Veitsenterällä

Teoksessa Puheenvuoroja nykyrunouden yhteiskunnallisuudesta. Toim. Virpi Alanen ja Miia Toivio. Poesia 2012.

Tuomas Anhava julkaisi Parnasson numerossa 4/1969 esseen ”Kirjailija, osallistuminen, politiikka”.1 Teksti on hämmentävän vähän vanhentunut, vaikka se kirjoitettiin monessa mielessä hyvin toisenlaisessa kulttuurisessa ilmastossa kuin meidän omamme.

Anhava esittelee kirjailijalle kolme vaihtoehtoa. Ensimmäinen nivoutuu Christer Kihlmanin näkemyksiin. Kihlman melkeinpä vaatii kirjailijalta puoluepoliittista sitoutumista. Hänen mukaansa ”[t]ehokkaasti voi vaikuttaa vain se, joka itse on aktiivinen osapuoli siinä mihin tahtoo vaikuttaa.” Kihlman esittää, että yhteiskuntakriittinen valppaus ja pysytteleminen konkreettisten yhteyksien ulkopuolella on voimattomuuden vapaaehtoista valitsemista, mikä johtaa kirjailijan vain katkeruuteen ja vieraantumiseen.

Anhavan jaotteluissa Alain Robbe-Grillet tähyää tyystin toiseen suuntaan. Hän tukeutuu vanhaan l’art pour l’art -ajatukseen. Taidetta tehtäköön vain taiteen vuoksi, ilman yhteiskunnallisia tai muitakaan velvoitteita. ” Poetiikka merkitsee meille keksintää, maailman ja ihmisen keksimistä, jatkuvaa keksimistä ja alinomaista kyseenalaiseksi asettamista.” Politiikka sen sijaan ei ole Robbe-Grillet’lle” kuin sääntöjen kunnioittamista, ajattelun köyhdyttämistä klisheiksi”. Robbe-Grillet’n tuskainen näkemys politiikasta kertoo eniten hänen oman aikansa, 1960-luvun kahtia jakautuneesta maailmasta. Hän oli juuri ennen tekstin kirjoittamista palannut Leningradista ”idän” ja ”lännen” kirjailijoiden keskustelusta, jossa hän oli perin juurin tympääntynyt koska tilaisuudessa ei juurikaan keskusteltu kirjallisuudesta. Uuden romaanin voimahahmo oli kyllästynyt: ” meille hoetaan suut silmät täyteen ’ vastuuta’ ja brechtiläistä opettavaisuutta.”

Tietyssä mielessä ymmärrän ja hyväksyn Robbet- Grillet’n kannan. Ihmisenä olemisen perustavimmilla kysymyksillä ei ole mitään kytköstä ajankohtaisiin yhteiskunnallisiin ongelmiin. Loppupeleissä ainoa tärkeä ihmisen asia on kuolema. Sinun loppusi. Se tosiasia (jota et juuri ajattele), että sinua ei pian enää ole. Hätkähdyttävän suuri osa ihmisen tekemisistä on kuoleman vääjäämättömyyden peittelemistä, sen unohtamista hinnalla millä hyvänsä. Vaikka – tai ehkä juuri sen takia – että vain kuolemalla lopulta on ’merkitystä’. On toki myös syntymä, jota myös rakkaudeksi kutsutaan. Näiden kahden ajankohtaisuus ei riipu siitä, ovatko vallassa porvarit, populistit, liberaalit vaiko ehkä jokin vasemmiston fraktioista.

Puhumattakaan kielestä, jonka mahdollisuuksien nuuhkiminen on kirjallisuuden ja erityisesti runouden ominta alaa. Kieli on ja pysyy; eli muuttuu koko ajan. Siihen keskittykäämme.

Mutta Robbe-Grillet’n kanta sulkeistaa sen, että myös satunnaisella on osansa ihmisenä olemisessa, vaikkakin hyvin toisella tavalla kuin eksistentiaalisilla peruskysymyksillä. Myös sillä on ’merkitystä’ mitä muut tekevät, nekin jotka eivät koulun jälkeen ole lukeneet yhtään ainutta kirjaa. Hekin ovat samaa lajia ja sukua kuin sinä siellä, oi kirjallinen ihminen. Ja halusit sitä tai et, heidän tekemisensä vaikuttaa sinuunkin. Kuten on silläkin ’merkitystä’ kenellä on poliittinen valta tässä ja nyt, vaikka tämä valta ei ulotukaan kuin pieneen osaan itse kunkin elämismaailmaa.

