa. Kyseessä on siis eräänlainen näkymättömän käden selitys; mikrotason toiminnalla on toimijoiden intentioista riippumattomia makrotason seurauksia. Mikrotason valtamekanismit, esim. vankilan, mielisairaalan ja klinikan kaltaisissa laitoksissa syntyneet valtasuhteet ovat perusta, joihin suuret valtastrategiat nojautuvat, vaikkakin joskus esiintyy myös vastakkaista liikettä.[5] Foucault’n suosikkiesimerkki tästä kehityksestä on panoptikon, vankiloissa, sairaaloissa, armeijoissa ja tehtaissa kehitetty ja sovellettu valtaverkosto, jossa yksi tai muutama yksilö voi jatkuvasti tarkkailla paljon suurempaa joukkoa. Suuremman ihmisjoukon jäsenet ovat eristyksissä toisistaan ja samalla kaiken aikaa tarkkailijan näkyvillä. Esimerkiksi vankiloissa sellit järjestettiin kehämäisesti keskustornin ympärille siten, että tornin puoleisella sellin seinustalla on kalterit umpinaisen seinän sijasta. Tämän järjestelmän mielenkiintoisin piirre on jatkuvan valvonnan vaikutus valvottuihin. Heidän voi olettaa sisäistävän valvovan katseen ja siten valvovan itse itseään. Lisäksi myös valvojaa valvotaan; jos hän laiminlyö velvollisuutensa ja verkosto hajoaa, hän kärsii ensimmäisenä.[6]

Kysymys ei ole vallasta, joka olisi kokonaan yhden ihmisen käsissä ja jota tämä yksilö voisi harjoittaa täydellisesti. Kyse on koneesta, johon kaikki ovat jääneet kiinni, niin vallan harjoittajat kuin vallan harjoituksen kohteetkin.[7]

Foucault’n mukaan modernin yhteiskunnan tärkein piirre onkin sen panoptisuus, eli jokaista valvotaan ilman että kukaan valvoisi kaikkia.

Historiallisissa tutkimuksissaan[8] Foucault on pyrkinyt paikantamaan makrotason valtastrategioiden muutoksia mikrotason valtatekniikoiden muodonmuutosten kautta.  Hän väittää, että länsimaisissa kulttuureissa siirryttiin 1700- ja 1800-luvuilla vanhasta juridis-poliittisesta valtakäsityksestä uuteen, Foucault’n  biovallaksi kutsumaan valtasuhteiden muodostelmaan. Vanhalle valtakäsitykselle oli tyypillistä, että valta oli ominaisuus, joka voitiin saavuttaa tai menettää. Yhteiskunnan huipun, suvereenin, ja hänen alamaistensa välinen valtasuhde oli yksipuolinen ja perustui lainsäädäntöön sekä suurieleisiin rituaaleihin. Yksi näistä rituaaleista oli rikosoikeudellinen ruumiinrangaistus, jonka tarkoituksena oli palauttaa suvereenin rikoksella loukattu arvo. Rikokset olivat suoria hyökkäyksiä hallitsijan ehdotonta valtaa vastaan.[9]

Siirtymä juridispoliittisesta vallasta moderniin biovaltaan kumpusi uusien mikrotason anatomis-poliittisten teknologioiden syntymisestä, joilla yksilöistä muokattiin vankilan, armeijan, tehtaan, mielisairaalan ja koulun kaltaisissa laitoksissa ‘kuuliaisia ruumiita’. Näitä teknologioita Foucault erottaa kolme: 1) Hierarkkinen valvonta, joka perustuu yksilöiden erotteluun ajassa ja paikassa. Sekä valvonnan kohteet että valvojat jaetaan eriarvoisiin ryhmiin, joissa ylempiarvoiset valvovat alempiarvoisia. Fyysisesti yksilöt jaetaan panoptikon-mallin mukaisesti maksimaalisen näkyvyyden takaamiseksi. Aika jaksotetaan pieniin yksiköihin täsmällisten päiväjärjestysten avulla. 2) Normaalistava rangaistus pyrkii nimensä mukaisesti toistuvilla rangaistuksilla ja rangaistuksenluontoisilla työtehtävillä poikkeavasti käyttäytyvän yksilön normaalistamiseen. Porkkanana voidaan käyttää palkkiojärjestelmiä, joilla kuuliaisuutta ja normaalia-käyttäytymismallia lähestyvää yksilöä kannustetaan palkkioin tai mahdollisuudella edetä hierarkiassa. 3) Tutkinta. Keskeinen ehto modernin kurinpitojärjestelmän menestykselle on tarpeellisen tiedon tuottaminen. Tutkinnan avulla tuotetaan yksilöiden kontrollointiin tarvittavaa tietoa ja samalla rakennetaan kohteen identiteettiä normaalista poikkeavana ja toimenpiteitä tarvitsevana. [10] Tutkinta on keskeinen tiedon ja vallan risteyspiste. Malliesimerkkejä tietoa tuottavista tutkintaoperaatioista ovat lääkärintarkastus ja poliisin suorittama epäillyn kuulustelu.

