Vesi runon ikuisuusaiheena. Parnasso 6/2008.

parnasso.gif

Jarkko Tontti: Vesi runon ikuisuusaiheena. Parnasso 6/2008, s. 16-17.

Kysymme nyt vettä. Miksi meret, järvet, joet, lammet, lähteet ja yleensäkin vesi on runouden kestoteema? Miksi ei vain rannikoilla majaavat ihmisyhteisöt vaan ihan kaikki kulttuurit runoavat H2O:n laplatuksesta ja liplatuksesta?

Monet pitävät luonnontieteellistä ja humanistiskirjallista näkökulmaa vastakkaisina tai ainakin yhteen sovittamattomina tapoina tulkita maailmaa ja ihmisen paikkaa siinä. Mutta veden suhteen ne tuntuvat olevan samoilla jäljillä. Vallitsevan tieteellisen näkemyksen mukaan elämän alku on vedessä. Se on kaiken elämän välttämätön tekijä, jossa syntyivät ensimmäiset yksinkertaiset elämänmuodot. Yli 70 prosenttia maapallon pinta-alasta on vettä.

Samoin moni myyttinen maailman synnyn kuvaus alkaa vedestä tai ainakin vedellä on keskeinen rooli. Esimerkkejä on niin paljon, että niiden luetteloiminen on välttämättä sattumanvaraista.

Maailman vanhin eepos Gilgamesh sisältää kertomuksen vedenpaisumuksesta, joka on jättänyt jälkensä myöhempään Lähi-idän myyttisen kirjallisuuteen, esimerkiksi Raamattuun.

Kalevalassa maailma syntyy kun impi ilman tyttö kyllästyy liitelemään yksin pitkin taivaankantta. Neito ryhtyy toimeen:

laskeusi lainehille,

Meren selvälle selälle,

Ulapalle aukealle.

Jonkin ajan kuluttua sotka laskeutuu immen polvelle, munii munia jotka tippuvat veteen ja hajoavat. Kuorenpalasista syntyvät maaperä ja taivas.

Obinugrilaisten hantien ja mansien ihmisten paikka keskinen maailma on joenvarren maailma. Joen latvalla on jumalten valtakunta ja joen suulla ovat kuolleiden asuinsijat. Keskisen maailman maan on vesilintu sukeltanut meren pohjasta.

Odysseuksen harhailut pitkin Välimerta ovat länsimaisen kirjallisuuden peruskuvastoa ja tarjoavat mahdollisuuden moneen suuntaan aukeaviin vertauskuviin ja tulkintoihin ihmisen ja veden suhteesta. Nykykreikan runous velloo myös aalloissa. Oikeustieteen opintojen jälkeen runolle omistautunut Angelos Sikelianos (1884-1951) kirjoitti runossa Merestä noussut:

Katso miten nousen kädet koholla

aamun autuaassa ruusunpunaisessa valossa.

Meren jumalinen tyyneys kutsuu minua

kohti sinistä taivasta.

Vaikuttaa siltä, että kirjallismytologiset maailmansynnyn kuvaukset eivät ole niinkään myyttisiä ja vertauskuvallisia kertomuksia maailmankaikkeuden synnystä, vaan elämän synnystä. Näin tulkittuina  ihmiskunnan kirjallisen perinteen varhaiset teokset ovat helpommin tajuttavissa nykylukijan näkökulmasta joka tietää monin verroin enemmän maailmankaikkeuden ja elämän kehityksestä.

Vesi pitää pintansa myös kun siirrytään kansanrunoudesta taiderunouteen. Materiaalia on jälleen niin runsaasti, että esimerkit perustuvat satunnaisotokseen. Olisi melkeinpä helpompaa luetella runoilijoita jotka eivät kirjoita vedestä, kuin listata niitä jotka siitä kirjoittavat.

1900-luvun suomalaisessa runoudessa klassikkoasemaan on kivunnut Aaro Hellaakosken runo Hauen laulu vuodelta 1928:

Kosteasta kodostaan

nous hauki puuhun laulamaan

kun puhki pilvien harmajain

jo himersi päivän kajo

ja järvelle heräsi nauravain

lainehitten ajo

nous hauki kuusen latvukseen

punaista käpyä purrakseen

Nykyrunoudessa meri on esimerkiksi Markku Paasosen kestoteema, alkaen esikoiskokoelmasta Aurinkopunos (1997) ja päätyen viimeisimpään Lauluja mereen uponneista kaupungeista (2005). Aivan uusimmassa runoudessa Vesa Haapala kietoo kokoelmansa Vantaa (2007) Vantaanjoen virtaamisen ympärille ja Silja Järventausta seilaa vesistöjä teoksen nimestä alkaen (Patjalla meren yli, 2006). Marianna Kurtto kirjoittaa esikoiskokoelmassaan Eksyneitten valtakunta (2006):

Meri alkaa pisarasta vettä. Pisara alkaa, eikä kukaan tiedä miksi, se putoaa keskelle

tyhjää ja ryhtyy. Syntyy vesielämä vailla vertaa. Aluksi kaikki on läpinäkyvää ja

mustaa, eikä ole mitään tekemistä, ikuinen sadepäivä vintillä pelkkää harmaata

harmaata sadetta ja kala jonka kyljissä hopea nauraa.