Tämän takia minua miellyttää kolmas tie, Anhavan skeemassa George Orwellin malli. Orwell tunnistaa yleisinhimillisen vastuun jota ei kirjailijakaan, ei edes Robbe-Grillet, voi paeta. Orwell kirjoittaa vuonna 1948: ”[K]ukaan ajatteleva ihminen ei missään tapauksessa voi pysyä eikä pysykään poissa politiikasta tällaisena aikana. Ehdotan vain, että me nykyistä jyrkemmin rajaisimme poliittisen ja kirjallisen lojaalisuutemme […] Kun kirjailija antautuu politiikan palvelukseen, hänen pitäisi tehdä se kansalaisena, ihmisenä, mutta ei kirjailijana. […] Subjektiivinen antautuminen, ei vain puoluekoneistolle vaan myös ryhmäideologialle, tietää kirjailijan itsetuhoa.”

Minun on vaikea ajatella kirjoittavani koskaan suunnitelmallisesti, etukäteiseen päätökseen perustuen yhteiskunnallista runoa tai kirjallisuutta. Se on, ainakin minun kohdallani, epäonnistumaan tuomittu lähtökohta. Jos runoilijan mielessä tykyttää jokin tärkeä sanottava, olkoon se yhteiskunnallinen tai vaikka teoreettis-filosofinen väite, runous joutuu ahtaalle, se vetäytyy ja väistyy. Olen lukenut monia sellaisia runoja ja ne ovat usein tekijöidensä heikoimpia. 1970-luvun vasemmistolaiset runoilijat kirjoittivat paljon kiinnostavaa kirjallisuutta, mutta useimmat heidän poliittiset runonsa ovat vaivaannuttavia.

On tätä nähty sen jälkeenkin. Timo Hännikäisen runokokoelma Kilpailevan lajin muistomerkki (2005) aiheutti minussa samantyyppisen myötähäpeän tunteen, kuin laitavasemmistolaisten vallankumousrunous 1970-luvulla tai V. A. Koskenniemen isänmaallinen uho 1930- ja 1940-luvuilla. Kilpailevan lajin muistomerkki on linkolalaista, ääriekologista huutoa. Riippumatta siitä, mitä mieltä on näistä yhteiskunnallisista teemoista, runouden kanssa kirjan teksteillä on hyvin vähän tekemistä.

Hännikäisen teos on kirkkaana kiiltävä esimerkki siitä, kuinka suunnitelmallinen ja ohjelmallinen yhteiskunnallisen runon kirjoittaminen epäonnistuu usein, ellei aina.

Oman kokemukseni mukaan yhteiskunnallinen tai jopa päivänpoliittinen asia voi silti toimia runossa. Se voi toteutua esimerkiksi yhden säkeen mittaisena tiivistyksenä keskellä tyystin toiseen suuntaan pyrkivää keskeislyyristä runoa. Kollaasimaista, eri näkökulmia (esim. talous, yhteiskunta, henkilökohtaisuus) sekoittavaa runoa kirjoitti esimerkiksi Pentti Saarikoski. Hän oli tunnetusti hyvin aktiivinen politiikassa, mutta hänen runouttaan poliittisuus ei turmellut. Saarikosken tekstit pysyvät runoutena, sysäyksinä ajatteluun ja ihmettelyyn, vain harvoista voi lukea suoria kannanottoja. Hyvä esimerkki on tunnettu ”Minä tein runoa” vuodelta 1962.

eduskunta oli hajotettu
aamulehdissä olisi kuvia
joissa huoli kuvastuu presidentti
Kekkosen kasvoista
ja Suomi näkyy kartalla
tummempana kohtana
niinkuin rikkimennyt silmä

minä kuuntelin radiota ja ajattelin
yhtä aamua kesällä
minä kävelin jonkun puiston läpi
oli hyvin aikaista
minä olin matkalla kotiin
valvonut koko yön
katsoin pensaita ja aurinko nousi
minä tein runoa
pienet vihreät tykit vartioivat aamunkoittoa
kaduilla ei ollut vielä ihmisiä
Berliinin tilanteesta
oikeistoa varten poistetaan käytöstä nämä verbit
heidän juoksuhaudoissaan on vettä

mitä tapahtuu todella?
Ilma oli sinä aamuna lämmin
niin kuin olisi ollut isossa huoneessa ja katsellut ulos

(Pentti Saarikoski: Minä tein runoa. Kokoelmasta Mitä tapahtuu todella? (1962))

Myönnän siis epäileväni. Yhteiskunnallinen runous on hyvin vaikeaa. Sille ryhtyessään runoilija ottaa ison epäonnistumisen riskin. Toisaalta, riskin ottaminen on luonteenomaista kaikelle taiteelle.

Yritettäköön silti. Yksi tulokulma ja keino on ironia. Sen vinossa valossa yhteiskunnan pölvästimäisyyksiä voidaan tehdä naurunalaiseksi. Tämä on parhaimmillaan hyvinkin toimivaa, suorastaan hykerryttävää luettavaa. Mutta samalla ironia on vaarassa liukua puolinaisuuteen ja heikkouteen. Se on toisinaan myös ikävällä tavalla ylimielistä. Niin sanottujen tavallisten ihmisten halveksumisella ei pitkälle pötkitä. Silti ironia on tarjolla olevista yhteiskunnallisen runouden vaihtoehdoista lupaavimpia. Suorilla lainauksilla ja niiden yllättävillä rinnastuksilla toisiin tekstuaalisuuksiin, ironinen runous voi avata lukijan horisontteja. Ironinen yhteiskunnallinen runous voi liioitella, huudahdella ja kuiskata; se voi noukkia tekstivirrasta helmiä, mustia ja valkoisia ja tehdä poikkeuksesta pääsäännön.