Seksuaalisuuden historian ensimmäisessä osassa Foucault siirtyy tarkastelemaan kuinka yksilön kontrolloinnin tekniikoiden tehostuminen heijastui makrotasolle. Makrotasolla valtasuhteiden ja tekniikoiden muutos synnytti käsitteen populaatio ja myös huolen populaation terveydestä, jota mm. taudit ja rodullinen degeneraatio uhkasivat. Uudet teknologiat tekivät mahdollisiksi väestöryhmien ja rotujen kontrolloinnin. Uusi biopolitiikka oli diskursiivinen heijastuma konkreettisista käytännöistä.[11] Siinä missä vanha juridis-poliittinen valtakäsitys liikkui akselilla lainmukainen/laiton, uusi sairaaloista, vankiloista ja armeijoista polveutuva biopoliittinen valtakäsitys operoi käsitteillä normaali/epänormaali ja terve/sairas.

Esimerkki foucault’laisesta valta-analyysistä historiantutkimuksessa: Suomen prostituutiolainsäädännön  kehitys

Toomas Kotkas on oikeushistoriallisessa tutkimuksessaan Suomen prostituutiolainsäädännön kehityksestä käyttänyt foucault’laista valta-analyysia.[12] Vuonna 1875 muutettiin Suomen piirilääkärien ohjesääntöä siten, että lääkintöhallituksen tarpeellisiksi katsomiin kaupunkeihin tuli perustaa erityiset tarkastustoimistot veneeristen sairauksien ehkäisemiseksi. Helsingissä tällainen tarkastustoimisto oli toiminut jo vuodesta 1847 ja uuden ohjesäännön perusteella niitä perustettiin myös Turkuun, Tampereelle, Viipuriin ja Vaasaan. Tehostetut toimet veneeristen tautien kuriin saamiseksi katsottiin tarpeellisiksi, koska prostituutio oli suurissa asutuskeskuksissa suuresti lisääntynyt. Vaikka säännökset periaatteessa olivat sukupuolineutraaleja, käytännössä tarkastukset kohdistettiin lähes yksinomaan ammattihaureuden harjoittajiin; syntyi termi ohjesääntöinen prostituutio.[13]

Konkreettinen tapa, jolla naisten tarkastukset järjestettiin muodostaa milteipä malliesimerkin Foucault’n kehittämistä kategorioista tutkinta ja hierarkkinen valvonta. Helsingin tarkastustoimiston ohjesääntö jakoi prostituoidut kolmeen ryhmään: katunaisiin, bordelliprostituoituihin ja yksityisiin. Jokaiselle ryhmälle oli varattu oma tarkastuspäivänsä ja eri ryhmien välistä eroa korostettiin, mm. erisuuruisilla maksuilla, joita ryhmien jäsenet joutuivat tarkastuksista maksamaan. Tarkastustoimiston kirjoissa olevan naisen tuli käydä tarkastuksessa kerran viikossa, jolloin hän sai, jos sai, lupavihkoonsa merkinnän ‘terve’ ja samalla mahdollisuuden jatkaa ammattiaan. Jos veneerinen tartunta havaittiin, toimitettiin prostituoitu kuppatautisairaalaan. Kerätty tieto oli kattavaa, ja se ulottui paljon lääketieteellisten intressien ulkopuolelle.[14] Sen avulla mahdollistettiin sekä yksilön kattava kontrollointi että hänen prostituoitu-identiteettinsä virallinen vahvistaminen.