Itsekin olen veden houkutuksesta kirjoittanut ja huomaan toistuvasti siitä kirjoittavani, vaikka se ei ole ollut tietoinen tarkoitukseni. Yhä uudelleen vesi liplattaa kirjoittamiseeni. Miksi?

Riittääkö planetaarisen elämän synty selitykseksi kun pohdimme, miksi vesi yhä tänäkin päivänä on runouden kestoaihe?

Palatkaamme ihmiseen, elämän alkuun yksilötasolla.

Kuten elämä maapallolla, myös yksilön elämä alkaa pulikoitsemisella. Ensimmäiset kuukautensa jok’ikinen nyt elävistä ihmisistä on ollut upoksissa äidin kohdussa. Ihmisen varhaisimmat kokemukset ja aistimukset ovat vedestä, sen tunnosta iholla ja sen äänistä. Uusimpien tutkimusten mukaan pulputus kohdussa on niin voimakasta, että ulkomaailman äänet eivät sinne juuri tunkeudu. Syntyjämme olemme vesieläimiä. Veden sylissä keinuminen on inhimillinen peruskokemus, joka ei ole vuosituhansien vaihtuessa muuttunut.

On esitetty, että kirjoittamisessa on kyse – kaiken muun ohella – epäonnistumiseen tuomitusta yrityksestä palauttaa yhteys äitiin. Minuus alkaa kun ihminen tajuaa erillisyytensä äidistä. Symbioosin päättymisestä juontuvaa pohjatonta surua ihminen käsittelee lopun ikänsä tavalla tai toisella, moni kirjoittamalla. Kirjoittaminen on sen järkyttävän trauman loputonta terapoimista joka syntyy kun ihmislapsi tajuaa erillisyytensä äidistä (tai tarkemmin sanottuna huoltajasta joka voi olla muukin kuin biologinen äiti).

Vaikka äidin ja lapsen symbioosi jatkuukin, ainakin lapsen mielestä, vielä syntymän jälkeen, syntymä voi hyvinkin olla ihmisen traumaattisin kokemus. Lämpimästä ja miellyttävästä olotilasta jossa kaikki on hyvin, meidät repäistään kuivaan ja kamalaan maailmaan joka on täynnä hälyä, kirkkaita valoja ja käsittämättömyyttä. Yhtäkkiä meidän on nälkä ja jano. Joudumme kohtaamaan toisia ihmisiä jotka ovat ja pysyvät vieraina. He ymmärtävät lähettämämme viestit väärin ja kaikki on yhtä sekasotkua, kutsuvat sitä elämäksi.

Kirjoittaminen on epätoivoinen yritys lähettää viestejä äidille, jonka olemme lopullisesti menettäneet ja jonka joskus kuvittelimme kaiken ymmärtävän. Ja tietyssä mielessä äiti ymmärsikin, tosin vain ennen syntymäämme. Pulikoidessamme kohdussa äiti todellakin täytti kaikki tarpeemme ja yhteys oli välitön, ei tarvittu kieltä.

Käytännöllisemmässä katsannossa on usein todettu, että luova kirjoittaminen on taantumista, palaamista lapsen kokemuksen kaltaiseen tilaan. Luovuuden ennakkoehto on aikuisuuden myötä päällemme kasvaneen karstan puhkaiseminen, paluu lapselliseen maailman ihmettelyyn ja pidäkkeettömään kokeilemiseen.

Pohjoisen ihminen voi nähdä tämän myös niin, että kirjoittamisen ehto on veden vapaan vellonnan kahlinneen jään rikkominen, aikuisen arjen synnyttämän kylmän kuoren pirstominen.

Runous on musiikillisen elementtinsä myötä lähempänä vetistä alkutilaamme kuin proosa tai muut kirjoittamisen lajit. Runon oleminen on pulikoimista ja läträämistä, kellumistakin. Se on lilluttelua aalloilla, keinumista kielen rytmissä ja kielen soinnullisuuden mahdollisuuksien tutkimista, vaikka aiheena olisi vaellus dyynien halki.

Ja runouden kirjoittaminen, enemmän kuin proosan kirjoittaminen, edellyttää tietoisen minän vaimentamista. Se on yritystä palata esikielelliseen kokemukseen jolloin olimme kirjaimellisesti veden sylissä. Ehkä tämä on syy siihen, miksi runoilijasukupolvet kaikilla mantereilla ja kaikilla kielillä palaavat veteen, laulavat siinä ja siitä.

Jarkko Tontti

Teksti perustuu X suomalais-ugrilaisessa kirjailijakongressissa Marin tasavallassa Joshkar-Olassa 12.9.2008 pidettyyn esitelmään.