Silti vähän väliä mieleeni nousee yksinkertaisuudessaan hivenen surullinen vaihtoehto. Olisiko sittenkin niin, että yhteiskunnallisia teemoja, varsinkin ohjelmallisia sellaisia pitäisi vältellä runoudessa viimeiseen asti? Nolon epäonnistumisen riski on valtavan suuri.

Pitäisikö yhteiskunnallista vastuuta tuntevan runoilijan ja kirjailijan käyttää kielellistä lahjakkuuttaan kirjoittamalla blogia, esseitä, kolumneja tai muuta vastaavaa asiaproosaa? Tai osallistua nettikeskusteluihin, mennä sinne missä ihmiset nykyään oikeasti ovat. Kielen ammattilainen voi vaikuttaa internetin kahjoutta tursuavaan vellontaan puhumalla tolkun äänellä. Tämä todennäköisesti olisi George Orwellin malli. Kahtiajakautuminen, jossa kirjallisuuden alalla kirjailija on vapaa ja samalla vastuuton, mutta kansalaisena kantaaottava keskustelija.2

Kysymys voi olla myös aikajänteestä. Ajankohtaiset yhteiskunnalliset kysymykset ja politiikka ovat lopultakin vain pintatason oirehtimista hitaammista muutoksen virroista. Toisin kuin yhteiskunnalliseen debattiin, näihin isoihin kulttuurisiin liikahduksiin kirjailija voi teoksillaan vaikuttaa enemmän. Se mitä nyt luetaan voi ajankohtaistua yhteiskunnallisesti vuosikymmenten kuluttua. Runoilija ei ehkä itse ole näkemässä työnsä tuloksia, mutta ne voivat lopultakin olla paljon merkittävämpiä kuin päivän kiistoihin osallistuminen.

Yhteiskunnallisen runouden kirjoittaminen on siis riskialtista. Kannattaa silti ehkä yrittää, vaikka siinä veitsenterälle antautuukin. Ylväs epäonnistuminen toimii vähintäänkin opettajana tuleville sukupolville.

Keuhkoaminen ja sitoutuminen ei ole runon tie. Tarkka pisto ja halkeamien etsintä sen sijaan on. Kieli on runouden brändi ja sen mukana toimii tai epäonnistuu myös yhteiskunnallinen runo. Sanomisen tapa on ensisijaista sanottavaan – sanomaan – verrattuna. On löydettävä yllätys, on luotava ihmeitä. On kirjoitettava enemmän ja julkaistava vähemmän. Jos sanottava runoilijaa pahasti polttelee, on usein parempi kirjoittaa blogaus, kolumni ja mielipidekirjoitus. Kun tärkeä maailmallinen seikka soljahtaa osaksi runoa, se tekee sen itsestään, kieli tuo sen runoilijan päähän ja sieltä sormien kautta ruudulle. Tämä ei tarvitse etukäteistä ohjelmaa eikä varsinkaan sitoutumista, vaikka me kaikki toki kansalaisina olemme tavalla ja toisella sitoutuneita, koska ulkopuolelle yhteiskunnasta ei pääse. Kieli kirjoittaa runoilijassa ja kieli suuttuu, jos sitä yrittää etukäteispäätöksillä ja ohjelmilla suitsia.

Tosirunous koskettaa lukijaa yli sukupolvien ja yli kieli- ja kulttuurirajojen. Se ei tarvitse lukijalta taustatietoja aiheesta eikä samanmielisyyttä. Runo vetää jalat alta ja heivauttaa, vetoaa yhtä aikaa tunteeseen ja järkeen. Se on harvinaista, vaikeinta mitä ihminen voi tehdä.
Jarkko Tontti

Viitteet

1 Anhava, Tuomas: Kirjailija, osallistuminen, politiikka. Teoksessa Tuomas Anhava – Todenkaltaisuudesta. Kirjoituksia vuosilta 1948–1979. Toimittaneet Helena ja Martti Anhava. Otava 2002, s. 543–561. Lainaukset Kihlmanilta, Robbet-Grillet’ltä ja Orwellilta Anhavan kirjoituksesta.

2 Jännite tehokkaan vaikuttamisen edellyttämän poliittisen sitoutumisen ja taiteellisen toiminnan edellyttämän vapauden välillä toistuu jatkuvasti myös teoreettisissa keskusteluissa. Ks. Esim. Ville Lähde: “Mikä on vikana politisoidussa taiteessa”. niin & näin 1/2011, s. 51–56.