Prostituoitujen tarkastusten taustalla vaikutti huoli koko populaation terveydestä. Veneeriset taudit eivät tietenkään olleet mikään uusi ilmiö, mutta ohjesääntöisessä prostituutiossa niiden vastainen taistelu ei enää perustunut pakkoon ja uhkauksiin, vaan tarkastusten avulla toteutettuun tiedon tuottamisen ja kontrolliin. Siirryttiin juridis-poliittisesta vallanharjoittamisesta biovaltaan.[15] Tässä tapauksessa Suomessa kehitys näyttäisi siis kulkeneen pikemminkin ‘ylhäältä alas’, eli yleinen huoli kansakunnan terveydentilasta ja puhtaudesta aiheutti kontrollitekniikoiden vahvistumisen, eikä toisinpäin ‘alhaalta ylös’, kontrollitekniikoista biovaltaan, kuten Foucault väittää olleen pääsääntönä. Tämä ei kuitenkaan ole ainoa mahdollinen tulkinta, eikä myöskään vastaa Kotkaksen näkemystä. Käytettäessä Foucault’n teorioita historiantutkimuksessa on hyvä muistaa, että hän ei niinkään ollut kiinnostunut historiallisista yksityiskohdista, vaan pikemminkin korkeamman abstraktiotason teoreettisista ongelmanasetteluista.

Tutkimustieto ja valta

Tiedon ja vallan yhteen kietoutuneessa suhteessa on tutkinnan ilmentämä tiedon käyttäminen kontrollin apuna ja erilaisten identiteettien tuottajana keskeisellä sijalla. Konkreettisen tutkinnan (esim. lääkärintarkastuksen) lisäksi tieteellinen tutkimustieto ja sitä tuottavat yhteisöt ovat Foucault’n erityisen mielenkiinnon kohteena. Hänen käsityksensä tieteellisestä tutkimustoiminnasta on perin kyyninen. Tietoa tuottava tutkimusyhteisö ei ole totuuden etsimiseen omistautunut vapaan hengenviljelyn instituutio, vaan myös tieteellisessä tutkimuksessa valtasuhteet ovat kaikkialla läsnä. Näin valta ei ole vain rajoittavaa ja estävää vaan myös tuottavaa; tutkimustulokset syntyvät tahdosta tietoon.

“totuudelle omistautuminen on seurausta oppineiden intohimosta, heidän keskinäisestä vihastaan, heidän fanaattisista ja loputtomista keskusteluistaan ja heidän kilpailuhengestään”.[16]

Tieteellisen tutkimuksen ja sosiaalisen vallan suhde on keskeinen. Collège de Francessa pidetyssä virkaanastujaisesitelmässään Foucault erottelee erilaisia ‘poissulkemisen sääntöjä’ ja ‘sisäisiä sääntöjä’, joiden avulla tutkimusyhteisössä valvotaan yksilöitä ja ryhmiä. Tutkimustietoa pääsee tuottamaan vain se, joka tottelee tutkimusyhteisön ‘diskursiivisen poliisin’ määräyksiä.[17]

Prosessi, jossa moderni biovalta syrjäytti juridis-poliittisen vallan, liittyi uusien tieteenalojen ja tutkimussuuntauksien luomiseen ja niiden edustajien pyrkimyksiin kasvattaa omaa merkitystään yhteiskunnassa. Näin keksittiin mm. käsite seksuaalisuus sekä kehitettiin populaation kategoria, jonka voiman ja terveyden säilyttämiseksi lääketieteellinen tieto on välttämätöntä. Psykiatrien halu tunkeutua oikeuslaitokseen liittyi heidän muihinkin kuin ammatillisiin intresseihinsä. He halusivat  oikeuttaa valtuutensa tehdä hulluista mielisairaita ja sulkea heidät terapeuttiseen vankeuteen. Hyvä esimerkki on murhamonomanian käsite (monomanie homicide, mielisairaus, jonka ainoa oire on murhanhimo), jolla 1800-luvun psykiatrit onnistuivat legitimoimaan asemansa; vain he saattoivat tunnistaa tämän nykytietämyksen perusteella olemattoman oireyhtymän. Avain psykiatrien hyvään menestymiseen oli taito muuttaa yleinen halu vapautua kuoleman ja rikoksen pelosta kiinnostukseksi mielisairaiksi väitettyjen ihmisten eristämiseen ja psykiatrien omaan työhön. Näin psykiatrit itse olivat osaltaan luomassa tuottamallaan tutkimustiedolla ilmiöitä, joita he ilmoittivat hoitavansa. Samoin vankila toimii itseään vahvistavalla tavalla. Sen sisällä toimivat valtamekanismit tuottavat juuri sellaisia luonteenpiirteitä ja sellaista identiteettiä, joiden korjaamiseen vankilan väitetään olevan tarkoitettu.[18]

Tutkimuksessaan 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun Ranskasta Ruth Harris on osoittanut, kuinka perinteinen rikosoikeudellinen järjestelmä joutui muutospaineiden kohteeksi uusien ihmisen käyttäytymistä käsittelevien psykiatristen teorioiden vaikutuksesta.[19] Ranskan vanha rikosoikeusdoktriini painotti yksilön vapaata tahtoa (kykyä valita oikean ja väärän välillä) ja siitä seuraavaa moraalista vastuuta rangaistusjärjestelmän perustana. 1800-luvun alkupuolelta alkanut ja vuosisadan vaihteessa huipentunut kehitys kiisti tämän perustan oikeutuksen. Siirryttiin kohti determinististä ja ‘tieteellistä’ tapaa selittää inhimillistä käyttäytymistä esim. perinnöllisten tekijöiden ja neuro-psykologian termein, mikä kyseenalaisti yksilön vastuun teoistaan. Oikeuslaitoksen vanhaa foucault’laisittain juridis-poliittista -perustaa puolustavien juristien ja uutta ajattelua edustavien lääkärien, ennen kaikkea psykiatrien, välillä käytiin pitkään katkeraa valtataistelua. Mielenkiintoinen piirre ranskalaisessa oikeuden medikalisoitumiskehityksessä on siirtymä 1800-luvun alkupuolen optimistisesta rangaistusjärjestelmän uudistamispyrkimyksestä vuosisadan vaihteen pessimistiseen huoleen koko kansakunnan rodullisesta rappeutumisesta, mikä liittyi läheisesti aikakauden vallitseviin tulkintoihin Darwinin kehitysopista. Näin uusien ja liberaalien ajatusten kannustamana syntynyt oikeuspsykiatrinen tutkimustieto ja siihen liittyneet mikrotason valtatekniikat johtivat makrotasolla uusien biovaltastrategioiden syntyyn.

Siirryttäessä 1900-luvulle kriminaalipsykologia ja -psykiatria alkoivat Manner-Euroopassa menettää valta-asemiaan. Vallan ja tiedon yhteen kietoutuneen suhteen esimerkki par exellence on kriminalistiikka, joka otti ensiaskeleitaan rikospsykiatrian kanssa 1800-luvulla ja saavutti vakiintuneen aseman vuosisadan vaihteen jälkeen. Hans Grossin vuoden 1904 luokittelussa yläkäsitteen kriminologia alle kuuluivat kriminaaliantropologia, ja -sosiologia, kriminalistiikka ja subjektiivinen kriminaalipsykologia. Oikeuspsykiatria ja -psykologia menettivät näin erityisasemansa ja niistä tuli yksi kriminologian alalajeista.[20] Väittäisin kuitenkin, että makrotasolla lääketieteestä ja psykiatriasta kumpuava biovalta-ajattelu säilyi vallitsevana vuosisadan puoliväliin saakka. Koko Euroopan historian synkin hetki kulminoitui Auschwitzissa, jota voidaan pitää myös biovaltakehityksen äärimmäisenä ja kieroutuneena muotona. Toisen maailmansodan jälkeisessä maailmassa biovalta on ainakin Euroopassa joutunut muutospaineiden eteen, vaikkei se kokonaan olekaan hävinnyt. Nykyisenkin rikosoikeudellisen järjestelmän toiminnassa lääketieteellinen ulottuvuus on edelleen selvästi läsnä. Melkoiseen osaan henkirikoksia käsittelevistä oikeudenkäynneistä liittyy lääkärien antama mielentilalausunto; lainvastainen/lainmukainen syrjäytyy kategorioiden terve/sairas ja normaali/epänormaali tieltä. Samoin perheoikeudellisissa kiistoissa psykiatrit, lääkärit ja sosiaalityöntekijät näyttelevät asiantuntijalausunnoillaan ratkaisevaa osaa määrättäessä mm. huoltajuudesta ns. lapsen edun perusteella. Makrotasolta Kansakunnan voima ja terveys -ajattelu ja biovaltastrategiat ovat kuitenkin hiljalleen väistyneet ja valta-tieto -suhteet ovat ottaneet uusia muotoja, joiden juuret voidaan mahdollisesti palauttaa kriminologian ja erityisesti kriminalistiikan  merkityksen nousuun kontrollipolitiikan tiedontuottajina vuosisadan vaihteen jälkeen.

Tutkimustiedon ja siihen liittyvän vallan tuottamisen muotona tämä uusi kehityssuunta  pystyi hankkimaan psykiatreille ja lääkäreille hetkeksi menetettyjä asemia takaisin oikeuslaitoksen perinteisille edustajille.

Nykyiselle kontrollipolitiikalle on ominaista tietotekniikan nopean kehityksen mahdollistamat uudet mikrotason tieto-valta -muodostelmat, jotka etenkin erilaisten rekisterien syntymisen kautta tehostavat foucault’laista tutkintaa aivan uudelle tasolle. ‘Rosvo-identiteetti’ syntyy vääjäämättömästi poliisin tuottaman tutkintatiedon kautta ja tukee samalla tiedon taustalla vaikuttavan instituution – poliisin – tärkeää asemaa yhteiskunnassa. Poliisin keräämälle rekisteritiedolle on ominaista sen valikoivuus suhteessa yksilöön kokonaisuutena; vain se tieto, joka vahvistaa rekisterinpitäjän tavoitteita yksilön suhteen, otetaan rekisteriin. Näin rikosrekisteritieto on lähes pelkästään langettavaa ja ‘rosvo-identiteettiä’ vahvistavaa, se ei kerro saman yksilön muista ominaisuuksista, jotka voisivatkin usein kyseenalaistaa rekisterinpitäjän tavoitteet ja niiden oikeutuksen itsestäänselvyyden. Lisäksi uusi tekniikka on mahdollistanut uusien tiedustelumuotojen hyödyntämisen, joskin ainakin vielä uuden tekniikan mukanaan tuomat tietoturvallisuusriskit ja ovat poliisin kiristyvää valvontaa ja tarkkailua merkittävämpiä uhkia yksilön vapauspiirille. Historiallisesta näkökulmasta katsottuna on merkittävää – kuten Tuija Hietaniemi on osoittanut – että poliisi on usein ollut valmis myös suorittamaan tiedustelutoimintaa lainsäädännön asettamat rajat ohittaen, kunhan vain julkisuuteen vuotamisen vaara on ollut minimaalinen.[21]

Vaikka panoptikon-tyyppisestä valvontayhteiskunnasta puhuminen on vielä liioiteltua – tai ainakin ennenaikaista – on kuluvan vuosisadan kontrollipolitiikan suuri trendi selvästi suuntautunut jatkuvasti tehokkaampien tiedon tuottamisen ja tiedon hallinnoinnin tekniikoiden tavoittelemiseen ja sitä kautta yhä nopeutuvaan yksilön suojatun vapauspiirin pienenemiseen. Missään eurooppalaisessa maassa ei vakavasti edes keskustella poliisin tiedonkeräämis- ja rekisterinpitovaltuuksien rajoittamisesta; keskustelua käydään ainoastaan akselilla mitä uusia oikeuksia poliisille tulisi tai ei tulisi antaa. Esim. Saksassa kiistely poliisin salakuuntelu- ja muiden tiedusteluoikeuksien laajentamisesta johti vääjäämättä poliisin valtuuksien lisäämiseen vaikkakin lääkäreiden, asianajajien ja journalistien toimintapiirit säilyivät suojattuina.[22]

Onko vastarinta mahdollista?

Foucault’ta on usein syytetty nihilistiksi, jonka ajatusten perusteella emme voi konstruoida minkäänlaista vaihtoehtoa räikeiden valtasuhteiden läpitunkemalle yhteiskunnalle. Valta on kaikkialla ja sen voi korvata vain uusilla vallan muodoilla.

Nähdäkseni Foucault’n tuotanto antaa mahdollisuuden myös toisenlaiseen tulkintaan. Teoksissaan hän puhuu myös mahdollisuudesta tutkia kriittisesti valtadiskurssien järjestystä ja nostaa uudelleen esiin poissuljettua ja alistettua tietoa. Historian tutkimuksen tehtävä on näin paljastaa vallitsevien itsestään selvyyksien sattumanvarainen ja ei-rationaalinen syntyprosessi, ja tarjota mahdollisuus nykyjärjestelmän kriittiseen kyseenalaistamiseen.[23] Ei ollut välttämätöntä, että hulluista aikanaan tehtiin tieteellisesti määriteltäviä mielisairaita, jotta heidät voitaisiin sulkea laitoksiin; vankila ei ole luonnollinen ja itsestään selvä keino hallita poikkeavan ja yhteiskunnallisesti vahingollisen käyttäytymisen aiheuttamia ongelmia. Nykyaikaisen tekniikan mahdollistamia tiedontuottamisjärjestelmiä ei välttämättä tarvitse käyttää vain vallitsevien valtasuhteiden vahvistamiseen ja ns. julkisen vallan suorittaman tarkkailun ja valvonnan tehostamiseen. Tämä skeptisen etiikan ohjelma pyrkii mahdollistamaan vastuspisteiden luomisen, vallitsevien valtasuhteisen paljastamisen ja kritisoimisen sekä ‘äänen antamisen äänettömille’.

Jarkko Tontti

Kirjallisuutta

Bell & Edwards & Wagner(toim.): Political Power. A Reader in Theory and Research. The Free Press, New York 1969.

Bissinger, Manfred: Verlorene Unschuld. Die Woche 6.2.1998.

Dreyfus & Rabinow: Beyond Structuralism and Hermeneutics. The Harvester Press, Brighton 1983.

Foucault, Michel: L’ordre du discours. Paris, Gallimard 1971.

Foucault, Michel: Surveiller et Punir. Naissance de la Prison. Gallimard, Paris 1975. Suom. Tarkkailla ja rangaista. Otava, Helsinki 1980a.

Foucault, Michel: Histoire de la sexualité 1-3. Gallimard, Paris 1976, 1984. Suom. Seksuaalisuuden historia 1-3. Gaudeamus, Helsinki 1998.

Foucault, Michel: Power/Knowledge: Selected Interviews & Other Writings 1972-1977. Pantheon, New York 1980b.

Foucault, Michel: Nietzsche, Genealogy, History. Teoksessa Rabinow, s. 76-100.

Foucault, Michel: The Subject and Power. Teoksessa Dreyfus & Rabinow, s. 208-226.

Foucault, Michel: What is Enlightenment? Teoksessa Rabinow, s. 32-50.

Hietaniemi, Tuija: Kaksiteräinen miekka. Poliisin posti-, lennätin- ja puhelinvalvonnan vaiheita kansalaissodan jälkeisistä poikkeusmääräyksistä takavarikkolakiin. Rikostutkimus 1/1994, s. 1-16.

Hietaniemi, Tuija: ‘Parempi on hyvän vihollinen’. Mannereurooppalaisen kriminalistiikan piirteitä ennen toista maailmansotaa. Rikostutkimus 2/1997, s. 19-94.

Harris, Ruth: Murders and Madness. Medicine, Law, and Society in the fin de siècle. Clarendon Press, Oxford 1989.

Kotkas, Toomas: Foucault ja prostituoitujen viralliskontrollin murroskausi 1800- ja 1900-luvun vaihteen Suomessa. Pro-gradu tutkielma. Helsingin yliopisto. Oikeustieteellinen tiedekunta 1996.

Kotkas, Toomas: Ohjesääntöinen prostituutio – foucault’laista biovaltaa? Prostituutiokontrollin murroskausi 1800- ja 1900-luvun vaihteessa. Oikeus 2/1998.

Kusch, Martin: Tiedon kentät ja kerrostumat – Michel Foucault’n tieteentutkimuksen lähtökohdat. Kustannus Pohjoinen, Oulu 1993.

Rabinow, P. (toim.): The Foucault Reader. Penguin Books, Harmondsworth 1984.

——————————————————————————–

[1] Foucault ei esitä valta-tieto -teoriaansa sellaisenaan missään yksittäisessä kirjassa, vaan hänen käsityksensä on rekonstruoitava useista eri teoksista; ennen kaikkea kirjoista Surveiller et Punir. Naissance de la Prison. Gallimard, Paris 1975. Suom. Tarkkailla ja rangaista. Otava, Helsinki 1980a., Histoire de la sexualité 1-3. Gallimard, Paris 1976, 1984. Suom. Seksuaalisuuden historia 1-3. Gaudeamus, Helsinki 1998. ja Power/Knowledge: Selected Interviews & Other Writings 1972-1977. Pantheon, New York 1980b sekä artikkelista The Subject and Power teoksessa Dreyfus & Rabinow: Beyond Structuralism and Hermeneutics. The Harvester Press, Brighton 1983. Lukuisista Foucault-kommentaareista Martin Kusch on onnistunut mielestäni parhaiten Foucault’n valtateorian rekonstruoinnissa. Ks. Kusch, Martin: Tiedon kentät ja kerrostumat – Michel Foucault’n tieteentutkimuksen lähtökohdat. Kustannus Pohjoinen, Oulu 1993.

[2] Perinteisesti valta on määritelty etenkin angloamerikkalaisessa yhteiskuntatieteessä varsin yksinkertaisesti: “A:lla on valtaa B:hen siinä määrin kun hän voi saada B:n tekemään jotain, jota tämä ei muuten tekisi.” Dahl, Robert: The Concept of Power, teoksessa Bell & Edwards & Wagner (toim.): Political Power. A Reader in Theory and Research. The Free Press, New York 1969, s. 80.

[3] Kusch s. 102-104.

[4] Foucault, Michel: What is Enlightenment? Teoksessa Rabinow, P. (toim.): The Foucault Reader. Penguin Books, Harmondsworth 1984, s. 48.

[5] Foucault 1980b, s. 199-200.

[6] Kusch s. 120.

[7] Foucault 1980b, s. 156.

[8] Etenkin Surveiller et Punir ja  Histoire de la sexualité 1-3.

[9] Foucault 1980a, s. 57-59.

[10] Foucault 1980a, s. 192-217.

[11] Foucault 1990, s. 92-94.

[12] Kotkas, Toomas: Foucault ja prostituoitujen viralliskontrollin murroskausi 1800- ja 1900-luvun vaihteen Suomessa. Pro-gradu tutkielma. Helsingin yliopisto. Oikeustieteellinen tiedekunta 1996. Ks. myös Kotkas, Toomas: Ohjesääntöinen prostituutio – foucault’laista biovaltaa? Prostituutiokontrollin murroskausi 1800- ja 1900-luvun vaihteessa. Oikeus 2/1998.

[13] Kotkas 1998, s. 3.

[14] Kotkas 1998, s. 7.

[15] Kotkas 1998, s. 4 ja 6.

[16] Foucault, Michel: Nietzsche, Genealogy, History. Teoksessa Rabinow, P. (toim.): The Foucault Reader. Penguin Books, Harmondsworth 1984, s. 78.

[17] Foucault, Michel: L’ordre du discours. Paris, Gallimard 1971, s. 10-20.

[18] Kusch s. 121 ja 152-155.

[19] Harris, Ruth: Murders and Madness. Medicine, Law, and Society in the fin de siècle. Clarendon Press, Oxford 1989.

[20] Hietaniemi, Tuija: “Parempi on hyvän vihollinen”. Mannereurooppalaisen kriminalistiikan piirteitä ennen toista maailmansotaa. Rikostutkimus 2/1997, s. 30.

[21] Hietaniemi, Tuija: Kaksiteräinen miekka. Poliisin posti-, lennätin- ja puhelinvalvonnan vaiheita kansalaissodan jälkeisistä poikkeusmääräyksistä takavarikkolakiin. Rikostutkimus 1/1994, s. 1-16.

[22] Bissinger, Manfred: Verlorene Unschuld. Die Woche 6.2.1998.

[23] Vrt. Kusch s. 135.

1 Response to “Tieto, valta ja kontrollipolitiikka – Michel Foucault’n ajatusten tarkastelua. Rikostutkimus 1998.”


Leave a Reply